torstai 26. huhtikuuta 2012

Potentiaali

Crown Jewels
Kuva: Roberto Arias

Mikä potentiaali sinussa onkaan! Tämän lauseen kuulisi paljon mielummin kun kysymyksen: "Onko sinusta mihinkään?" Elokuva Kuninkaan puhe, joka on nähtävänä myös näytelmäsovituksena Helsingin kaupunginteatterissa, on minun mielestäni tutkielma ihmisen mahdollisuuksista. Kuninkaan puheessa seurataan Yorkin herttuan prinssi Albertin tuskaista taivalta änkyttävästä ja maahan painetusta miehestä kuningas Yrjö VI:neksi.

Prinssi Albert oli kuningas Yrjö V:nen toiseksi vanhin poika. Hänen ei koskaan pitänyt nousta kuninkaaksi, sillä hän oli toinen kruununperimysjärjestyksessä. Kuninkaaksi nousi Yrjö V kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Edward VIII, mutta hänen kohtalokseen tuli rakastuminen eronneeseen amerikkalaiseen naiseen, Wallis Simpsoniin. Kuninkaaksi kruunaamisen jälkeen Edward kuitenkin luopui kruunustaan viedäkseen Wallis Simpsonin vihille. Edwardin jälkeen kuninkaaksi nousi juuri prinssi Albert eli kuningas Yrjö VI.

Prinssi Albertin tie kuninkaaksi ei ollut ruusuinen. Hänet oli pienenä pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi, hänen pihtipolviaan oli suoristettu kivuliaasti ja hänen isänsä, Yrjö V oli ankara kasvattaja. Suurin kipupiste hänen elämässään oli paha änkytys, joka sekä vaikeutti hänen julkista puhumistaan että oli kiusaamisen kohde. Prinssi Albert haki apua tähän ongelmaansa erilaisilta terapeuteilta, mutta vaiva ei helpottanut. Viimein hän löysi australialaisen Lionel Loguen, joka ymmärtää, että vaivan syy ei niinkään ole elimellinen vaan psykologinen, se, ettei Albert usko itseensä ja omiin kykyihinsä.

Näytelmäversio päättyi kuningas Yrjö VI:nen tärkeään radiopuheeseen, jossa hän puhui koko Britannian kansalle ja Brittiläiselle imperiumille. Tässä puheessa hän vakuutti kansan taistelemaan yhteisessä rintamassa natsi-Saksaa vastaan. Tämän hän teki itseensä uskoen ja takeltelematta.

Itseensä ja mahdollisuuksiinsa uskominen on mahtava voima. Löysin viime viikolla itselleni voimauttavan kappaleen Potentiaali Jukka pojan levyltä Yhdestä puusta. Jos haluat kuunnella kappaleen, löydät sen esim. YouTubesta: klikkaamalla tätä pääset kuuntelemaan tuon kappaleen.
Tiivistettynä voisi sanoa, että kappaleen sanojen mahti on juuri siinä, että meidän kaikkien on otettava oma potentiaalimme käyttöön!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Lappu luukulle?

Closed.
Pyhän Nikolaksen kirkon suljettu ovi Bulgariassa. Kuva: abac077


Viikonloppuna uutisoitiin, että Kööpenhaminassa suljetaan 16 kirkkoa. Syyt olivat käytännölliset ja taloudelliset. Kävijöitä ei ole, joten miksi palkata pappeja, kanttoreita ja suntioita töihin. Kööpenhamina on iso kaupunki, mutta 16 kirkkoa on silti aika paljon. Helsinki on paljon pienempi, kai sitä voisi verrata niinkin, että Helsingistä suljettaisiin kymmenisen kirkkoa. Siitä voisi joku numeroniilo laskea, miten paljon säästöjä saataisiin kasaan.

Ollaanpa ihan rehellisiä. Kotkassa järjestetään jumalanpalvelus tai messu joka sunnuntai kello 10 ainakin kolmessa kirkossa. Kotkan kirkossa, Langinkosken kirkossa ja Kymin kirkossa messu on joka pyhä samaan aikaan. Muita kirkkohetkiä ja toisten kirkkokuntien ja -suuntien messuja on myös käytännössä joka sunnuntai, kellonajat vähän vaihtelevat. Todennäköisesti koko kaupungin kymppimessusssa (eli klo 10 sunnuntaiaamuna) käyvä väki mahtuisi yhteen Kotkan kirkoista. Ainakin sellaisena tavallisena sunnuntaina, konfirmaatiot ja isot juhlapyhät ovat tietysti vähän eri asia.

Omaan kirkkoon liittyy tietysti monenlaisia tunteita. Kööpenhaminastakin sanottiin, että päätös kirkkojen sulkemisesta ei tunnetasolla ole helppo. Se on ymmärrettävää. Meistäkin tuntuisi pahalta, jos Kotkaan jäisi vain yksi luterilainen kirkko. 

Kööpenhaminan kirkkoja ei kuitenkaan suljettu ulkoisten syiden tai painostuksen vuoksi. Niitä ei suljettu huonon sisäilman takia tai siksi, että ne herättivät pahennusta toisella tavalla uskovien joukossa. Ne suljettiin, koska jumalanpalvelukseen ei tullut ihmisiä, messu ei kiinnostanut. Ihmiset eivät tarvinneet sitä, mitä kirkossa olisi ollut tarjolla. Tai ehkä tarvitsivat, mutta eivät tulleet ajatelleeksi, tai eivät ehkä tienneet mitä olisi ollut tarjolla. Siksi ei ole mahdotonta, että joidenkin vuosien tai vuosikymmenien jälkeen Suomessa ja Kotkassakin joudutaan sulkemaan kirkkoja. Jos me kirkon työntekijät emme saa viestiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta tarpeeksi kirkkaaksi, jos me seurakuntalaiset emme saa lähimmäisenrakkautta, avoimmutta ja välittämästä tarpeeksi kouriintuntuvaksi ja jos meidän kirkkomme ei saa talouttaan kuntoon, kirkkojen sulkemisesta tulee todellisuutta täälläkin. 

Talouden suhteen talkoot on jo aloitettu, kiinteistökatselmukset tehty ja säästöjä mietitty. Uskon/toivon/rakkauden suhteen työtä on tehty jo vuosituhansia, mutta silti viesti kaipaa edelleen potkua, tulta ja henkeä. Lähimmäisenrakkauttakin on, paljon, mutta rakkaus kasvaa ja lisääntyy vain rakastamalla ja tilaa sille on vielä. Yhteisellä työllä, rakkaudella ja rukouksella me voimme olla rakentamassa kirkkoa ja seurakuntaa sen sijaan, että lyötäisiin laudat oveen ja lappu luukulle. Tervetuloa hommiin!

perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kapinoiva lammas

Shepherd
Afganistanilainen paimen laumansa kanssa, taustalla hylättyjä panssarivaunuja ja tankkeja. Kuva: John Zada of Canada

Ensi sunnuntain psalmi on tuttu paimenpsalmi. Se, joka alkaa Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Suututtaa ja turhauttaa koko psalmi. Monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo olla paimennettava, en lammas enkä mikään muukaan pässi. En tahdo, että joku muu määrää elämäni suunnan, ohjailee elämääni, ylipäätään mestaroi sitä mitenkään. Toiseksi, minulta puuttuu vaikka mitä. Joka kerta kaupungilla sen huomaa, puuttuu laukkua, kenkää, taulua ja tavaraa, ja monelta muulta puuttuu vielä paljon enemmän. Mikä paimen se sellainen on, joka antaa toisten syödä itsensä ähkyyn luomunurmikolla ja toiset joutuvat kituuttamaan nälässä niityllä, jossa ei kasva heinän heinää. Kapinoin sitä vastaan, että pitäisi antaa elämä jonkun muun käsiin, kapinoin sitä vastaan, että pitäisi uskoa sellaiseen, mitä ei voi todistaa. Kapinoin sitäkin vastaan, että pitäisi vain tuudittautua lapsenuskoon ja pyhäkoulun paimentarroihin ja antaa Jeesuksen vain ohjailla sillä sauvallaan.

Humanismi ja rationalismi eivät oikein sovi paimenpsalmiin eivätkä oikein muutenkaan kristilliseen ihmiskäsitykseen. Humanisti ei suostu paimennettavaksi ja rationalisti ei usko koko paimeneen. Joku muu ismi varmaan huomauttaisi myös epätasa-arvosta ja siitä, mikseivät kaikki lampaat nauti samanlaisista olosuhteista, jos kerran paimen on kuitenkin sama. Joku kysyy sitäkin, kuka on vastuussa tästä maailmasta ja kaikesta mitä siellä tapahtuu. Jumala vai ihminen?

Joskus tekisi mieli huutaa, että kyllä me kirkossa näemme ja ymmärrämme kaikki nämä epäloogisuudet. Tiedämme, että on outoa suostua paimennettavaksi, tunnustaa oma pienuutensa ja epätäydellisyytensä. Tiedämme, että kristinusko ei ole tehnyt maailmasta tasa-arvoista, tiedämme, että liian moni kärsii, liian moni näkee nälkää, liian moni itkee. Mekin ihmettelemme, miksi Jumala sallii niin kummallisia, kipeitä ja kauheita asioita. Mekin tiedämme, että kristitytkin ovat ahneita, tavoittelevat omaa etuaan, kiusaavat. Tiedämme, että on irrationaalista uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen ja Jumalan hyvyyteen. Ja silti  kirkko uskoo.

Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä on yhteys, dialogi. Yhteys Jumalaan, silloinkin, kun kuljetaan pimeässä laaksossa, silloinkin, kun edessä näkyvät vihollisen silmät. Kaikki se paha, mitä maailmassa on, pitää ihmisen kohdata, mutta sitä ei tarvitse kohdata yksin. Joskus paimen kulkee lampaiden edellä, joskus tulee perässä, mutta on jokatapauksessa lähellä. Eikä yhteyttä tarvita vain Jumalaan, vaan myös toisiin ihmisiin. Se lammaskin taisi olla laumaeläin (ja joukossa on aina jokunen pässikin...). Ytimessä on ajatus siitäkin, että paha on todellista ja oikeaa (siis real, ei right) ja että me ihmiset sitä aiheutamme, emmekä pääse siitä itse irti.

En pysty selittämään loogisen aukottomasti, miksi kaikesta huolimatta huomaan palaavani psalmin sanoihin, miksi ne kuitenkin useammin lohduttavat kuin ärsyttävät. En pysty rationaalisesti argumentoimaan miksi suostun siihen, että joku on minun paimeneni. Yhden asian vain voin sanoa: en uskalla olla yksin. Olkoon se sitten heikkoutta tai irrationalisuutta, laumasieluisuutta tai vaikka vain lapsellisuutta. Minua pelottaa pimeässä laaksossa ja monessa muussakin paikassa. Mutta vastuun välttelemistä se ei ole. Jumalan luomana, juuri tällaisena ihmisenä, persoonana, minä olen vastuussa tästä maailmasta, sen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Ja se vastuu jaetaan yhdessä toisten ihmisten, toisten persoonien kanssa. Tähän asti pystyn selittämään, järkeilemäänkin. Mutta sitten jää vielä se viimeinen, oljenkorsi ehkä. Se pieni usko, tai ehkä enemmän vielä toivo. Toivo siitä, että ei tarvitsisi olla yksin, että pimeässä laaksossakin joku kulkisi mukana, että elämä lopulta olisi kuolemaa vahvempi, että Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröisi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saisin asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

torstai 19. huhtikuuta 2012

Eat Pray Love


Kuva: Alexandre Paris

 Oletko jo lukenut tuon kirjan Eat Pray Love – omaa tietä etsimässä? Tai oletko käynyt katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan? Entä tiedätkö intialaisia guruja, joita voi käydä halaamassa, ja näin saada voimaa elämäänsä? Kai olet lukenut haastatteluja nuorista menestyneistä viihdetaiteilijoista, joka ovat löytäneet sisäisen rauhan itämaisesta uskonnollisuudesta?

Minä olen aloittanut tuon kirjan lukemisen. En saanut luettua loppuun, kun minua alkoi ahdistaa kirjan new age-hengellisyys. Kuuntelen paljon musiikkia yhtyeeltä, jonka laulaja on asunut vuosia Intiassa ashramissa. Viime aikoina olen naisten lehdissä nähnyt haastatteluita iskelmätähdeltä, joka on löytänyt onnen intialaisen gurun opetuksista ja järjestää enkelihoitoja. Mitä ilmeisimmin henkisyys on pop. Kuitenkin juuri ne nuoret aikuiset, jotka innostuvat henkisyydestä, eivät löydä vastausta henkiseen   etsimiseensä kristinuskosta?

On toki paljon hienompaa matkata Intiaan mietiskelemään, kun tulla sunnuntaiaamuna kirkkoon? Tai löytää oma henkilökohtainen guru Balilta kuin käydä juttelemassa kotosuomessa ammattiauttajan kanssa. Mutta vaikka kuinka haluaisi laittaa tämän henkisyyden hömppäkoriin tai sanoa, että synti se on, joka viekoittaa ihmisen pois Jumalan läheisyydestä, täytyy vastata kysymykseen miksi Raamatun ilmoittama Jumala ei kelpaa?

Pitäisikö Intiassa olla kristillinen luostari? Vai mistä minä tiedän, voi siellä vaikka ollakin. Pitäisikö Balilla päivystää kristitty guru länsimaalaisten turistien kysymyksiä varten? Miten kristillisen uskon tarjoama hengellisyys muotoutuisi tähän päivän todellisuuteen? Minusta tätä pitää pohtia, sillä huomaan, että siihen henkiseen tai hengelliseen kaipuuseen voisi vastaus löytyä sen Jumalan luota, johon minä uskon. Kolmiyhteinen Jumala ja Raamatun sana luovat minulle sen pohjan, joka kestää. Eat, pray, love sisältyvät siihen. Jeesus asetti ehtoollisen, jonka ääreen kristityt kokoontuvat. Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ateriayhteys on ollut tärkeää, vaikka nykyaikana tuo ateriointi on seurakunnassa vaihtunut kahviin ja pullaan. Rukous on keskeisellä sijalla uskon ja jumalasuhteen hoitamiseen ja rakkaus kantaa meidät yli viimeisen rajan.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Ei paha


Ei paha”. Tätä kommenttia käytetään niin edullisesta ostoksesta, hyvännäköisestä henkilöstä tai sitten vaikkapa hyvin istuvasta leningistä. Ei paha, vaikka vaikka itse sanonkin. Harvoin pidämme itseämme pahoina, onneksi. Kuitenkin pahuus on läsnä arkitodellisuudessamme. En tarkoitalla tällä sellaista pahuutta, josta iltapäivälehtien lööpit puhuvat, vaan sitä pahuutta, joka on läsnä meissä jokaisessa.

Maaliskuussa saarnasin pyhänä, jonka aihe oli ”Jeesus, Pahan vallan voittaja”. Kyseinen pyhä oli konfirmaatiosunnuntai. Vaikka pahuus ja nuorten iloinen juhla oli hankala yhdistää, sain kyseisestä saarnasta jonkin verran kiittävää palautetta. Vaikka tätä blogia ei saarnojen julkaisuun ole ensisijaisesti tarkoittettukaan, niin ajattelin tuon saarnan hieman muokattuna tässä julkaista. Lue, pohdi ja kommentoi!

Jeesus, Pahan vallan voittaja.

Elämässä on juhlapäivä, mutta myös arkea. Elämämme on täynnä päiviä, jolloin elämän ruuhkavuoden kuormittavat ja rasittavat. On hetkiä, jolloin sanotaan tarkoituksella pahasti ja ilkeästi lähimmille ihmisille. On hetkiä, jotka mieluusti pyyhkisi pois, jos vain pystyisi. Joissakin kodeissa eletään keskellä nuoren uhmaa, tai parhaimmillaan keskellä useamman lapsen tai nuoren uhmaa. Ilkeys, riidan haastaminen, katkeruus ja pahuus on läsnä meidän jokapäiväisessä elämässämme. On toki olemassa ihmisiä, perheitä ja koteja, jossa pystytään puhumaan kaikesta heti, mutta on olemassa myös perheitä, jossa ovien paiskinta, huutaminen ja raivoaminen on sitä käsin kosketeltavaa todellisuutta.

Te tänään konfirmoitavat nuoret, elätte keskellä teini-ikää, jonka tärkeänä tehtävänä on kasvaa aikuiseksi. Joskus tuo kasvaminen on kovin kivuliasta, joskus vanhempienkin on vaikeaa päästää irti, antaa teidän nuorten kokeilla omia siipiänne.

Mutta vaikka kotona sanoittaisiin monia pahoja sanoja, sellaisiakin, jotka nostavat häpeän punan myöhemminkin kasvoille, nuo sanat, eivät poista sitä tosiasiaa, että meidän lähimmät ihmiset rakastavat meitä ehdoitta. Äidin ja isän rakkaus kestävät myös vihapäissä sanotut sanat. Parhaimmillaan läheisten ihmisten rakkaus voi parantaa meidän haavat, ja saavat elämän kolhuissa tulleet arven pikkuhiljaa himmenemään. Ja vielä aikuisenakin me tarvitsemme vanhempiemme rakkautta ja hyväksyntää.

Ja vaikka äidin ja isän rakkaus kestää, tarvitsemme seuraavia sanoja: anna anteeksi, tein tyhmästi, miten voisin korvata tai hyvittää sanomani kipeät sanat tai tekemäni teot. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen kantavat meitä huomiseen.

Nämä teemat anteeksipyyntö, anteeksianto ja kaiken kestävä rakkaus ovat myös kristinuskon kantavat teemat. Me ihmiset olemme samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia. Paavali toteaa kirjeessään roomalaisille: En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti”.

Nuorten piirros Tuhlaajapojasta.

Vaikka me ihmiset kulkisimme kuinka kaukana Jumalasta, ja tekisimme väärin Jumalaa, toisia ihmisä ja luontoa kohtaan, Jumala odottaa meitä, ja on valmis antamaan meille anteeksi. Me emme voi itse hyvittää hänelle pahoja tekojamme, mutta hän on Jeesuksessa valmistanut meille täydellisen sovinnon. Kuilu, joka on syntiinlankeemuksen myötä erottanut meidät Jumalasta, on saanut sillan rististä. Jeesuksen sovitustyön myötä me olemme saaneet anteeksi.

Mutta vaikka mitä tapahtuisi, mitä sanoisimme ja tekisimme, olemme silti Jumalan luomia ihmeitä. Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän Jumalaa siitä.

Marjo Kiljunen
kappalainen

perjantai 13. huhtikuuta 2012

Pala kalliota!

Aurinko on jo noussut korkeuksiin. Lumi alkaa sulaa kauniilta merenrantakalliolta. Kuinka kaunista voi luonto olla. Maisemat kalliolta ovat laajat ja avarat. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja kahlituksi. Katsellessaan lintuja kuinka ne kauniisti kaartelevat taivaalla vailla huolta huomisesta.
Hä hää! Kuin puun takaa hyökkää yllemme KIIRE! Se valtaa meidät ja meidän kaverit. Se saa meidät toimimaan ilman ajatuksen häivää, ilman parannuksen päivää! Mistä se tulee – ei pienellä lapsella ole kiirettä. Sillä on kaikki hyvin kun on ruokaa ja lämmintä. Kiire tulee, kun pitää keritä tarhaan, kouluun, harrastuksiin. Tuleeko kiire siis kellosta? Onko kello kaiken pahan alku ja juuri? Kuka hitto keksi kellon?
Kiireessä ihminen helposti kompastuu ja siitä sitten kaikki alkaa – vai alkaako? Vuoden aika vaihtuu, tulee kauniin kesän jälkeen taas syksy ja talvi. Talvi, liukkaus, liukastuminen, lumi, kola ja on edelleen kiire. Kiire määrää, komentaa, ohjaa ja käskee, siitä ei pääse eroon vaan sitä pitää varjella.
Kaunis kallio, näköalapaikka armas saa päälleen koneet, porat, traktorit. Kallio murretaan pala palata ja murskataan kiveksi, hiekaksi ja murskeeksi. Murske levitetään tielle lumen ja jään päälle, jotta ei olisi liukasta, jotta voitaisiin totella KIIRETTÄ!
Tulee kevät, pöly, pilvi ja koneet. Hiekka kerätään pois, jotta se ei olisi tiellä haittaamassa KIIRETTÄ! Hiekka on turha, vaarallinen, petollinen – se viedään kaatopaikalle peitteeksi roskan ja moskan. Silti ihmiset liukastuu, köhii ja valittaa!
Luonnon kaunis, rauhallinen kallio, jossa vielä hetki sitten katseltiin lintuja ja uumoiltiin vapaudesta, ajattomuudesta ja nautittiin luojan luomasta on roskan ja moskan peittona. Kiitos kellon keksijän soi herätystä kiireen palvojan! Muistona kauniista kalliosta on kivi kengässä!
T: Jörö

torstai 12. huhtikuuta 2012

Aasin varsa ihmettelee


Mä sain olla hetki sitten vielä emon kainalossa. Siinä oli lämmintä, mukavaa ja hyvää ruokaa. Sitten tuli jotkut miehet ja otti mut. Mun selkään laitettiin jotain rättei ja sit sinne istahti karvanen ukko. Se sano, et nyt mennään ja sit oli pakko lähtee käveleen. Ihmisiä oli ihan sairaasti joka paikassa – mun piti vaan kävellä ns. väkisin eteenpäin. Ei ollut yhtään kivaa. Kun olin päässyt jonkin matkaa eteenpäin se karvanen ukko hyppäs pois mun selästä. Mut sysättiin syrjään. Se ukko jatkoi matkaa jalan ja mulle ei ollut enää tilaa.
Jälkeenpäin olen kuullut, että musta puhutaan paljon. Olin kuulemma jonkun ennustuksen mukaan valittu juuri sen ukon ratsuksi. Minusta tuntui kuitenkin parhaalta se, että joku kumman johdatus saattoi minut takaisin emon helmoihin pois siistä hirveestä hässäkästä ja väen paljoudesta. Nyt on taas hyvä olla.
Olen kuullut että se ukko oli sittemmin käynyt jollakin lammikolla auttamassa niitä ihmisiä, joilla ei ollut mitään toivoa. Hän oli kuulemma antanut rammalle uuden elämän parantamalla hänet. Kyllä sen täytyi olla hieno ukko.
Pääsiäinen on mennyt – asiat ja tapahtumat voi unohtaa? Elämme hyvinvointi valtiossa ja nautimme jokapäiväisestä leivästä, koulusta, terveydenhuollosta yms. ”On lotto voitto syntyä Suomeen!”
Mitähän se aasin varsa nyt miettisi näkemästään ja kuulemastaan tai mitähän se ukko tekisi tai sanoisi, kun…
”Kalle” joutui työttömäksi. Hän ei saanut mistään mitään, ennen kuin käveli yli 13 km työvoimatoimistoon täyttämään lapun. Hänelle kerrottiin, että asian käsittelyssä menee joitakin viikkoja ja karenssi on 7 päivää. Kävellessään takaisin hän liukastui ja loukkasi jalkansa. Hänet vietiin ambulanssilla terveyskeskukseen ja sieltä sairaalaan, jossa hänet tutkittiin ja jalka kipsattiin. Hänet passitettiin kotiin. Ei ollut rahaa taksiin, ei voinut kävellä, ei ollut ruokaa. Kotiin – yksin ilman mitään. Onneksi oli yksi ukko (ystävä, kaveri, tuttu), joka heitti autollaan kaupan kautta kotiin ja lainasi rahat ruokaan. Puhelin vielä toimi ja hän soitti sosiaalitoimeen. Hänen pitää viedä paperit ja anoa avustusta. Milläs viet? Ukko tuli apuun ja hoiti paperit ja kävi taas kaupassa. Sitten ennen mitään päätöksiä tulikin jo sairaalamaksu, terveyskeskusmaksu yms. Ei ole rahaa maksaa vieläkään. Meni aikaa ja tuli karhulasku – ei ei tullut karhulaskua vaan tuli perintätoimiston lasku, jossa uhattiin ulosotolla. jne…
Ukkoko on ainoa, joka pelastaa? Mutta kenet pitäis pelastaa? Hyvinvointi valtio vai Kalle?
T. Jörö

Kirjava kevät


Olin vuonna 2010 kesätöissä Nokian seurakunnalla. Vietin kesäni leireillen Urhatun kurssikeskuksessa, mutta niinä päivinä ja viikkoina, kun minulla ei ollut leiriä, majailin Kanttorilassa. Kanttorila on pieni omakotitalo, joka ilmeisesti on toiminut aikoinaan seurakunnan Kanttorin asumuksena. Talo oli viehättävä ja sen huoneeni seinissä olleet tapetit olivat kauniit ja vanhanaikaiset.  Portaat narisivat ja muutenkin talo huokui mystistä ja entisaikaista tunnelmaa. Alakerrassa sijaitsi keittiö, askarteluhuone sekä Vihreä huone. Jostakin syystä en suuremmin viettänyt aikaa vihreässä huoneessa, vaikka väri onkin yksi suosikeistani. No, jokatapauksessa! Alakerrassa oli vielä yksi huone, joka oli todella, todella mielenkiintoinen ja se herätti huomioni suuresti. Suuri, aikoinaan ehkä olohuoneen virkaa toimittanut tila, oli muutettu Godly Play-huoneeksi, joka oli ainoa laatuaan Suomessa. Godly Play on menetelmä, missä kauniiden tavaroiden ja lelujen avulla kerrotaan jokin Raamatun kertomus kuin leikkinä. Pääsin muutamaan otteeseen seuraamaan leikkituokiota ja yksi niistä on painunut mieleeni todella vahvasti.


Erään kerran huoneessa esitettiin nimittäin tarinaa Nooasta ja vedenpaisumuksesta. Henkeäsalpaavan tarinanhan tuntee varmasti jokainen: ihmiset ovat kaikessa kurjuudessaan sössineet maailman ja ympäristön todella huonoon jamaan ja tästä suivaantunut ja pettynyt Jumala päättää aloittaa kaiken alusta. Hän pyytää Nooaa rakentamaan arkin, keräämään sinne perheensä ja kaksi eläintä kustakin lajista. Sen jälkeen arkki lähtee pitkälle seilingille, joka kestää koko Jumalan langettaman rankkasateen ajan – 40 päivää ja 40 yötä. Kun sade vihdoin lakkaa ja tulvavesi laskee, Jumala antaa Nooalle kehotuksen tulla pois arkista perheineen ja eläimineen. Sovun ja rauhan merkiksi Jumala piirtää taivaalle kauniin sateenkaareen. Se annetaan merkiksi liitosta ihmisten ja itsensä kanssa, että Jumala, kaikessa rakkaudessaan, ei enää koskaan anna ihmisten hukkua. Ja juuri tässä kohtaa, kun leikinohjaaja kertoi tämän kohdan tarinasta meille, tunsin olevani turvassa. Ei enää koskaan. Ikinä!

 Sateenkaari ei kuitenkaan ole symbolinen merkki vain kristityille. En tarkasti tiedä, missä vaiheessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt ovat ottaneet tunnuksekseen sateenkaaren, mutta näin on jossakin aikojen saatossa tapahtunut. Monissa tapahtumissa, kuten Pride- kulkueissa, sateenkaaren kaikki värit liehuvat ja liputtavat tasavertaisuuden ja rauhan sanomaa. Hämmentävää kyllä, olen kuullut joidenkin ihmisten olevan kuitenkin kuin kahden tulen välissä pohtiessaan sateenkaarta ja sen merkitystä. Monet miettivät sitä, kenelle sateenkaari kuuluu ja kuka on ominut ja mitä. Itsekin olen joutunut vastailemaan näihin kysymyksiin, sattuneista syistä. En kuitenkaan ole koskaan nähnyt mitään epäselvää tai ristiriitaa siinä, miten ja miksi sateenkaarta erilaisissa tilanteissa käytetään: minulle kaikki värit, joita taivaalle piirtyvä sateenkaari sisältää, kertovat Jumalan rakkaudesta ja armosta. Uskon ja haluan luottaa siihen, että kaiken mustan ja synkeän keskellä, nämä värit loistavat jokaiselle!

Suomessa kirkko on ollut kovan myllytyksen ja pyörityksen keskellä, koskien juurikin näitä ”sateenkaarevia” asioita. Tiedän, että asia voi olla monelle kipeä eri syistä, eikä kaikkia tyydyttäviä päätöksiä, lausumia tai muita ratkaisuja saada aikaiseksi kenties koskaan. Yhä uudelleen ja uudelleen kädet ristiessäni kuitenkin toivon, että me ihmiset todella pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, mikä todella on tärkeää. Me tarvitsemme toisiamme ja armoa, Raamatun sanaa ja yhteisiä hetkiä kirkonpenkissä. Me tarvitsemme rukousta, musiikkia ja rakkautta. Me tarvitsemme valoa ja ruokaa, huolenpitoa ja onnistumisen kokemuksia. Kaikki tämä olisi mahdollista saavuttaa, jos uskaltaisimme astua ulos kuorestamme ja nähdä samalla tavalla, kuin Jumala meidät näkee. Hänen armostaan meidät on tänne luotu, loistamaan yhtä kirkkaina kuin sateenkaaren kaikki värit. Ei Jumala katsele meitä erilaisina ja outoina, lihavina tai laihoina, homoina tai heteroina. Ei hän näe meitä miehinä tai naisina ja tyttöinä ja poikina. Hän katsoo ja näkee meidät rakkaina lapsinaan, joille hän on valmistanut varman ja hyvän paikan Hänen vierellään. Joten haloo: miksi meidän tulisi kuluttaa aikaa ja energiaa kiistelläksemme asiasta täällä? Uskoisin, että meillä on paljon tähdellisempääkin tekemistä, ja haluaisinkin nyt haastaa juuri Sinut pohtimaan, mitä sateenkaari sinulle kertoo? Minulle se on merkki uskosta, toivosta ja rakkaudesta. Kaikessa kauneudessaan se viestii minulle tasa-arvosta ja kunnioituksesta, sekä lohdutuksesta – myrskyjen jälkeenhän sateenkaari loistaa aina kirkkaimmin!

Taru Spännäri
vs. nuorisotyönohjaaja

Ps. Olet sydämellisen tervetullut Kymin seurakunnan ja Kymenlaakson Setan puolesta, yhteiseen sateenkaarimessuun. Tule kanssamme kuulemaan rakkaudesta ja armosta Kymin kirkkoon tulevana sunnuntaina 15.4., kello 18.00. Ovella ei kysytä papereita – tule juuri sellaisena kuin olet! Messun jälkeen tarjoillaan kirkkokahvit viereisellä Helilän seurakuntatalolla!






sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Kolmantena päivänä

Joskus on parempi turvautua referoimaan itseään viisaampia. Niin tekee emerituspiispa Eero Huovinenkin kirjassaan Lähdön aika. Tai en tiedä, onko tämä referoitu henkilö Huovista viisaampi, mutta joka tapauksessa hän esittelee tämän Karl Lehrmannin ajatuksen. Huovisen alkuperäisen tekstin voit lukea hänen kirjastaan Lähdön aika. Tässä lyhennettynä pääasia.

Karl Lehrmann on kirjoittanyt kolmannesta päivästä. Se liittyy tietysti pääsiäiseen, Jeesus herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, mainitaanhan se uskontunnustuksessakin. Mutta miksi juuri kolmantena päivänä? Miksei heti tai viikon päästä?

Juutalaiset puhuvat kolmesta päivästä. Raamatussa kerrotaan erilaisista tapahtumista, joissa elämä on vienyt koettelemusten äärirajoille. Epätoivoiselle kolme päivää on pitkä aika. Joona oli kolme päivää kalan vatsassa, Jumala koetteli Abrahamia kolmen päivän ajan, Jeesuksen vanhemmat kadottivat lapsensa kolmeksi päiväksi. Jeesuksen kuollessa opetuslapset olivat murheellisia kolme päivää. Raamattu kertoo kolmella päivällä siitä, että ihmisen kärsimykset otetaan tosissaan. Kärsimystä ei väheksytä eikä piilotella eikä epätoivoa ei selitetä pois. Pääsiäisenä 3 päivää merkitsee kuoleman todellisuutta, Jumala kulki läpi kaikkein suurimman kärsimyksen, eli sen keskellä. Kuitenkin tulee myös kolmas päivä, käännekohta. Tuskan päivät ovat pitkiä, silti kolmas päivä tulee pian, toivo ei ole kaukana.

3. päivä on Jumalan päivä, hänen toimintansa hetki. Silloin pitkältä tuntunut ahdistus päättyy. Kolmantena päivänä Jumala puuttuu asioihin ja avaa uuden mahdollisuuden. Kolmantena päivänä Kristus nousee kuolleista.

Tässä vielä suora lainaus Huoviselta: “Jos Jeesus olisi heti noussut kuolleista, kuoleman kauheutta ei olisi otettu vakavasti. Jos ylösnousemus olisi viipynyt pidempään, toivon odottaminen olisi voinut viedä voimat. Siksi on mahdollista yhä uudelleen sanoa: Kristus nousi kolmantena päivänä kuolleista.”

perjantai 6. huhtikuuta 2012

Supersankari Jeesus



Pitkäperjantai aamu valkeni ihan liian aikaisin. Unta ei riittänyt kovin pitkälle, vaan heräsin 5.45. Nimensä mukaan tämä on p i t k ä p e r j a n t a i.

Paljon ehtii tehdä kaikenlaista, kun ei tuhlaa aikaa nukkumiseen. Yhdeksän aikaan aamusella olin jo lenkillä katse kohdistettuna Vilniemen lintutornille. Suunnitelma A oli sellainen, että käyn katsomassa onko uusia tulokkaita rantautunut merelle. Paljon oli kaikenlaista nähtävää ja jaettavaa muiden aikaisten liikkujien kanssa. Heitä oli yllättävän paljon liikkeellä.
Aikani ihmetellessä kevään voimakasta jylinää meren kuohuessa sillan alla alkoi mieleeni pyrkiä toisenlainen kuva.

Suunnitelma B tunki tajuntaani ilman lupaa. Kuva kolmesta rististä oli vahvana verkkokalvolla. En voinut muuta, kun lähteä takaisin kotiin tuo kuva mielessäni.

Mieleeni tuli hetki musapyhiksestä, kun pyhäkoulua pitäessäni ja esitellessäni flanellohahmoja lapsille otin esiin kuvan Jeesuksesta. Kysyin heiltä kukahan se tämä mahtaa olla?
Eräs pienistä tytöistä huusi innoissaan: "SE ON SUPERSANKARI!"

Mieleeni tuli tuo hetki ja ajattelin, että Jeesus oli totisesti SUPERSANKARI isoin kirjaimin.
Hän uhrasi itsensä, kärsi ristin kuoleman ja sovitti syntimme.

Itse koen huonoa omaatuntoa useinkin siitä, että unohdan Jeesuksen kokeman kärsimyksen. Otan päältä vain sen, minkä koen tarpeelliseksi. Voin tehdä huolettomasti syntiä, sillä Jeesushan on sovittanut minunkin syntini. Kävinhän minä tälläkin viikolla ehtoollisella ja sain vahvistuksen sille, että olen hyvä ihminen.

No, tiedän toki olevani aika ajoin ihan selkärangaton ja teen asioita joita ei pitäisi. Olen kuitenkin tavallinen tallaaja, joka haluaisi elää niinkuin opettaa. Ei se aina ole helppoa tai useinmiten se ei ole helppoa. Elämässä joutuu tekemään valintoja ja elämään sitten niiden kanssa.

Tänään en kuitenkaan murehdi itseäni vaan keskityn siihen, mikä on olennaista juuri tämän viikonlopun aikana.

Varmuuden vuoksi  taidan  kuitenkin käydä hakemassa vahvistusta kirkossa klo 15. Onhan se  Jeesuksen kuolinhetki ja muistutus, että Supersankari Jeesus kuoli meidän kaikkien syntien anteeksiantamisen tähden eikä Hän tehnyt sitä turhaan.

















torstai 5. huhtikuuta 2012

Pestäänkö sydän vai jalat?

Footwashing station - Maundy Thursday
kuva robinsan


Suomen ev.lut. kirkko käyttää raamatunteksteissä kolmen vuosikerran mallia. Raamatun tekstit on siis jaettu kolmeen osaan niin että kolmen vuoden aikana koko Raamattu tulee käytyä läpi. Tänään, kiirastorstaina, yksi vuosikerroista ei kerro mitään ehtollisen asettamisesta. Sen sijaan siinä kerrotaan siitä, miten Jeesus pesi opetuslastensa jalat.

Jalkojen peseminen on radikaali toimenpide. Jalat ovat, no, jalat. Haisevat, likaiset (varsinkin Jeesuksen aikaan, kun kuljettiin avojaloin tai sandaaleissa), täynnä kovettumia ja känsiä. Vieläkin joissakin kulttureissa on loukkaus näyttää jalkapohjansa toiselle. Kätteleminen on ihan kevyttä kamaa siihen verrattuna, että pitäisi koskea toisen jalkoihin. Jalkoja pestessä pitää tietysti koskea toisen koipiin, mutta sen lisäksi pitää polvistua toisen eteen, asettua palvelemaan. Ja sen Jeesus totisesti teki. Polvistui, palveli, pesi.

Katolisissa kirkoissa on aina rippituoli. Se on usein sellaisessa paikassa, että sen löytää helposti, mutta sinne pääsee myös varsin huomaamatta pujahtamaan. Rippituolissa, näkymättömistä verhon takaa voi tunnustaa syntinsä rippi-isälle ja saada synninpäästön. Eräänlainen pesu sekin on, sydämen pesu jalkojen sijaan. Meidänkin jumalanpalveluksessamme on rippi, yhteinen synnintunnustus ja synninpäästö. Synnit julistetaan anteeksi kolmiyhteisen Jumalan nimessä. Sydän pestään puhtaaksi.

Jeesuksen esimerkki jalkojen pesemisestä on kuitenkin paljon enemmän kuin vain syntien julistaminen anteeksiannetuksi. Jeesuksen ele on paljon enemmän: se osoittaa anteeksiannon lisäksi hyväksymistä, vastaanottamista, huolenpitoa ja palvelemista. Jeesus tulee likaisten jalkojen luokse, pappi julistaa synninpäästön kaukaa kirkon etuosasta. Minusta siinä on iso ero.

Ehdotan, että kirkon eteiseen (tai Karhulan torille, jos halutaan olla oikein radikaaleja) perustetaan jalkojenpesupiste. Siinä sitten papit voivat päivystää samalla tavalla kuin rippi-isät rippituoleissaan. Provosointia tai ei, mutta on rakkaudesta puhumisella ja rakastamisella aika vissi ero. Olisiko aika puhua vähemmän rakkaudesta ja rakastaa enemmän? Kumpaa meidän kirkkomme tekee? Kumpaa sen pitäisi tehdä?

keskiviikko 4. huhtikuuta 2012


Heureka, se toimii!




Kuinka moni on joskus käynyt Heurekassa? Uskoisin, että kaikki tietävät paikan, mutta kerrattakoon se varmuuden vuoksi vielä tässä alussa. Heureka on suomalainen tiedekeskus Vantaalla, jossa kaikenikäiset ihmiset voivat tutustua mielenkiintoisiin ja innostaviin tiedekiemuroihin. Tarjolla on kausittain vaihtuvia näyttelyitä, pitkäkestoisempia kokonaisuuksia ja ohjelmanumeroita sekä mahdollisuus nauttia upeasta elokuvaelämyksestä Planetaariossa. Päivän mittaan vierailijat voivat täyttää mahansa maittavalla ruoalla tiedekeskuksen ravintolassa ja lepuuttaa jalkojaan valtavan kokoisilla tuoleilla, jotka tulevat vastaan jo Heurekan aulassa. Kyseessä on siis kaikin puolin mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen kohde, joka herättää mielenkiinnon tieteeseen ja fysiikkaan – ainakin allekirjoittaneen kohdalla! Moni kuitenkin varmaan nyt miettii, miksi ihmeessä kirjoitan Kymin seurakunnan blogissa tiedekeskus Heurekasta? Senhän ei suoranaisesti luulisi olevan osa seurakuntamme perustehtävää tai keskeistä toimintaympäristöä?  Tällä kertaa, juuri tänä keväänä, Heureka oli kuitenkin suuressa roolissa seurakuntamme tulevaisuuden toivojen kohdalla. Me teimme sinne pienenä seurakuntana yhteisen retken. Minä ja 53 muuta.
Istuessani bussin etupenkissä, kuuntelin takaa kantautuvaa puheensorinaa ja ajoittaisia naurunremakoita. Korviini kantautui sieltä täältä sanoja, joista muodostin (tosin mielivaltaisesti) päässäni lauseita ja kokonaisuuksia. Aistin lasten jännityksen, innostuksen ja odottavan mielialan. Kyselinkin muutamilta, olivatko he ennen olleet Heurekassa ja melko moni kertoi, että oli matkalla ensimmäistä kertaa. Etenkin kahden edessä istuneen pojan kasvoilta saattoi lukea innostuneisuuden ja hämmennyksen tunteita: Minne me olemme menossa? Mitä siellä tapahtuu? Koska olemme perillä? Entä jos eksyn? Tässä kohtaa tiesin tasan tarkkaan, mitä minun tulisi sanoa: Kuule, ei mitään hätää. Kukaan ei eksy, kuljettaja tietää minne mennä ja hei, kyllä minuakin vähän jännittää. ”Miäkää ennoo koskaan käyny, mut nyt mennääki sitte kaikki yhessä.” Kuin taikaiskusta, poikien ilmeet huojentuivat ja reissumielen täytti uusi, erilainen jännitys. Itse käänsin katseeni takaisin tiehen ja sain samalla omaankin jännitykseeni lievennystä. Mennään kaikki yhdessä, kyllä kuljettaja tietää minne mennä.
Voisin väittää, että Heurekassa vierailu oli monelle lapselle kevään kohokohta. Sen perusteella, millaista palautetta sain vanhemmilta jo ilmoittautumisten yhteydessä, voin kuvitella retken olleen yksi tärkeimmistä asioista pienessä elämässä. Yhdessä vietetty retkipäivä suuressa ja uudessa paikassa on varmasti mieleenpainuva kokemus, jota vaalitaan pitkään. Seurasin päivän mittaan lasten ilmeitä ja ihmettelyjä eri pisteissä. ”Ai täh, ai miten tää voi mennä tästä?” ja ”Heii, kato miten tää toimii” ja ”Vauu, ennoo koskaan nähny tällästä!” olivat varsin yleisiä huudahduksia, joita kuulin ja jokaisen kohdalla mietin, kuinka tärkeä juuri se hetki olikaan, juuri sille lapselle.  Mieleeni palasi uudestaan sanat, jotka ystäväni puhui rukouksessa vuosia sitten. ”Kiitos siitä, että saamme olla kokoontuneena juuri tällä porukalla ja juuri näiden ihmisten kanssa.” Menomatkalla hiljennyimme myös yhdessä reissuhartauteen, jossa pohdimme samaa asiaa. Mietimme siinä Jumalan jokaiselle ihmiselle osoittamaa paikkaa maailmassa. Ystäväni sanoja muistellessani ja hartautta kuunnellessani kiitin Yläkerran Isäntää siitä, että vaikka kuulummekin johonkin suureen ja nimettyyn seurakuntaan, saamme aika ajoin muodostaa myös omia pieniä seurakuntiamme erilaisiin tilanteisiin. Ne voivat kokoontua leirillä, kerhoretkellä tai vaikkapa koululuokassa, mutta tärkeintä on se, että ne kokoontuvat. Niistä jokainen voi löytää paikkansa, edes retkipäivän ajaksi. 
Kerhoretkelle oli enemmänkin halukkaita lähtijöitä, kuin paikkoja oli tarjolla. Tämä kielii mielestäni siitä, että niin vanhemmat kuin lapsetkin haluavat löytää paikkansa seurakunnasta ja olla osallisena sen toiminnassa. Toki monilla saattaa olla ajatuksena tarjota hieno kokemus lapselleen, mutta uskoisin perusluottamuksen seurakuntaan ja sen tekemään työhön olevan suuri! Aika ajoin joudumme lukemaan kirkkoa ja seurakuntia kohtaavista skandaaleista ja riepotteluista, mutta niistä huolimatta jaksamme pitää ainakin täällä Kymin seurakunnassa yhtä. Kasvatustyöllä on suuri asema kymiläisessä seurakuntakulttuurissa ja itsekin voin olla ylpeä omasta kotiseurakunnastani. Kaikille on aina löytynyt tilaa ja paikka toimia ja vastoinkäymistenkin kohdatessa uskallamme oppia virheistämme: ehkä ensi kerralla otamme matkaan suuremman bussin, jotta pieni retkiseurakuntamme voisi olla muutamaa innokasta lähtijää suurempi? Tärkeää on kuitenkin se, että matkaa tehdään, suunnitellaan ja koetaan yhdessä. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka kantavat työssä ja joista itsekin saa voimaa omaan elämäänsä. Yhdessä tekeminen ja ihmettely jäävät muistiin ja palaavat iloisina ja mukavina ajatuksina mieleen vielä vuosienkin päästä. Ja hei, mitä siihen jännitykseen tulee – meidän matkoillamme navigaattorit voivat seota, mutta Kuljettaja tietää aina minne mennä!

Taru Spännäri



tiistai 3. huhtikuuta 2012

Sitähän sä kysyit

Alkuvuodesta telkkarista tuli Putous-ohjelma, jossa Aku Hirviniemi esitti pastori Usko Eevertti Luttista. Luttinen oli erikoistunut sananmuunnoksiin ja hänen lentävä lauseensa ja vastauksensa kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin oli "sitähän sää kysyit".

Tänään diakoniapiirissä luin hartaudessa Matteuksen evankeliumin kertomusta ensimmäisestä ehtoollisesta. Siinä Jeesus toteaa opetuslapsille, että hänen kavaltajansa istuu tässä pöydässä ja syö samasta vadista hänen kanssaan. Siihen Juudas sitten kysyy: "En kai se ole minä." Jeesus vastaa coolisti: "Itsehän sen sanoit." Niinpä, sitähän sä kysyit.

Yritä siinä sitten vakavana keskittyä tärkeään asiaan.