”Ei
paha”. Tätä kommenttia käytetään niin edullisesta ostoksesta,
hyvännäköisestä henkilöstä tai sitten vaikkapa hyvin istuvasta
leningistä. Ei paha, vaikka vaikka itse sanonkin. Harvoin pidämme
itseämme pahoina, onneksi. Kuitenkin pahuus on läsnä
arkitodellisuudessamme. En tarkoitalla tällä sellaista pahuutta,
josta iltapäivälehtien lööpit puhuvat, vaan sitä pahuutta, joka
on läsnä meissä jokaisessa.
Maaliskuussa
saarnasin pyhänä, jonka aihe oli ”Jeesus, Pahan vallan voittaja”.
Kyseinen pyhä oli konfirmaatiosunnuntai. Vaikka pahuus ja nuorten
iloinen juhla oli hankala yhdistää, sain kyseisestä saarnasta
jonkin verran kiittävää palautetta. Vaikka tätä blogia ei
saarnojen julkaisuun ole ensisijaisesti tarkoittettukaan, niin
ajattelin tuon saarnan hieman muokattuna tässä julkaista. Lue,
pohdi ja kommentoi!
Jeesus,
Pahan vallan voittaja.
Elämässä
on juhlapäivä, mutta myös arkea. Elämämme on täynnä päiviä,
jolloin elämän ruuhkavuoden kuormittavat ja rasittavat. On hetkiä,
jolloin sanotaan tarkoituksella pahasti ja ilkeästi lähimmille
ihmisille. On hetkiä, jotka mieluusti pyyhkisi pois, jos vain
pystyisi. Joissakin kodeissa eletään keskellä nuoren uhmaa, tai
parhaimmillaan keskellä useamman lapsen tai nuoren uhmaa. Ilkeys,
riidan haastaminen, katkeruus ja pahuus on läsnä meidän
jokapäiväisessä elämässämme. On toki olemassa ihmisiä,
perheitä ja koteja, jossa pystytään puhumaan kaikesta heti, mutta
on olemassa myös perheitä, jossa ovien paiskinta, huutaminen ja
raivoaminen on sitä käsin kosketeltavaa todellisuutta.
Te
tänään konfirmoitavat nuoret, elätte keskellä teini-ikää,
jonka tärkeänä tehtävänä on kasvaa aikuiseksi. Joskus tuo
kasvaminen on kovin kivuliasta, joskus vanhempienkin on vaikeaa
päästää irti, antaa teidän nuorten kokeilla omia siipiänne.
Mutta
vaikka kotona sanoittaisiin monia pahoja sanoja, sellaisiakin, jotka
nostavat häpeän punan myöhemminkin kasvoille, nuo sanat, eivät
poista sitä tosiasiaa, että meidän lähimmät ihmiset rakastavat
meitä ehdoitta. Äidin ja isän rakkaus kestävät myös vihapäissä
sanotut sanat. Parhaimmillaan läheisten ihmisten rakkaus voi
parantaa meidän haavat, ja saavat elämän kolhuissa tulleet arven
pikkuhiljaa himmenemään. Ja vielä aikuisenakin me tarvitsemme
vanhempiemme rakkautta ja hyväksyntää.
Ja
vaikka äidin ja isän rakkaus kestää, tarvitsemme seuraavia
sanoja: anna anteeksi, tein tyhmästi, miten voisin korvata tai
hyvittää sanomani kipeät sanat tai tekemäni teot. Anteeksi
pyytäminen ja anteeksi saaminen kantavat meitä huomiseen.
Nämä
teemat anteeksipyyntö, anteeksianto ja kaiken kestävä rakkaus ovat
myös kristinuskon kantavat teemat. Me ihmiset olemme samaan aikaan
syntisiä ja vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia. Paavali toteaa
kirjeessään roomalaisille:
”En
edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä,
mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin
myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse
sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.Tiedänhän,
ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole
mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty
siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä
en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää
itse, vaan sen tekee minussa asuva synti”.
Nuorten piirros Tuhlaajapojasta. |
Vaikka
me ihmiset kulkisimme kuinka kaukana Jumalasta, ja tekisimme väärin
Jumalaa, toisia ihmisä ja luontoa kohtaan, Jumala odottaa meitä, ja
on valmis antamaan meille anteeksi. Me emme voi itse hyvittää
hänelle pahoja tekojamme, mutta hän on Jeesuksessa valmistanut
meille täydellisen sovinnon. Kuilu, joka on syntiinlankeemuksen
myötä erottanut meidät Jumalasta, on saanut sillan rististä.
Jeesuksen sovitustyön myötä me olemme saaneet anteeksi.
Mutta
vaikka mitä tapahtuisi, mitä sanoisimme ja tekisimme, olemme silti
Jumalan luomia ihmeitä. Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän
Jumalaa siitä.
Marjo Kiljunen
kappalainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti