tiistai 27. marraskuuta 2012

Kyselyikä

Finger face with a question
Olen kysymysmerkkiä suurta ja mahtavaa... Kuva: Tsahi Levent-Levi, flickr.com
Äiti, miksi.... Äiti, mitä se tarkoittaa... Tällaisia lauseita kotona kuulee usein. Kysyjä on kohta viisivuotias tiedonjanoaja. Viime viikkoina on kuultu mm. Äiti, mitä se tarkoittaa, kun sydän särkyy? Äiti, mitä on energia? Äiti, miksi me emme puhu englantia? Äiti, missä me olimme sillon kun meitä ei vielä ollut olemassa? Äiti, onko Martti ja Salama oikeasti olemassa? Äiti, miten kaukosäädin toimii? Äiti, miksi tuli on kuumaa? Äiti, mistä ihmiset on tehty?

En osaa vastata viisivuotiaan kysymyksiin. Yritin selittää jotain sellaista, että sydän särkyy jos on oikein surullinen ja että energia on se voima, joka saa sinut liikkumaan ja että Martti ja Salama ovat oikeasti satuolentoja, kun eiväthän autot oikeasti osaa puhua. Omat selitykseni ovat huteria ja hataria, mutta lapsi on onneksi armelias. Hänelle kelpaavat nekin selitykset, jotka omissa korvissani kuulostavat keksityiltä ja epämääräisiltä.

Voi olla, että tilanne tulee muuttumaan. Ei kysymysten osalta, vaan vastausten osalta. Viisitoistavuotiaana hän toivottavasti kyselee edelleen. Pelkään kuitenkin, etteivät vastaukseni enää silloin riitä. Ei minullakaan ole vastauksia niihin kysymyksiin, joita nuoret kysyvät ja joita itsekin kyselen. Miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Miksi Jumala ei lopeta sotia? Miksi ihminen on itsekäs? Miksen tee itse mitään? Mitä kuoleman jälkeen on? Onko ihminen hyvä vai paha? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Miksi pitää kuolla? Miksi sydän särkyy? Mikä on elämän tärkein asia? Mitä rakkaus on?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Mitä hyvää on Kymin seurakunnassa?



Kuva: J. & J. Tanska
Amerikkalainen netissä toimiva uutispalvelu ja blogiyhteisö, The Huffington Post, kysyi taannoin lukijoiltaan, mitä he rakastavat uskonnossa. Satojen vastausten perusteella toimitus listasi 50 syytä rakastaa uskontoa. Tässä listan kymmenen ensimmäistä: armo, uskon yhteisö, kukaan ei saarnaa minulle, rauha joka seuraa sen tietämisestä, että Jumalalla on lopullinen hallintavalta, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tärkeys, muistuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, rakkautta arvostetaan elämän tärkeimpänä päämääränä, Jeesus, autuaaksijulistukset (Vuorisaarnassa, Matt. 5:3–11), vapaus epäillä.

Kirkkoherran työssä joutuu vastaanottamaan toisinaan kritiikkiä, joka kohdistuu oman seura-kunnan toimintaan, omaan viranhoitoon tai kris-tinuskoon yleensä. Välillä palaute on aiheellista ja auttaa kiinnittämään huomiota korjaamista vaativiin asioihin. Joskus tuntuu, että palaute kertoo enemmän kritisoijan omasta pahoinvoinnista kuin seurakuntatyön ja työntekijöiden puutteista. The Huffington Postin esimerkkiä soveltaen kysyn kuitenkin  tällä kertaa, mitä te lukijat pidätte hyvänä Kymin seurakunnassa. Mitkä seikat saavat teidät hyvillenne siitä, että kuulutte Kymin seurakuntaan. Seurakuntahan olemme lopulta me jokainen kastettu kirkon jäsen. Meissä kirkko on maailmassa läsnä. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Lounasitkut Valintatalossa

Hyacinth
Kuva Geishaboy500, Flickr.com
Kävin tänään nopeasti Karhulan Valintatalossa, hakemassa riisipiirakan ja omenan myöhäiseksi lounaaksi. Puurohiutalehyllyn päähän oli nostettu esille hyasintteja, joista yksi valkoinen oli jo vähän auennut. Oli pakko pysähtyä ja nuuhkaista. Hyasintin tuoksu on yksi niistä hajumuistoista, joka humpsauttaa takuuvarmasti ja samantien lapsuuden jouluihin.

Meillä kotona ei ollut hyasintteja. Isä oli allerginen ja omaankin nenään ne tuoksuivat pikkuisen liian voimakkaasti. Mutta mummolassa niitä oli. Mummola oli kaukana, eikä siellä lapsuudessa kovin montaa joulua vietetty. Mutta ne muutamat ovat kuorruttuneet hyansintin tuoksulla. Muistan, miten ukki nosti hyasinteista tehdyt kukka-asetelmat yöksi kellarin hyllylle (kellari itsessään on jo toinen tuoksumuisto, ja näkömuistokin perunalaareineen, hiirenloukkuineen ja rappusilla olevine limsapulloineen), muistan miten ihmettelin miten voi olla tällaisia vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia. Muistan, miten pieni olohuone (joka tuntui silloin tietysti suurelta) lämpesi niin kuumaksi, että posket hehkuivat punaisina kun sukulaiset istuivat avaamassa lahjoja, muistan miten sohvapöydälle avattiin suklaarasia ja miten mummolan joulukuusi oli aina se kaikista kaunein kuusi.

Valintatalossa tuli ikävä. Tuli ikävä lapsuuteen, ikävä jouluun. Ikävä ukkia, joka ei enää moneen vuoteen ole ollut tuoksutelemassa hyasintteja ja nostamassa niitä yöksi kellarin hyllylle. Ikävä mummolaa, jossa oli aina herkkuja tarjolla ja jossa ukki ja mummo odottivat kylään. Tuli ikävä jotain sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Mummola on, mutta mummo on jo vanha ja väsynyt ja kiukkuinenkin, itse aikuisena aistii ja tietää toisella tavalla riidat, riittämättömyyden tunteet, suvun omat kiemurat, taakat ja rasitteet. Ukin siunasin haudan lepoon kuusi vuotta sitten.

Yhtenä niistä jouluista kävin ukin kanssa joulukirkossa. Ukilla oli musta villakangastakki, karvahattu ja nahkaiset hanskat, taskussa tupakat ja sokeriton leijona-aski. Ei ukki muuten paljon Jumalasta puhunut, mutta jouluaamun kirkossa hän nousi laulamaan Enkeli taivaan viimeisen säkeistön. Muistan, että ukki lauloi, ei ehkä lujaa, mutta vakaasti, tasaisesti, omalla äänellään. Äänessä oli kunnioitusta, luottamusta, toivoa.

Lapsuuden mummolajouluina oli aina lunta ja pakkasta. Ja hyasintteja. Niin sinäkin vuonna.