keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Stressinhallintaa

Kuva otettu hiljaisuuden retriitistä, jossa olin kevättalvella 2012. 
Selaan kalenteriani, joka täyttyy merkinnöistä, muistilapuista, punaisista ympyröistä. Luen netistä stressinhallinnasta ja Hans Selyen stressipisteistä. Yritän pysähtyä, mutta kun pysähtyy niin alkaa väsyttää. Sähköposti kilkkaa jatkuvasti.  Kirjastossa mindfulness-kirjat tuijottavat hyllystä. Tuntuu, että koko ajan on kiire.

Miten oppisin elämään hetkessä? Miten näkisin pienten hetkien arvokkuuden? Miten hyväksyisin itseni, tällaisena kuin olen? Miten osaisin olla tietoinen elämästäni, tästä ainoasta mikä minulla on.

Se mindfulness jää kaihertamaan mieleen. Tietoinen hyväksyvä läsnäolo, omien ajatusten hyväksymistä, tietoisuustaitoja, rentoutusta ja stressinhallintaa. Sellaista tarvitsisin elämääni. Menisinkö jollekin kurssille? Vai entä hiljaisuuden retriittiin, pyhiinvaellukselle, hiljaisuuden iltaan? Jonnekin, missä opetellaan hetkessä elämistä, läsnäoloa.

Päässäni soi virsi 338. Suo mun ottaa isänkädestäsi, päivä vain ja hetki kerrallaan. Kai se on mindfulnessia sekin.




lauantai 14. syyskuuta 2013

Pelkoja

FEAR
pelkoja... kuva Kevin B 3, flickr.com
Jostain syystä (ehkä se on työperäistä) olen miettinyt omia hautajaisiani. Mietin sitä, minne minut haudattaisiin ja sitäkin, että kuka tekisi kakkua muistotilaisuuteen. Makaaberia, ehkä. Inhimillistä, kyllä. Kun tarpeeksi monta kertaa seisoo arkun päässä lapio kädessä joutuu kyllä kasvotusten myös oman kuolevaisuutensa kanssa. Jonakin päivänä minäkin makaan arkussa ja joku toinen seisoo päätypuolessa lapio kädessä.

Usein kysyn surevilta omaisilta, mitä vainaja ajatteli kuolemasta. Puhuiko hän siitä, pelkäsikö hän sitä? En haluaisi, että kukaan pelkäisi kuolemaa, mutta todellisuudessa kai lopulta lähes jokainen niin tekee. Niin vieras, tuntematon ja lopullinen se on. Itsekin pelkään, mutta vain vähän, ehkä enemmänkin hetkeä juuri ennen kuolemaa kuin varsinaisesti sitä aikaa, kun pötkötän arkussa. Enemmän pelkään elämää.

Pelkään, että lapsille tapahtuu jotain. Tai että ajan autokolarin ja vammaudun. Pelkään tulipaloja ja yksinäisyyttä ja sairaaloita. Se on ehkä vähän outoa, mutta pelkään enemmän toisen ihmisen kuolemaa kuin omaani.

Yritän kirjoittaa saarnaa huomiseksi. Evankeliumissa Jeesus herättää leskiäidin pojan kuolleista ja kertomus päättyy siihen, että opetuslapset ja muu väki pelkäävät (!) ja ylistävät Jumalaa ja sanovat, että Jumala on tullut kansansa avuksi. Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että elämässä ei ole mitään sellaista, mikä olisi Jumalalle vierasta tai outoa tai sellaista, mitä Jumala pelkäisi. Vaikka minä pelkään vähän kuolemaa ja pikkuisen enemmän elämää, ei kumpaankaan niistä tarvitse uskaltautua yksin. Jumala on kansansa apuna elämässä ja kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen. Se taitaa olla sitä siunausta.

(Kaipa tästä vielä saarnakin syntyy.)

torstai 5. syyskuuta 2013

Rakkain terveisin

Entä jos tässä olisikin vähän eri-ikäisiä kasvoja...
Torstain Kymen Sanomissa on lasten synttärionnittelupalsta. Koko sivullinen onnellisena hymyileviä lapsenkasvoja ja alla pari riviä onnentoivotuksia. Kovin montaa sanaa ei niille riveille mahdu, runomittakin on usein vähän niin ja näin, riimit ontuvat ja loppusoinnut katkeavat. Vaikka palsta on syntymäpäiväonnitteluja varten, eivät ne ehkä silti ole ilmoitusten tärkein asia. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä ja ylpeyttä omasta lapsesta sisältyy niihin muutamiin riveihin, jotka torstain lehdestä saa lukea. Niin paljon onnentoivotuksia ja salaisia huokauksia siitä, että kaikki edelleen sujuisi elämässä hyvin. Niin paljon kiitollisuutta näistä lapsista, Jumalan lahjoista ja ihmeistä.

On vaan epäreilua, että samanlaista palstaa ei ole teineille eikä aikuisille. Miten eri tavalla päivä alkaisikaan, jos aamulla näkisi lehdestä kuvansa ja alla pari riviä siitä, miten onnellisiksi juuri minun olemassaoloni jonkun tekee. Muutama sana, vain muutama, mutta sitäkin tärkeämpi ja arvokkaampi. Haluaisin nähdä lehdessä itsestään epävarman teinin kasvot ja alla sanat: isä ja äiti rakastavat sinua, olet tärkeä ja arvokas. Tai nuoren aikuisen kasvot ja alla rivit: hei siellä, minä rakastavan sinua, olen ylpeä sinusta. Tai keski-ikäiset kasvot ja sanat: hei sinä, olet rakas, olet tärkeä. Tietysti joku teini olisi nolona ja häpeissään tästä kunniasta, nuorta aikuista ehkä ärsyttäisi ja keski-ikäinen saattaisi tuhahdella mokomaa medianäkyvyyttä. Mutta silti, ei meille koskaan liian usein sanota sitä, miten meitä rakastetaan, miten meistä ollaan ylpeitä, miten meidän elämäämme toivotaan kaikkea hyvää. Tietysti lapset tarvitsevat sitä, mutta eivät vain he. Miksi se olisi vain heidän etuoikeutensa? Miksi aikuista muistetaan rakkaudella lehdessä vain kuolinilmoituksessa?

Ajattele, jos ensi torstain lehdessä olisivat sinun kasvosi. Alla ne muutamat rivit täynnä rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä. Millä mielellä lähtisit sen jälkeen töihin, kouluun, asioille? Nousisiko jalka kevyemmin? Uskoisitko enemmän itseesi, olisiko katseessasi valoa, tuntisitko olevasi tärkeä? En oikein jaksa uskoa, että Kymäri kuitenkaan ottaisi tästä juttuvinkkiä tai uutta palstaa. Sen puutteessa voit katsoa peiliin ja sanoa itsellesi ja Jumalalle: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Se viesti niissä lasten syntymäpäiväonnittelukuvissakin on.