Armoa!/?

Mitä muistat rippikoulustasi? Siis iltaohjelmien, yökukkumisien ja ruokailujen lisäksi, tarkoitan siis oppitunneista tai opetuksesta yleensä. Muistatko vielä, miten määriteltiin armo, mitkä neljä sanaa siihen kätkeytyivät?

Armo on kristinuskon ytimessä ja keskipisteessä, tärkein asia. Ansioton rakkaus minun osakseni. Toisin sanoen siis Jumalan rakkaus, joka tulee meille annettuna, lahjana, jota ei voi mitenkään itse ansaita.  Armon kreikankielinen vastine kharis tarkoittaakin alunperin ilmaista lahjaa. Jotain sellaista, mikä tulee pyytämättä, kysymättä ja ansaitsematta.

Armo ei kuitenkaan ole reilua tai oikeudenmukaistakaan. Sehän olisi reilua, että armoa tarjottaisiin sille, joka sen ansaitsee. Tai jos käännetään asia toisinpäin, armoa voitaisiin tarjota vain niille, jotka sitä selkeästi eivät ole ansainneet. Se kuulostaisi sopivan hurskaalta kristityillekin. Armo ei kuitenkaan ole missään suhteessa hurskasta. Se ei ole päänsilittelyä niille, joilla menee huonosti, eikä se ole palkinto niille, joilla jo valmiiksi menee hyvin. Armo on Jumalan rakkautta, ja sellaisena, epäreilunakin, se kuuluu jokaiselle. Armo on sitä, että me olemme Jumalalle rakkaita, ei se liity mitenkään meidän saavutuksiimme tai kärsimyksiimmekään.

Silti minusta joskus tuntuu, että kirkossa unohdetaan kokonaan ne, joilla menee hyvin. On tärkeää puhua siitä, että rikkinäisenä ja särkyneenä saa tulla Jumalan luokse, että Jumala rakastaa ehdoitta, että armo peittää meidät ja syntimme. Mutta yhtä tärkeää olisi puhua siitäkin, että kaikki se hyvä, jota olemme saaneet, on sekin Jumalan lahjaa, hänen armostaan saatua. Jumalalle kelpaa sekin, joka on saanut elämältä paljon.

Synti on usein sitä, että jokin asia menee överiksi. Ja överiksi voi mennä moneen suuntaan, itseasiassa överiksi menee joka kerta kun Jumala unohtuu ja omat asiat nousevat ykkösasioiksi. Toisaalta on syntiä kieriskellä itsesäälissä ja omassa heikkoudessaan, toisaalta taas rakastua itseensä ja omiin saavutuksiinsa. Ehkä ainoa asia, mikä ei voi mennä överiksi on juuri armo. Sillä armon alle mahtuvat niin onnelliset kuin onnettomat, köyhät ja rikkaat, ehjät ja särkyneet. Sillä armosta me olemme pelastetut.

Kirkkomuistoja

Luin taannoin kirjaa, jossa kerrottiin pienestä pojasta nimeltä Jaakko. Jaakko oli vanhempiensa kanssa pienessä  kynttilöiden valaisemassa kirkossa melkein viimeisellä penkkirivillä.
Tuolla pienellä pojalla oli suuri tarve kuulua tuohon yhteisöön. Hän seurasi tarkoin, mitä muut kirkossa tekivät. Hän kuunteli papin puhetta ja ihmetteli, mitä hän puheillaan tarkoitti.

Aika kului nopeasti, sillä kirkossa oli paljon katseltavaa ja kaikki kuvat ja kynttilät näyttivät niin kauniilta. Olisi tehnyt mieli mennä tutkimaan tuota kaikkea uutta. Äiti ja isä olivat kuitenkin kieltäneet ja sanoneet, etää katsellaan vain kauempaa.

Tuntuu kovin tutulta. Muistan omasta lapsuudestani kuinka kirkossa tuli käyttäytyä. Täytyi olla hiljaa, vaikka olisikin mieli tehnyt tutkia paikkoja ja saada osallistua kuten muutkin.
Kirkkoon pääsi harvoin, sillä matkaa oli liian paljon. Sunnuntaisin kuunneltiin Jumalanpalvelusta radiosta mummon kanssa. Mummoani lämmöllä muistelen, sillä hänen kanssaan sain olla osallinen.
Osallinen johonkin sellaiseen, mihin kaikki eivät saaneet kuulua edes halutessaan.

Lukiessani tarinaa Jaakosta ajattelin itseni samanlaiseen tilanteeseen. Olin kokenut tuon tunteen itsekin, että kirkon penkistä lapsi ei saanut näkyä eikä kuulua. Tarinassa Jaakko päätti osallistua tekemällä ristinmerkin vanhempiensa yllätykseksi. Hän oli tarkkaan seurannut muiden osallistumista. Hän oli myös tunnistanut yhden sanan - Aamen.

Tarinan loppupuolella havahduin muistoistani ja huomasin kuinka kyyneleet valuivat hiljalleen poskiani pitkin. Tarina oli hyvä muistutus siitä, että onneksi meillä on tänä päivänä hyvä olla kirkossa myös lasten kanssa. Lapsi saa kuulua ja näkyä ja saa olla osallisena myös ehtoollisella. Kuulua suureen ryhmään samanlaisia ja samoin ajattelevia ihmisiä.

Lapsille on paljon erilaisia kirkkohetkiä, juuri heille suunniteltuja. Raamatussa löytyy erityinen kohta lapsille. Jeesuskin sanoi:" Sallikaa lasten tulla minun luokseni." (Mark.10:13-16)

Mikä on ihminen?

Vuoden 1962 voittajakuva

Kuudenkymmenen vuoden Every World Press Photo -kilpailun voittajakuvat ovat kauheaa katsottavaa. Käytännössä pelkkää sotaa, nälänhätää, tappamista, tuhoa, pelkoa. Ihan hirveitä kuvia, K18-materiaalia. Katsoin ja mietin paria asiaa:

- Ensinnäkin: miksi kaikesta siitä kauniista, mitä maailmassa tapahtuu, ei saada näin koskettavia kuvia? Tai miksi ne eivät voita kilpailuja? Mistä linkistä löydän kuudenkymmenen vuoden parhaat kuvat inhimillisyydestä, välittämisestä, rakkaudesta, elämästä? Jos ne ovat hautautuneina kotialbumeihin, voitaisiinko ne etsiä esille, ihan vaan malliksi ja esimerkiksi siitä, että ei maailma voi olla vain vihaa, kärsimystä, pelkoa ja kipua? En uskalla enkä halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että niitä kuvia ei ole.

- Toiseksi: mikä meihin ihmisiin on mennyt? Olisiko aika tehdä jotain, muuttaa suuntaa, oppia virheistä? Katsoa noita kuvia ja todeta, että ei koskaan enää tätä.

Jossain opin, että rakastamaan oppii vain siten, että tulee itse rakastetuksi. Luulen, että vihaamiseen pätee samanlainen sääntö. Tuloksia voi katsella noista uutiskuvista. Itkettää.

- kolmanneksi: “Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat!” Ps. 8:5

Anna-Tiina

Kasteesta konfirmaatioon

Tässä kirjoittaa Anna-Tiina, Kymin seurakunnan pappi. Olen kolmekymppinen seurakuntapastori, kahden pienen pojan äiti, yhden miehen vaimo, keski-ikästen vanhempien tytär ja sairaanhoitajan ja ekonomin sisar. Olen kulkenyt ympäri Suomea, syntynyt idässä, kasvanut lännessä, opiskellut etelässä ja lopulta päätynyt Sintosen Varpun kutsusta tänne. Sen piti olla vain pikainen visiitti, mutta on näköjään venynyt jo seitsemäksi vuodeksi. Kolmen vuoden päähän olen jo suunnitellut 10-vuotta Kymissä -juhlia, jonka tarjoiluiksi olen kaavaillut  possoja, lihiksiä ja Leistin vadelmatäytekakkua. Luulen, että Varpukin saa kutsun siihen juhlaan :).

Viime sunnuntaina sain osallistua sekä kastejuhliin että konfirmaatiomessuun. Viisitoista vuotta erottaa ne juhlat toisistaan. Jotain samaakin on, ainakin valkoinen puku, kummin käsi siunaamassa ja kakkukahvit toimituksen jälkeen. Aika paljon on muuttunutkin. Alban alta pilkottavat pienten varpaiden sijasta korkokengät tai tennistossut, mukana on tutin ja rätin sijasta kännykkä. Viisitoista vuotta, toisaalta ikuisuus, toisaalta silmänräpäys. Missä vaiheessa ne lapset ehtivät kasvaa niin isoiksi? Missä vaiheessa minä vanhenin sen 15 vuotta? Kastejuhlassa otetut kuvat ovat armottomia. Ne osoittavat konkreettisesti ajan kulun, lapsen kasvun, muodin muuttumisen, oman vanhenemisen. Kastejuhlakuvassa lapsi lepää kumminsa sylissä, konfirmaatiokuvassa kameraan katsoo omaa elämäänsä aloitteleva nuori.

Usein kastejuhlassa mietin, millaisessa maailmassa tänä vuonna syntyneet lapset viettävät viisikymppisiään. Millaiselta maailma näyttää vuonna 2061? Vieläkö kirkko seisoo Helilän kalliolla, vieläkö autot sujahtavat kanjoniin? Vieläkö torilta saa ostaa keskiviikkoaamuisin possoja? Haluaisin kurkistaa tulevaisuuteen, ja menneisyyteenkin. Jos sitä kautta oppisi paremmin ymmärtämään tätä hetkeä, tätä päivää. Kuitenkin kastejuhlassa yritän jotenkin sanoa sen, että vaikka elämä ja maailma muuttuu, Jumalan rakkaus pysyy. “Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät, maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20)




Anna-Tiina




PS. Kuva olis kiva. Teknisten haasteiden vuoksi kuvia luvassa myöhemmin.

KIRKONMÄELLÄ TAVATAAN

Tervetuloa Kymin seurakunnan virtuaaliselle kirkonmäelle! Kirkonmäki on vuosisatoja ollut tärkeä kohtaamispaikka. Siellä on ennen ja jälkeen messun vaihdettu kuulumisia, tutustuttu, rakastuttu, tapeltu, tehty kauppaa, istuttu jalkapuussa, juopoteltu, juoruttu, keskusteltu ja väitelty kirkonmenoissa kuullusta ja nähdystä. Kirkonmäelle on kokoonnuttu ilossa ja surussa etsimään Jumalaa.

Ajat ovat muuttuneet ja kirkot rakennetaan nykyään usein tasamaalle. Kymin kirkko seisoo onneksi tukevasti Helilän kalliolla. Tämä virtuaalinen kirkonmäkemme seisoo ehkä huterammin jossakin päin maapalloa palvelinkeskuksen uumeniin tallennettuina bitteinä. Silti me bloggaajat toivomme, että tällekin kirkonmäelle syntyy keskustelua, aitoa vuorovaikutusta mäellä kohtaavien välillä.

Me bloggaajat olemme Kymin seurakunnan työntekijöitä. Tarkoituksemme on kunkin omalla äänellämme pohtia ajanmukaisia ja epäajanmukaisia asioita, "maan ja taivaan välillä", huumoriakaan kaihtamatta. Kirjoitamme omalla nimellämme, mutta emme viran puolesta.

Ajatuksemme eivät siis edusta Kymin seurakunnan tai kirkkomme virallista kantaa. Pikemmin omia pohdintojamme, tuntemuksiamme ja havaintoja.  Samaa pyydämme Sinulta, joka haluat osallistua keskusteluun ja kommentoida. Kirjoita omana itsenäsi, omalla nimelläsi, toisia keskustelijoita arvostaen (vaikka olisivatkin kanssasi eri mieltä). Vain poikkeustapauksessa nimimerkki voi olla tarpeen.

Juha Tanska

kirkkoherra

PS. Pikku lampolassani on maaliskuun tultua alkanut karitsointi. Tässä lauman nuorin kolmen päivän ikäisenä.