Pestäänkö sydän vai jalat?

kuva robinsan

Suomen ev.lut. kirkko käyttää raamatunteksteissä kolmen vuosikerran mallia. Raamatun tekstit on siis jaettu kolmeen osaan niin että kolmen vuoden aikana koko Raamattu tulee käytyä läpi. Tänään, kiirastorstaina, yksi vuosikerroista ei kerro mitään ehtollisen asettamisesta. Sen sijaan siinä kerrotaan siitä, miten Jeesus pesi opetuslastensa jalat.

Jalkojen peseminen on radikaali toimenpide. Jalat ovat, no, jalat. Haisevat, likaiset (varsinkin Jeesuksen aikaan, kun kuljettiin avojaloin tai sandaaleissa), täynnä kovettumia ja känsiä. Vieläkin joissakin kulttureissa on loukkaus näyttää jalkapohjansa toiselle. Kätteleminen on ihan kevyttä kamaa siihen verrattuna, että pitäisi koskea toisen jalkoihin. Jalkoja pestessä pitää tietysti koskea toisen koipiin, mutta sen lisäksi pitää polvistua toisen eteen, asettua palvelemaan. Ja sen Jeesus totisesti teki. Polvistui, palveli, pesi.

Katolisissa kirkoissa on aina rippituoli. Se on usein sellaisessa paikassa, että sen löytää helposti, mutta sinne pääsee myös varsin huomaamatta pujahtamaan. Rippituolissa, näkymättömistä verhon takaa voi tunnustaa syntinsä rippi-isälle ja saada synninpäästön. Eräänlainen pesu sekin on, sydämen pesu jalkojen sijaan. Meidänkin jumalanpalveluksessamme on rippi, yhteinen synnintunnustus ja synninpäästö. Synnit julistetaan anteeksi kolmiyhteisen Jumalan nimessä. Sydän pestään puhtaaksi.

Jeesuksen esimerkki jalkojen pesemisestä on kuitenkin paljon enemmän kuin vain syntien julistaminen anteeksiannetuksi. Jeesuksen ele on paljon enemmän: se osoittaa anteeksiannon lisäksi hyväksymistä, vastaanottamista, huolenpitoa ja palvelemista. Jeesus tulee likaisten jalkojen luokse, pappi julistaa synninpäästön kaukaa kirkon etuosasta. Minusta siinä on iso ero.

Ehdotan, että kirkon eteiseen (tai Karhulan torille, jos halutaan olla oikein radikaaleja) perustetaan jalkojenpesupiste. Siinä sitten papit voivat päivystää samalla tavalla kuin rippi-isät rippituoleissaan. Provosointia tai ei, mutta on rakkaudesta puhumisella ja rakastamisella aika vissi ero. Olisiko aika puhua vähemmän rakkaudesta ja rakastaa enemmän? Kumpaa meidän kirkkomme tekee? Kumpaa sen pitäisi tehdä?