Aurinko on jo noussut korkeuksiin. Lumi alkaa sulaa
kauniilta merenrantakalliolta. Kuinka kaunista voi luonto olla. Maisemat
kalliolta ovat laajat ja avarat. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja kahlituksi.
Katsellessaan lintuja kuinka ne kauniisti kaartelevat taivaalla vailla huolta
huomisesta.
Hä hää! Kuin puun takaa hyökkää yllemme KIIRE! Se valtaa
meidät ja meidän kaverit. Se saa meidät toimimaan ilman ajatuksen häivää, ilman
parannuksen päivää! Mistä se tulee – ei pienellä lapsella ole kiirettä. Sillä
on kaikki hyvin kun on ruokaa ja lämmintä. Kiire tulee, kun pitää keritä
tarhaan, kouluun, harrastuksiin. Tuleeko kiire siis kellosta? Onko kello kaiken
pahan alku ja juuri? Kuka hitto keksi kellon?
Kiireessä ihminen helposti kompastuu ja siitä sitten kaikki
alkaa – vai alkaako? Vuoden aika vaihtuu, tulee kauniin kesän jälkeen taas
syksy ja talvi. Talvi, liukkaus, liukastuminen, lumi, kola ja on edelleen kiire.
Kiire määrää, komentaa, ohjaa ja käskee, siitä ei pääse eroon vaan sitä pitää
varjella.
Kaunis kallio, näköalapaikka armas saa päälleen koneet,
porat, traktorit. Kallio murretaan pala palata ja murskataan kiveksi, hiekaksi
ja murskeeksi. Murske levitetään tielle lumen ja jään päälle, jotta ei olisi
liukasta, jotta voitaisiin totella KIIRETTÄ!
Tulee kevät, pöly, pilvi ja koneet. Hiekka kerätään pois,
jotta se ei olisi tiellä haittaamassa KIIRETTÄ! Hiekka on turha, vaarallinen,
petollinen – se viedään kaatopaikalle peitteeksi roskan ja moskan. Silti
ihmiset liukastuu, köhii ja valittaa!
Luonnon kaunis, rauhallinen kallio, jossa vielä hetki sitten
katseltiin lintuja ja uumoiltiin vapaudesta, ajattomuudesta ja nautittiin
luojan luomasta on roskan ja moskan peittona. Kiitos kellon keksijän soi
herätystä kiireen palvojan! Muistona kauniista kalliosta on kivi kengässä!
T: Jörö
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti