maanantai 16. huhtikuuta 2012

Ei paha


Ei paha”. Tätä kommenttia käytetään niin edullisesta ostoksesta, hyvännäköisestä henkilöstä tai sitten vaikkapa hyvin istuvasta leningistä. Ei paha, vaikka vaikka itse sanonkin. Harvoin pidämme itseämme pahoina, onneksi. Kuitenkin pahuus on läsnä arkitodellisuudessamme. En tarkoitalla tällä sellaista pahuutta, josta iltapäivälehtien lööpit puhuvat, vaan sitä pahuutta, joka on läsnä meissä jokaisessa.

Maaliskuussa saarnasin pyhänä, jonka aihe oli ”Jeesus, Pahan vallan voittaja”. Kyseinen pyhä oli konfirmaatiosunnuntai. Vaikka pahuus ja nuorten iloinen juhla oli hankala yhdistää, sain kyseisestä saarnasta jonkin verran kiittävää palautetta. Vaikka tätä blogia ei saarnojen julkaisuun ole ensisijaisesti tarkoittettukaan, niin ajattelin tuon saarnan hieman muokattuna tässä julkaista. Lue, pohdi ja kommentoi!

Jeesus, Pahan vallan voittaja.

Elämässä on juhlapäivä, mutta myös arkea. Elämämme on täynnä päiviä, jolloin elämän ruuhkavuoden kuormittavat ja rasittavat. On hetkiä, jolloin sanotaan tarkoituksella pahasti ja ilkeästi lähimmille ihmisille. On hetkiä, jotka mieluusti pyyhkisi pois, jos vain pystyisi. Joissakin kodeissa eletään keskellä nuoren uhmaa, tai parhaimmillaan keskellä useamman lapsen tai nuoren uhmaa. Ilkeys, riidan haastaminen, katkeruus ja pahuus on läsnä meidän jokapäiväisessä elämässämme. On toki olemassa ihmisiä, perheitä ja koteja, jossa pystytään puhumaan kaikesta heti, mutta on olemassa myös perheitä, jossa ovien paiskinta, huutaminen ja raivoaminen on sitä käsin kosketeltavaa todellisuutta.

Te tänään konfirmoitavat nuoret, elätte keskellä teini-ikää, jonka tärkeänä tehtävänä on kasvaa aikuiseksi. Joskus tuo kasvaminen on kovin kivuliasta, joskus vanhempienkin on vaikeaa päästää irti, antaa teidän nuorten kokeilla omia siipiänne.

Mutta vaikka kotona sanoittaisiin monia pahoja sanoja, sellaisiakin, jotka nostavat häpeän punan myöhemminkin kasvoille, nuo sanat, eivät poista sitä tosiasiaa, että meidän lähimmät ihmiset rakastavat meitä ehdoitta. Äidin ja isän rakkaus kestävät myös vihapäissä sanotut sanat. Parhaimmillaan läheisten ihmisten rakkaus voi parantaa meidän haavat, ja saavat elämän kolhuissa tulleet arven pikkuhiljaa himmenemään. Ja vielä aikuisenakin me tarvitsemme vanhempiemme rakkautta ja hyväksyntää.

Ja vaikka äidin ja isän rakkaus kestää, tarvitsemme seuraavia sanoja: anna anteeksi, tein tyhmästi, miten voisin korvata tai hyvittää sanomani kipeät sanat tai tekemäni teot. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen kantavat meitä huomiseen.

Nämä teemat anteeksipyyntö, anteeksianto ja kaiken kestävä rakkaus ovat myös kristinuskon kantavat teemat. Me ihmiset olemme samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia. Paavali toteaa kirjeessään roomalaisille: En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti”.

Nuorten piirros Tuhlaajapojasta.

Vaikka me ihmiset kulkisimme kuinka kaukana Jumalasta, ja tekisimme väärin Jumalaa, toisia ihmisä ja luontoa kohtaan, Jumala odottaa meitä, ja on valmis antamaan meille anteeksi. Me emme voi itse hyvittää hänelle pahoja tekojamme, mutta hän on Jeesuksessa valmistanut meille täydellisen sovinnon. Kuilu, joka on syntiinlankeemuksen myötä erottanut meidät Jumalasta, on saanut sillan rististä. Jeesuksen sovitustyön myötä me olemme saaneet anteeksi.

Mutta vaikka mitä tapahtuisi, mitä sanoisimme ja tekisimme, olemme silti Jumalan luomia ihmeitä. Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän Jumalaa siitä.

Marjo Kiljunen
kappalainen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti