sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Lupauksia

Uudenvuoden ilotulitus Lontoossa 1.1.2011
Vuoden vaihtuessa on tapana tehdä lupauksia siitä, miten aikoo muuttaa elämäänsä seuraavan vuoden aikana. Usein nämä lupaukset ovat hurskaita toiveita siitä, kuinka seuraavana vuonna on parempi ihminen.

Olen tehnyt tällaisia lupauksia useampana vuonna. Usein niiden teho kestää hätäisesti tammikuun puoleen väliin. Olen ajatellut, että tämä on vahva merkki siitä, ettei ylpistyminen kävisi. En ole sen parempi ihminen kuin muutkaan, kun hyvät aikeet eivät pidä.

Kaikesta huolimatta ajattelin vuoden 2013 alusta taas yrittää. Vuoden 2013 hieno lupaus kuuluu seuraavasti: Pidän parempaa huolta itsestäni. Nukun tarpeeksi, syön aamupalaa, kuntoilen sopivasti ja käyn kasvohoidossa. Lähden ajoissa pois töistä, käyn hyvillä keikoilla ja soitan sopivasti kitaraa.

Eikö kuulosta hyvältä? Niin minustakin. Tosin toinen ajatukseni oli, että mitä itsekeskeistä potaskaa tämä on. Mitä ihmeellistä siinä on, että tekee asioita, jotka ovat kivoja ja mukavia? Eikö pitäisi luvata olla oikeudenmukainen, tehdä kaikkensa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja pyrkiä poistamaan nälänhätä?

Hyviä ja kannatettavia aikeita nämäkin, todella. Nämä ovat tavoitteita, joiden saavuttamiseksi meidän kaikkien on yhdessä tehtävä töitä. Mutta siihen, että minulla on hyvä olla itseni kanssa vaikuttaa vain se,  mitä itse teen omassa elämässäni. Ja minusta tuo lista kuulostaa siihen nähden hyvältä. Jotta voisin olla hyvä ja rakastava lähimmäinen, täytyy minun tulla toimeen myös itseni kanssa. Väsyneenä, nälkäisenä ja töiden stressaamana en ainakaan minä pysty kohtaamaan toista ihmistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Toki elämässä on hetkiä, että työpäivät venyvät pitkiksi, on kiire ja unet jäävät lyhyiksi. Aina ei itse pysty vaikuttamaan omaan aikatauluunsa, mutta usein voi.

Tämä on minun uudenvuodenlupaukseni. Mikä on sinun?

maanantai 24. joulukuuta 2012

Jouluyllärit : )

Onhan se totta, että joulu on erityisesti lasten juhla. Toki näin, mutta on se myös meidän aikuisten oikeus päästä kokemaan joulun suurta yllätystä ja salaisuutta. Miksi rohkenen sanoa näin?
Tämä johtunee siitä, minun ja mieheni elämä mullistui täysin vuonna 2009 ja jouluaattona tietenkin.

Olin mieheni kanssa jouluaaton hartaushetkessä Haminassa Marian kirkossa. Kirkko oli täynnä ja istumapaikkoja oli vaikea löytää. Melko takaa löytyi paikat meille ja meidän eteemme tuli äiti kahden pienen poikansa kanssa.

Pojat seurasivat tarkkaan, mitä kirkossa tapahtui. He kuuntelivat jouluevankeliumia ja seurasivat myös meitä. Kuuntelivat lauluja ja leikkivät hiljaa kirkon penkissä. Ajattelin tuolloin, että joskus mekin tulemme pienten lapsenlasten kanssa yhdessä kirkkoon kuuntelemaan joulun sanomaa.

Herkistyin ajatuksissani ja vilkaisin viereeni. Mieheni oli myös ajatuksissaan. Mitä lie mielessä liikkunut tuolla hetkellä?

Kirkkohetki päättyi aikanaan ja mekin lähdimme kotiin odottamaan meidän Miikaa saapuvaksi. Hän oli luvannut tulla jouluksi kotiin. Hän saapui illan tullen ja kävimme syömään jouluateriaa.
Miika vaikutti kovin vaisulta ja kysyin , että mikä on hätänä? Kerro, se helpottaa.

Hän alkoi kertoa, seurustelevansa pari vuotta vanhemman tytön kanssa. Sanoin hänelle, että onpa mukava kuulla. Hieno juttu, mutta eihän se ole surun aihe vaan suuri ilon aihe.
Jatkoimme ruokailua ja hän vaikutti edelleenkin mietteliäältä. Kysyin jälleen kerran hänen mietteistään. Mikä vielä askarruttaa?

Hän jatkoi kertomustaan. Tyttöystävällä on kaksi pientä poikaa. Voitte varmaankin arvata Miikan
tuntemukset ja sen jännityksen. Mitä me ajattelisimme asiasta?
Katsoin poikaani ja sanoin:"Voi, onpa ihana asia". Halasin häntä ja niin teki myös isä. Miikan hartioilta otettiin pois iso painolasti. Helpotus olikin suuri, kun hän ymmärsi,että emme olleet asiasta pahoillamme.                                                                                                                                   
Sanoin hänelle, että Jumala oli jo valmistellut meitä tätä yllätystä varten. Miika katsoi kummissaan ja kerroin hänelle äidistä ja pojista kirkossa ja omasta tovieestani yhteisestä kirkkohetkestä.

Miikan isä katsoi minua ja sanoi ajatelleensa samoin kirkossa. On se ihmeellistä, miten toiveisiin vastataan. Vieläpä samana päivänä. Jumalan tiet ovat merkillisiä. Me saimme suuren joululahjan. Emme yhtä poikalasta vaan kaksi ja lisäksi äiti Emilian.

Joulu on todellakin lasten juhla, mutta me aikuisetkin saimme osamme siitä ilosta, mitä lapsi tuo tullessaan.







                    Rauhaisaa ja Siunattua joulua teille kaikille!

                               T.Kirsi

















keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

candle
just a candle in the dark. kuva Marcus Vinicius, flick.com

Niinhän sitä Raamatussakin sanotaan. Ihmiset kulkevat pimeässä, tähän vuodenaikaan ihan konkreettisesti. Vaikka lumi valaiseekin maiseman, on silti pimeää, kun aamulla lähtee ja on pimeää, kun iltapäivästä palailee kotiin. Mutta pimeää ei ole vain auringonvalon puuttuminen. On jotain muutakin pimeää, jonka keskellä kuljemme, halusimme sitä tai emme.

Tämä syksy on ollut pimeä monella tavalla. Vettä satoi kyllä ja oli harmaata. Mutta sitten oli sitä muutakin: oli pikkutytön sieppaus, pahoinpitely linja-autoasemalla, julma murha, päiväkodin ovet lukossa epämääräisen hiippailijan takia, onnettomuuksia, liian aikaisia kuolemia, surua, pelkoa, järkytystä. Kaikki tämä on tapahtunut ihan lähellä meitä, tässä kaupungissa, meidän keskellämme. Ei ole mikään ihme, että pelottaa.

Me olemme joutuneet kipeästikin kokemaan, että maailma ei ole pelkästään hyvä, kaunis ja valoisa. Samaan aikaan kaiken hyvän ja onnellisen kanssa maailmassa on myös paljon pahaa, sellaista mikä pelottaa ja ahdistaa. Hyvä ja paha, ilo ja suru, rakkaus ja viha ovat kaikki totta samaan aikaan. Ei ole niin, että voisi valita vain toisen maailman. Ei, on otettava molemmat, vastakohdat yhtäaikaa. On tasapainoteltava niiden välissä, on yritettävä lisätä hyvää ja vähentää pahaa, rakastaa enemmän ja vihata vähemmän. Mutta silti uutisia lukiessa välillä puistattaa. Paha on olemassa, se on meidän keskellämme, liiankin lähellä.

Pimeän keskellä pitäisi jaksaa uskoa valoon. Pitäisi jaksaa uskoa talven lopulta taittuvan kevään kirkkauteen, rakkauden kukistavan vihan ja hyvän lopulta voittavan pahan. Hyvän voittoon uskominen on välillä vaikeaa, pimeä kietoutuu ympärillemme niin tiukasti, ottaa syleilyynsä niin ettei melkein voi enää hengittää. Jos olet joskus sytyttänyt tulitikun tai kynttilän säkkipimeässä, tiedät, miten kirkas pienikin valo voi olla. Pienikin valonsäde voi karkottaa pimeyden. Viime vuonna joulukuun ainoa kirkas päivä oli talvipäivänseisaus, vuoden pimein päivä. Valo voitti kuitenkin, tuli esiin juuri silloin, kun sitä vähiten odotti. Pimeän keskellä me saamme sytyttää kynttiöitä, etsiä valonsäteitä, luottaa siihen, että Jumalan kirkkaus voittaa tämän maailman pimeyden. Ehkä sekin tapahtuu juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.



"Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman.
Niin että uuden virren sävelillä,
kuulemme kansasi jo laulavan.

Suo, Herra, toivon kynttiöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa,
jää keskellemme, Kristus, rauha tuo." (virsi 600)




tiistai 4. joulukuuta 2012

Suutarin lapset

Shoe  Shop
Terveiset suutarilta? Kuva Allan Henderson, flickr.com

Haluaisin elää niin kuin opetan. Haluaisin rakastaa lähimmäistä, hiljentyä jouluun, lukea ahkerasti Raamattua ja muitakin kirjoja, käydä kirkossa. Haluaisin olla jotenkin pyhä, hengellinen ja henkevä, syvällinenkin. Haluaisin suunnitella, valmistella ja ajatella, kävellä metsässä ja meren rannalla. Elää syvästi läpi kirkkovuotta, hengittää virsien tahtiin. 

Arki on kuitenkin toisenlaista. Kiirettä, aikatauluja, kalenterisulkeisia. Kotitöitä, ja niitä muitakin. Syöksymistä kokouksesta ja tapaamisesta toiseen, aikaisia aamuherätyksiä, kauppareissuja pimeässä illassa. Missä välissä sitä ehtisi lukea, hiljentyä, valmistautua jouluun, pysähtyä? Koska viimeksi hengitin syvään, tunsin talviauringon valo kasvoillani, sytytin kynttilän?

Jos jostain syystä saisin valita, kumman ottaisin? Senkö, mistä haaveilen ja mitä pidän jonkinlaisena ihanteena, vai tämän, tavallisen, vähemmän ylevän räpiköimisen eteenpäin kaiken keskellä? 

Vai voiko saada molemmat? Kristinuskossa moni asia on ristiriitaisesti totta samaan aikaan. Elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, hyvä ja paha ovat olemassa samaan aikaan, ihminen on yhtälailla syntinen ja pelastettu. Voisinko minäkin siis olla samaan aikaan arkinen ja pyhä, ripaus ihannetta ja toinen samanlainen todellisuutta, kolikon kaksi puolta, molemmat totta samaan aikaan? Voisiko suutari kuitenkin tehdä lapselleen kengät, tai edes yhden, toiseen jalkaan?


tiistai 27. marraskuuta 2012

Kyselyikä

Finger face with a question
Olen kysymysmerkkiä suurta ja mahtavaa... Kuva: Tsahi Levent-Levi, flickr.com
Äiti, miksi.... Äiti, mitä se tarkoittaa... Tällaisia lauseita kotona kuulee usein. Kysyjä on kohta viisivuotias tiedonjanoaja. Viime viikkoina on kuultu mm. Äiti, mitä se tarkoittaa, kun sydän särkyy? Äiti, mitä on energia? Äiti, miksi me emme puhu englantia? Äiti, missä me olimme sillon kun meitä ei vielä ollut olemassa? Äiti, onko Martti ja Salama oikeasti olemassa? Äiti, miten kaukosäädin toimii? Äiti, miksi tuli on kuumaa? Äiti, mistä ihmiset on tehty?

En osaa vastata viisivuotiaan kysymyksiin. Yritin selittää jotain sellaista, että sydän särkyy jos on oikein surullinen ja että energia on se voima, joka saa sinut liikkumaan ja että Martti ja Salama ovat oikeasti satuolentoja, kun eiväthän autot oikeasti osaa puhua. Omat selitykseni ovat huteria ja hataria, mutta lapsi on onneksi armelias. Hänelle kelpaavat nekin selitykset, jotka omissa korvissani kuulostavat keksityiltä ja epämääräisiltä.

Voi olla, että tilanne tulee muuttumaan. Ei kysymysten osalta, vaan vastausten osalta. Viisitoistavuotiaana hän toivottavasti kyselee edelleen. Pelkään kuitenkin, etteivät vastaukseni enää silloin riitä. Ei minullakaan ole vastauksia niihin kysymyksiin, joita nuoret kysyvät ja joita itsekin kyselen. Miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Miksi Jumala ei lopeta sotia? Miksi ihminen on itsekäs? Miksen tee itse mitään? Mitä kuoleman jälkeen on? Onko ihminen hyvä vai paha? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Miksi pitää kuolla? Miksi sydän särkyy? Mikä on elämän tärkein asia? Mitä rakkaus on?

maanantai 26. marraskuuta 2012

Mitä hyvää on Kymin seurakunnassa?



Kuva: J. & J. Tanska
Amerikkalainen netissä toimiva uutispalvelu ja blogiyhteisö, The Huffington Post, kysyi taannoin lukijoiltaan, mitä he rakastavat uskonnossa. Satojen vastausten perusteella toimitus listasi 50 syytä rakastaa uskontoa. Tässä listan kymmenen ensimmäistä: armo, uskon yhteisö, kukaan ei saarnaa minulle, rauha joka seuraa sen tietämisestä, että Jumalalla on lopullinen hallintavalta, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tärkeys, muistuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, rakkautta arvostetaan elämän tärkeimpänä päämääränä, Jeesus, autuaaksijulistukset (Vuorisaarnassa, Matt. 5:3–11), vapaus epäillä.

Kirkkoherran työssä joutuu vastaanottamaan toisinaan kritiikkiä, joka kohdistuu oman seura-kunnan toimintaan, omaan viranhoitoon tai kris-tinuskoon yleensä. Välillä palaute on aiheellista ja auttaa kiinnittämään huomiota korjaamista vaativiin asioihin. Joskus tuntuu, että palaute kertoo enemmän kritisoijan omasta pahoinvoinnista kuin seurakuntatyön ja työntekijöiden puutteista. The Huffington Postin esimerkkiä soveltaen kysyn kuitenkin  tällä kertaa, mitä te lukijat pidätte hyvänä Kymin seurakunnassa. Mitkä seikat saavat teidät hyvillenne siitä, että kuulutte Kymin seurakuntaan. Seurakuntahan olemme lopulta me jokainen kastettu kirkon jäsen. Meissä kirkko on maailmassa läsnä. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Lounasitkut Valintatalossa

Hyacinth
Kuva Geishaboy500, Flickr.com
Kävin tänään nopeasti Karhulan Valintatalossa, hakemassa riisipiirakan ja omenan myöhäiseksi lounaaksi. Puurohiutalehyllyn päähän oli nostettu esille hyasintteja, joista yksi valkoinen oli jo vähän auennut. Oli pakko pysähtyä ja nuuhkaista. Hyasintin tuoksu on yksi niistä hajumuistoista, joka humpsauttaa takuuvarmasti ja samantien lapsuuden jouluihin.

Meillä kotona ei ollut hyasintteja. Isä oli allerginen ja omaankin nenään ne tuoksuivat pikkuisen liian voimakkaasti. Mutta mummolassa niitä oli. Mummola oli kaukana, eikä siellä lapsuudessa kovin montaa joulua vietetty. Mutta ne muutamat ovat kuorruttuneet hyansintin tuoksulla. Muistan, miten ukki nosti hyasinteista tehdyt kukka-asetelmat yöksi kellarin hyllylle (kellari itsessään on jo toinen tuoksumuisto, ja näkömuistokin perunalaareineen, hiirenloukkuineen ja rappusilla olevine limsapulloineen), muistan miten ihmettelin miten voi olla tällaisia vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia. Muistan, miten pieni olohuone (joka tuntui silloin tietysti suurelta) lämpesi niin kuumaksi, että posket hehkuivat punaisina kun sukulaiset istuivat avaamassa lahjoja, muistan miten sohvapöydälle avattiin suklaarasia ja miten mummolan joulukuusi oli aina se kaikista kaunein kuusi.

Valintatalossa tuli ikävä. Tuli ikävä lapsuuteen, ikävä jouluun. Ikävä ukkia, joka ei enää moneen vuoteen ole ollut tuoksutelemassa hyasintteja ja nostamassa niitä yöksi kellarin hyllylle. Ikävä mummolaa, jossa oli aina herkkuja tarjolla ja jossa ukki ja mummo odottivat kylään. Tuli ikävä jotain sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Mummola on, mutta mummo on jo vanha ja väsynyt ja kiukkuinenkin, itse aikuisena aistii ja tietää toisella tavalla riidat, riittämättömyyden tunteet, suvun omat kiemurat, taakat ja rasitteet. Ukin siunasin haudan lepoon kuusi vuotta sitten.

Yhtenä niistä jouluista kävin ukin kanssa joulukirkossa. Ukilla oli musta villakangastakki, karvahattu ja nahkaiset hanskat, taskussa tupakat ja sokeriton leijona-aski. Ei ukki muuten paljon Jumalasta puhunut, mutta jouluaamun kirkossa hän nousi laulamaan Enkeli taivaan viimeisen säkeistön. Muistan, että ukki lauloi, ei ehkä lujaa, mutta vakaasti, tasaisesti, omalla äänellään. Äänessä oli kunnioitusta, luottamusta, toivoa.

Lapsuuden mummolajouluina oli aina lunta ja pakkasta. Ja hyasintteja. Niin sinäkin vuonna.

tiistai 4. syyskuuta 2012

Sadonkorjuun aikaan



Taas on alkamassa uusi toimintakausi ja moni vanhempi on miettinyt lapselleen paikkaa, jossa voi tavata samanikäisiä lapsia ja saada itsekin vertaistukea muista aikuisista.

Vanhemmat tietenkin toivovat, että lapset saavat olla turvallisten aikuisten seurassa. Seurakunnan perhepiiristä löytyy monenlaista toimintaa. Voit tulla lapsen kanssa mukaan tai löytyy meiltä myös kerhoja johon lapsen voi jättää yksin.

Vanhempi joutuu tekemään isoja päätöksiä, kun miettii kerhopaikkaa lapselleen. Luottaako niihin ammattitaitoisiin aikuisiin joita seurakunnan työntekijät ovat vai haluaako olla mukana itse ja seurata lapsensa edistymistä - kasvua juuri nyt.

Kyse on oikeastaan myös kasvusta ja sadonkorjuusta. Meillä seurakunnan työntekijöillä on etuoikeus saada seurata lapsen kasvua hetken aikaa. Lapsen ollessa pieni vanhemmat antavat myös meille osan siitä vastuusta miten lapsi kehittyy ja kasvaa.

Me saamme kulkea vierellä ja jakaa omaa erityisosaamista Jumalan sanan äärellä. Opettaa rakastavasta Jeesuksesta. Muspyhiksessä ja Helmikirkossa saamme laulaa ja tanssia. Omalla tavallamme lauluissa ja tanssissa ylistämme Jumalaa.

Minkälaista viljaa me kasvatamme ja minkälaista satoa korjaamme? Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että näemme vasta vuosien päästä miten onnistuimme.
Itse toivon, että nyt ryhmissämme olevat lapset muistavat meidät vielä vuosien päästä. Muistavat meidät siitä, minkälaisia elämän eväitä saivat reppuunsa meiltä seurakunnasta.

Tässä kohtaa jokainen voi katsoa sydämeensä ja miettiä teinkö parhaani juuri tämän lapsen eteen
jonka kohtasin.




Siunausta ja voimia kaikille ja antoisaa työvuotta ihmisten parissa.








keskiviikko 22. elokuuta 2012

Luomakunnan sunnuntain omenahillo

Omppuja tulee tänä vuonna rutkasti. Meidän pihassamme on vain yksi omenapuu, mutta silti hedelmiä riittää. Keitin ekoista maahanpudonneista hilloa. Tässä resepti:

n. 2, 5 kg omenoita
sitruuna
vajaa kilo hillosokeria
2 vaniljatankoa
3 kanelitankoa
4 dl vettä

Paloittele omenat kattilaan ja keitä soseeksi pienen vesitilkan kanssa. Kun omenat ovat pehmenneet kunnolla, lisää sitruunan mehu (ja raastettua kuorta, jos haluat). Avaa vaniljatanko veitsellä ja kaavi mustat siemenet omenoiden joukkoon. Voit laittaa vaniljatangot vielä maustamaan omenasosetta. Lisää myös kanelitangot joukkoon.

Lisää sokeri ja vesi ja anna kiehua miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia. Poista kaneli- ja vaniljatangot. Purkita puhtaisiin ja kuumiin lasipurkkeihin.

Nauti viilin tai jugurtin kanssa, erityisen herkullista hillo on paahtoleivän tai pannarin päällä. Hillo sopii myös pullan päälle kirkkokahvilla tulevana sunnuntaina! Tervetuloa siis luomakunnan sunnuntain messuun ja kahville! Nähdään kirkossa!

lauantai 18. elokuuta 2012

Esirukousongelma

Prayer booth 2
Oliskohan tällaisille rukousasemille käyttöä? Kuva: Zach Alexander. 

Tunnustan, että minulla on otsikon mukainen ongelma. Esirukous on siis se jumalanpalveluksen rukous, missä koko seurakunta rukoilee yhdessä toinen toistensa puolesta. Esirukoukseen kuuluvat kastetut ja avioliitton aikovat ja poisnukkuneet, rukoukset erilaisten ihmisryhmien puolesta, ajankohtaiset rukousaiheet ja ylipäätään kaikki, mitä seurakunta nyt tahtookin Jumalalle tuoda ja kertoa.  Esirukous on usein pitkä ja monipolvinen, pitäähän siihen mahtua niin paljon kaikkea. Mutta ei se pituus nyt kuitenkaan ole se syy, miksi esirukous herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Ensinnäkin ovat ne avioliittoon kuulutetut. Miten rukoilen kauniisti aviopuolisojen puolesta, kun tiedän, että kirkonpenkissä istuu parisuhteensa rekisteröinyt pari? Miksi heidän puolestaan ei rukoilla? (No siksi, kun he eivät ole menneet kirkossa naimisiin, mutta silti.) Toiseksi ne kuolleet. Miksi heidän kohdallaan mainitaan ikä? Eihän kastettujenkaan ikää sanota. (No kun se on vanha tapa, ja olisihan se hassua sanoa lähes jokaisen kastetun kohdalla että kahden kuukauden iässä, mutta silti.)

Esirukous jatkuu usein rukouksella sairaiden, yksinäisten ja köyhien puolesta. On tietysti arvokasta, että kirkossa muistetaan niitä, joilla on vaikeaa ja jotka tarvitsevat Jumalan läsnäoloa ja apua tilanteeseensa. Mutta silti välillä mietin, että miksi pyydämme heille vain Jumalan apua. Eikö meidän pitäisi itsekin auttaa niitä, joilla on vaikeaa, eikä vain jättää sitä Jumalan tehtäväksi? Emmekö me olekaan ne Jumalan kädet tässä maailmassa? Pitäisikö kuitenkin pyytää sitä Jumalan apua ja voimaa meille, jotta me jaksaisimme auttaa, rakastaa ja hoitaa?

Esirukouksessa pyydetään Jumalan siunausta lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, töissäkäyville, työttömille, terveille, sairaille, you name it. Joskus mietin, että eikö kaikkivaltias Jumala jo tiedä kaikki ne, joille siunausta rukoillaan. Miksi meidän pitää luetella heidät kirkossa? Entä jos joku unohtuu? Onko kyseessä rukous heidän puolestaan vai pelkästään yleinen muistutus heidän olemassaolostaan?

Viime keväänä lapsityönohjaajien neuvottelupäivillä piispa Irja Askola puhui uskon äidinkielestä ja juuri esirukouksen kielestä. Kenen puolesta oikein rukoilemme? Mitä käyttämämme kieli kertoo meistä, kirkostamme ja uskostamme? Sitä kysymystä voi tarkastella ainakin kahdella tavalla. Onko käyttämämme kieli selvää ja selkeää, sellaista että se on helppoa ymmärtää vai onko se byrokraattista kapulakieltä, jossa brassaillaan hienoilla lauserakenteilla ja ammattitermeillä? Toinen tapa lähestyä kysymystä on miettiä, mitä käyttämämme sanat sisältävät? Mitä esirukous sisältää? Kenen puolesta siinä rukoillaan, kenet siinä kannetaan Jumalan eteen? Rukoilemmeko vain avioliiton solmivien puolesta, vai yltääkö rukous ja pyyntö siunata myös samaa sukupuolta oleville pareille, sinkuille, niille, jotka vasta etsivät puolisoaan, niille, jotka elävät ihmisssuhteissa, jotka mainitaan facebookissa sanoilla it´s complicated ja niille, jotka miettivät avioeroa?

Ihan liian usein ne esirukoukset, jotka itse laadin, ovat listoja niistä, joille pyydetään siunausta, listoja kiitoksista siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut (ja sitten hävettää tämä oma hyväosaisuus) ja erilaisia pyyntölistoja. Kuitenkin esirukouksen pitäisi olla enemmän koko seurakunnan yhteinen huuto Jumalan puoleen. Sen pitäisi olla rukous, jossa ajankohtaiset ja mieltäpainavat asiat saa saattaa Pyhän Jumalan hoitoon, rukous jossa ei ole kiellettyjä asioita ja rukous, jossa asiat voidaan sanoa niin kuin ne ovat. Ei lista tai suoritus tai velvollisuuskaan, vaan mahdollisuus ja oikeus, rukous, jossa jokaisen ääni saa kuulua.



perjantai 17. elokuuta 2012

Jeesus remontin keskellä



Kymin väliaikaisen seurakuntakeskuksen Jeesus-lapsi on sitten tehnyt sinapit kapaloonsa. Tässä tallissa on myös sammutin siltä varalta, jos joku päre loimuaa liian suurella liekillä.

Nina Eskoli, vs. kirkkoherra

keskiviikko 1. elokuuta 2012

First world problems

- torilta ostetut kirsikat eivät olleet makeita
- seurakuntakeskukseen muuttavan nuorisotoimiston hyllyssä on liikaa vanhoja kirjoja
- töissä tarvittavan tietokoneohjelman salasana on unohtunut
- telkkarista ei tule mitään hyvää ohjelmaa
- puhelimen laturi on hukassa
- kaupungissa on vain s-ryhmän ravintoloita
- jätskitahrat eivät lähteneet lapsen paidasta
- en osaa päättää, mitä leipää kaupasta ostaisin
- ilmastointi ei toimi
- kuntosalin seniorisali on varattu juuri silloin, kun minulla olisi aikaa mennä sinne

Enkä näköjään ole yksin näiden ongelmieni kanssa.


Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.


Virsi 443:4


keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Jukka sen sanoi

grave cross
Kuva: NoiseCollusion/Matthew Robinson




Jukka Relander kirjoittaa: "Lähinnä rippijuhliin, häihin ja hautajaisiin perustuvan jumalanpalveluskokemukseni mukaan kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka olen pätkätyöläinen pahimmasta päästä, ja kaikkea muuta kuin turvalliselle oksalleni asemani vakiinnuttanut, en tunnista itsessäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Viestin mielekkyyden olen kokenut vain pariin kertaan, pitäessäni kuolevaa kädestä. Mutta kuoleman lisäksi kirkko voisi valmistaa myös elämään. "(kirjassa Uskon sanat, Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna, s. 23-24)

Voi Jukka, miksi olet niin oikeassa tässä? Miksi sinä huomaat sen, mikä on kalvanut minua, mietityttänyt, mutta jota en ole osannut pukea sanoiksi. Eikä kai tarvise olla mikään huipputason looginen päättelijä, kun ymmärtää, että juuri tässä kirkon kriisissä ja ongelmissa ja jäsenkadossa on kysymys. Ihmiset eivät ole heikkoja ja turvattomia, ainakaan pärjäävät kolmekymppiset ja menevät viisikymppiset eivät ole. Kirkossa puhutaan synnistä, keskeneräisyydestä, lohdusta, rikkinäisyydestä, mutta ketä se kiinnostaa? Ei kai tänne ole synnytty vain kuolemaa odottamaan ja pahimmassa tapauksessa vielä pelkäämään sitä? Kuka tavallinen, terve ja pärjäävä ihminen edes jatkuvasti ajattelee kuolemaansa? Ei juuri kukaan. On hienoa ja kunnioitettavaa, että jossain on paikka, missä niistäkin asioita voidaan puhua. Kirkolla on hieno asema ja mahdollisuus muistuttaa ihmisiä siitä, että jonakin päivänä me kaikki kuolemme. Kaiken diakonian ja hyväntekeväisyyden kautta kirkolla on mahdollisuus muistuttaa siitäkin, että kaikilla ei mene hyvin, monet tarvitsevat apua. Mutta mitä annettavaa kirkolla on niille, joilla menee hyvin ja vähän liiankin lujaa?

Osmo Tiililähän sen jo totesi, että kirkko on olemassa siksi, että me kuolemme. Mutta voisiko kirkko kuitenkin olla olemassa myös siksi, että me elämme ja siksi, että elämää on jo ennen kuolemaankin. Mutta siitä kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä on paljon helpompi puhua kuin siitä, miten usko ja kirkko ja Jumala voisivat olla osa meidän tätä nykyistä, arkista, maanpäällistä elämäämme. Ero on siinä, että kuolemasta ja iankaikkisuudesta ei kukaan tiedä, niistä voi vain puhua. Elämästä tietää jokainen, eikä siinä puhuminen riitä. On elettävä, elettävä todeksi ja arjeksi Jumalan kohtaaminen, Jeesuksen ja lähimmäisen rakastaminen ja Pyhän Hengen voimasta eläminen. Sitä ei voi lukea paperilta, eikä sitä voi esittää ulkopuolisena tai laulaa liturgisin sävelin.

On väärin ja yksinkertaistavaa ajatella, että ihmiset olisivat vain heikkoja, rikkinäisiä ja keskeneräisiä, vapisevia ja horjuvia, turvattomia. Mutta on myös ihan liian yltiöpositiivinen ajatus, että ihmiset olisivat vain vahvoja, voimakkaita, itseriittoisia, pärjääviä, onnistujia. Jos kristinusko keskittyy vain kuolemaan ja iankaikkisuuteen, nuo ääripäät nousevat esiin ja lopulta ketään ei kiinnosta. Elämässä on aina läsnä enemmän kuin vain ääripäät, enemmän kuin musta ja valkoinen. Siksi kirkonkin pitää elää, olla mukana elämässä, tavoittaa reunat mutta myös kaikki se harmaa siinä keskellä. Kirkon pitää muistuttaa siitä, että kuolemaa ei tarvise pelätä - mutta ei tarvitse elämääkään.
Jukka hyvä, sinä annoit minulle ison tehtävän. Lupaan yrittää, mutta en lupaa onnistua. Mutta lupaan yrittää, että meidän kirkkomme ja meidän seurakuntamme valmistaisi meitä kuoleman ja sen jälkeisen elämän lisäksi myös tähän elämään.

Se koira älähti johon kalikka ja sitä rataa.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Lomalla

Omalta takapihalta löytyy paikka rauhoittumiseen

Loma on mielestäni tarkoitettu siihen, että on aikaa ladata akkuja ja muutenkin hengähtää. Se on ikään kuin palkkio siitä, että olemme ahkeroineet pitkän työvuoden.

Tiedän kuitenkin myös sen, että moni meistä on ohjelmoinut lomansa jopa kellon tarkkuudella. Minne mennä, missä olla tai mitä tehdä tiettynä hetkenä vuorokaudesta. Kauheinta on se, että muut ohjelmoivat loman puolestasi. Pitää tulla käymään siellä ja täällä ja vielä vähän tuollakin. Tuntuu kamalalta. Kuulun itsekin siihen ryhmään, joka tietää melko tarkasti miten viikko etenee lomalla.

Lapsuudessani lomalla piti pestä ikkunat, matot, puunata koti tehdä sitä ja tätä.Vieraita varten piti olla siistiä, sillä heitä tulee takuu varmasti käymään. Tuo malli on tullut lapsuuden kodista. Ahkera piti olla lomallakin.

Nykyään teen noita asioita jo ennen lomaa ja siivota ei kannata kauheasti vieraita varten. Ne puhtaat matotkin jätän laittamatta lattialle.Lattiat on helppo lakaista, kun matot eivät ole tiellä. Ainakin meidän vieraissa on lapsia, koiria, mummeleita  (jotka pitäisi mielellään kengät jaloissa). Mummeleiden on mukavempi liikkua kengät jalassa ja se heille suotakoon. Siistiä voi olla vaikka ei desinfioisikaan koko huushollia katosta lattiaan. Ikkunoita ei muuten kannata pestä ennen lomaakaan. Hetken näyttää kirkkaalta, mutta sitten tulee siitepöly ja sateet. Omat ikkunat ovat ainakin taas pesua vailla. Siis turhaan stressasin tuostakin!

Kaikki vieraat ovat meille tervetulleita, jos kestävät sen, että meidän koiran karvoja pyörii aina lattioilla ja tuohan  Roope hiekkaakin karvoissaan.

Roope grillikatoksessa herkkuja odottamassa


Loma on oikeasti tarkoitettu lepäämistä varten ja ajatusten nollaamiseen ja grillaamiseen, itsensä hemmotteluun. On lupa vaan olla tai tehdä jotakin sellaista mistä tulee itselle hyvä mieli. Itse en tee enää kovin tarkkoja suunnitelmia lomalle. Lomalla tapaan rakkaita opiskelukavereita, muita ystäviä ja rakkaita sopivaan tahtiin. Lomalla ollaan merellä ja mennään minne nokka ja kokka näyttää.

Heittäydytään kesään ja otetaan vastaan se lepohetki, joka meille on tarkoitettu. Nautitaan ja kerätään voimia Jumalan luomistyöstä. (Matt. 11:28)


Oikein mukavia ja lämpimiä lomapäiviä teille kaikille! T.Kirsi

torstai 14. kesäkuuta 2012

Terveiset riparilta!

Jeesus-päivän satoa. Keneköhän ryhmän työ tämä oli?

Kesä, kärpäset, konfirmaatio ja kastekoulu kuuluvat lujasti yhteen. Tällä viikolla kesän riparikausi aloitettiin Höyterissä. Ensimmäinen annos viisitoistavuotiaita on tutustumassa toisiinsa, itseensä ja Jumalaan, pohtimassa elämää, kuolemaa ja kaikkea niiden väliltä ja sitäkin vielä, mitä niiden jälkeen vielä on tulossa.

Rippikouluryhmä on porukka nuoria, jotka eivät yleensä tunne toisiaan kovinkaan hyvin. Ensimmäinen tapaaminen tammikuussa on täynnä jännitystä ja ennakkoluulojakin. Kevään mittaan tutustutaan, mutta se varsinainen toisten tunteminen ja ryhmän muodostuminen tapahtuu vasta leirillä. Se varmaan voidaan selittää jotenkin sosiaalipsykologian termein, mutta jotain ihmeellistä siinä on, miten lauma nuoria muodostaa lopulta tiiviin ryhmän, jossa jokaisella on oma paikkansa ja oma roolinsa. Uskon kyllä, että sosiaalipsykologia osaa kuvata olemassaolevaa maailmaa, mutta vielä enemmän uskon ja toivon, että ryhmän muodostuminen, positiivisen palautteen kehä, yhteinen nauru, ystävyys ja välittäminen ovat Jumalan Hengen tekosia. Se on ihme, jota jokaisen rippikoululeirin puolenvälin jälkeen ihmettelen. Niin myös tänään, kun ollaan menossa torstaissa ja kotiinlähtö häämöttää jo kahden yön päässä.

Tätä leiriä on leimannut samaan aikaan Höyterissä leireilevä kehitysvammaisten ryhmä. Yhteiset lauluhetket, olympialaiset ja työskentely arvoista ja unelmista ovat olleet tärkeitä kaikille leiriläisille. Yhdessä on heitetty pingispalloa, tikkaa ja frisbeetä mutta myös jaettu ajatuksia siitä, mikä elämässä on tärkeää ja mistä me kaikki unelmoimme.

Ryhmädynamiikan ja siihen liittyvien asioiden lisäksi riparin tärkeimpiä ja hienoimpia hetkiä ovat ne oivalluksen hetket. Kun muovailuvahasta syntyy kuva suhteesta Jumalaan - ja se kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Tai kun iltapäivälehden lööppiin löytyy slogan, joka kasvaa alkuperäisiä sanoja suuremmaksi ja puhuttelevammaksi. Tai kun rippikoululaisista ja kehitysvammaisista koostuva ryhmä kannustaa toisiaan olympialaisten tiimellyksessä. Tai kun nuoren silmissä syttyy ilo, toivo ja luottamus.

Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä näitä töitä ja kokea näitä hetkiä näiden nuorten kanssa.

Muovailutyö by Tuomo

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Suolaa, piikkejä ja kiviä



Love Hurts!
Kuva: LensENVY/Jacqueline

Satuin kuulemaan tänä aamuna viimeiset lauseet Kai Sadinmaan pitämästä aamuhartaudesta Ylen ykkösellä. Hän puhuu mielestäni aina suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta ja uskaltaa ottaa kantaa vaikeisiinkin ja varsinkin kirkolle kipeisiinkin asioihin Jeesuksesta talouskriiseihin. En ole kuunnellut koko hartautta, mutta sen voi käydä kuuntelemassa Ylen Areenassa. Pelkästään hartauden viimeiset lauseet kun antoivat paljon ajattelemista.

En siis tiedä, mistä Sadinmaa puhui, mutta hän lopetti hartautensa ajatukseen siitä, miten me olemme maan suola (Matt. 5:13). Maan suola, jonka pitääkin kirvellä ihmisten iholla, muistuttaa kipeistä asioita, pitää esillä sellaisia asioita, mitä kukaan muu ei nosta esiin. Jäin miettimään sitä, että kirkko saa tehdä kipeää ihmisten iholla. On jotenkin radikaali ajatus, että kirkko voi satuttaa ihmisiä, voi kirvellä suolana iholla, olla piikkinä lihassa ja kivenä kengässä.

Miksi se tuntuu niin radikaalilta? Olenko minäkin huomaamattani astunut siihen harhaan, että kirkko on vaaleanpunaista rakkausmössöä, päänsilittelyä, maailmaasyleileviä halauksia ja armoa, armoa vaan? Tehdään mitä vaan, että kukaan ei vain suuttuisi, ettei kenenkään iholla kirvelisi, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä ovet paukkuen. Että oltaisiin miellyttäviä, kohteliaita, pehmeitä. Millaiseksi kirkko oikein alunperin tarkoitettiin?

Sadinmaasta sitten ajatus kulki eteenpäin. Saarnasin laskiaissunnuntain perhemessussa paaston alkamisesta ja siitä, millaista on rakkaus ja millaisia tekoja se on. Yhdessä mietittiin, miltä rakkaus tuntuu. Messun jälkeen eräs suuresti arvostamani eläkerovasti antoi saarnasta terävää palautetta. Hän sanoi, että olin unohtanut rakkaudesta puhuessani yhden tärkeän osan siitä. Nimittäin sen, että turvallisuuden, lämmön, läheisyyden ja ilon lisäksi rakkaus tekee joskus todella kipeää. Osui. Juuri se olisi pitänyt vielä sanoa.

Kirkon olemukseen kuuluu rakkaus. Se on kirkon perusta, tärkein asia. Mutta se rakkaus ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa eikä suloisia sydämiä. Se perusta on rakkaus, joka kirvelee ja pistää, rakkaus joka sattuu. Jumalan rakkauteen, jolle kirkkokin kasvaa, kuuluu kipu. Kipu, jota me tunnemme kun näemme toisen kärsivän eikä kukaan välitä. Kipu siitä, kun toinen ei halua jakaa samaa rakkautta kuin itse. Kipu siitä, kun ei osaa toimia niin kuin pitäisi.  Kipu siitä, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Kipu kaiken kärsimyksen keskellä. Kipu, jota Jumala tunsi, kun hän antoi Jeesuksen kuolla.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Syömään!

On yksi kotityö, johon suhtaudun välillä suurella innolla ja intohimolla, välillä se vain kyllästyttää ja tympii. Kyseessä on ruuanlaitto. Aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Kun yhden sapuskan saa raivattua pöydästä, saakin jo alkaa miettiä, mitä lapsille seuraavaksi tarjoaisi. Ja vielä kun haluaisi tarjota vaihtelevaa, monipuolista, terveellistä, kasvispainotteista, lisäaineetonta, maistuvaa ja itsetehtyä ruokaa, joka olisi luomua ja lähellätuotettua mutta ei kuitenkaan hillittömän kallista. No, rima on korkella, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän sitä hampurilaista ja pizzaakin syödään.

Mutta jotain ikiaikaista siinä ruokarumbassa on. Samaistun esiäiteihin vuosisatojen takaa, kun kaurapuuro kuplii liedellä ja lapset huutavat nälissään vieressä. Työ mikä tehdään maidon ja leivän saamikseksi kotiin on erilaista kuin ennen, mutta otsa hiessä (välillä tosin vaan kuvannollisesti) sitä edelleen tehdään. Ja jotain syvästi tyydyttävää on siinäkin, kun lastaa päivän viimeiset astiat tiskikoneeseen, pyyhkii pöydän ja huokaisee: Tehtävä suoritettu, perhe ruokittu. Ja kyllä siihen usein on lisättävä: Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä ruuasta, kiitos jokapäiväisestä leivästä.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on (tämän blogistin mukaan) todennut: On olemassa kauniimpi tapa sanoa "rakastan sinua". Se kuuluu: "tulehan syömään". Ja niinhän se on ruualla rakastetaan, huolehditaan, välitetään. Syödäänhän nyt ensin, otatko kahvia? Maistuisiko lapsille jäätelö, on tuolla keksejäkin kaapissa, ja iltapalaksi sitten lettuja. Viikonlopun mummolareissulla ei tosiaan päässyt nälkä yllättämään  -eikä myöskään tunne siitä, etteikö olisi odotettu ja tervetullut vieras. Yhteiseen pöytään ei pyydetä kuin omat rakkaat, ei sinne vihollista kutsuta. Syömisellä ja syöttämisellä tyynnytetään myös se kauhea pelko siitä, että kuolema olisi lähellä. Vauvoina lapset tyyntyivät rinnalle, nyt ne istuvat pöytään ja lapioivat kitaansa kukkuralautaselliset. Minä katson heitä ja tyynnyn itsekin. Rakastan.

Omissa keitoksissani en pääse siihen, että ne sekä ilmaisisivat rakkautta että tyydyttäisivät nälän ja janon ikuisiksi ajoiksi. Onneksi sitä varten on ehtoollinen. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanooo: Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, ei koskaan ole nälissään. (Joh. 6:35-36) Siinä ne ovat molemmat, erottamatta ja jakamatta, ravinto ja rakkaus, leipä ja elämä. Siinä on kaikki valmiina.


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Minun seurakuntani

Lapset rakentamassa omannäköistä seurakuntaa Höyterissä

Olimme viettämässä retkipäivää Höyterissä toukokuun lopulla. Tuleva sunnuntai 27.päivä oli Helluntai.
Olimme siis suuren ja tärkeän asian äärellä mekin. Lapsille voi opettaa Raamatun tärkeitä asioita monella tavalla. Lapsi saa elämyksiä ja voi itsekin osallistua ja olla aktiivinen. Oli aivan ihanaa seurata, kuinka lasten silmät kirkastuivat, kun he näkivät nuo dublo-legot.

Tällä kertaa dublot saivat kertoa tarinaa kirkon syntymäpäivästä. Anna-Tiina aloitti lukemalla Raamatusta Ap.t 2:1-4. Jokainen kuunteli tarkkaan, mitä kertomuksessa sanottiin.  Lapset pääsivät myös itse laittamaan ukkoja ja akkoja järjestykseen.

Nyt vietetään kirkon syntymäpäivää. Suurta juhlaa, joka kokoaa kaikenlaiset ihmiset yhteen. Eri kansallisuudet voivat kokea yhteyden tunteen. Me kaikki kuulumme Jumalan seurakuntaan, johon meidät on kasteessa liitetty.

 Erilaisten ihmisten seurakunta

 Itse näen yllä olevan kuvan sydämen muodossa. Ehkä se kertoo omasta tavastani ajatella, että seurakuntayhteys on yhteinen asia. Minulle se on myös lähimmäisen rakkautta. Pidetään huolta toisistamme ei unohdeta lähimmäistä lähellä tai kaukana.

Nyt siis kolminkertainen eläköön-huuto kirkolle. Kirkko on sen ansainnut, sillä me teemme tärkeää työtä yhteisen hyvän eteen yhdessä.

Oikein mukavaa kesää teille kaikille rakkaille ystäville : )

lauantai 26. toukokuuta 2012







Raamatun kieli on monessa kohtaa lähempänä runoutta kuin luonnontieteiden täsmällisyyteen pyrkivää kieltä. Uskon kielen luonteestaan huolimatta Raamatun tekstit sisältävät  tarkkoja havaintoja arjesta ja ihmisestä, puhetta ihmisen sydämelle sekä merkintöjä ja tulkintaa Lähi-idän historian tapahtumista.


Jeesuksen vertauksiin sisältyy lukuisia arjen havaintoja lampaista ja niiden käyttäytymisestä. Olemme vähitellen etääntyneet niin kauas Raamatun ajan maailmasta ja kertomuksista, että vertausten merkitys täytyy opetella uudelleen. Raamatun kirjallisuuden ja keskeisten vertausten tunteminen on osa yleissivistystä. 


Tänäkin kesänä kotiseurakunta lahjoittaa jokaiselle vihkiparille Raamatun häälahjaksi. Kymin kirkon vihkiraamatussa on varsinaista tekstiä 1320 sivua. Jos tänään aloittaisi ja joka päivä lukisi keskimäärin 3,6 sivua, vuodessa se tulisi luetuksi.


Juha Tanska



lauantai 19. toukokuuta 2012

Rukous

pray
Kuva Samantha Celera 

Anna meille tai siis älä ota pois keneltäkään leipää ja syliä.
Puuroa ja soppaa pyhänä ja perunamuusia koska se lohduttaa.
Anna pelloille kevät ja linnuille pesät.
Lapselle, joku joka välittää. Kantaa toisen reppua ja eväitä ja kyyneleitä.
Siunaa mummolle hellapuut ja virsikirjaan isommat präntit.
Pidä sitä liukkailla kädestä, kun se on meille niin tärkeä.
Aamen
Tälläisen pienen pojan rukouksen löysin täältä internetin ihmemaasta. Minusta siinä on nähtävissä se mitä rukouksen pitäisi olla, aitoa sydämen puhetta Jumalalle. Katekismus sanoo rukouksesta seuraasti:
"Rukous on ihmisen tapa olla ja elää Jumalan kasvojen edessä. Se on yhtä luonnollinen ja välttämätön hengelliselle elämälle kuin hengitys ruumiille. Jumala näkee meidät joka hetki, ja me voimme puhua hänelle ja hän meille".
En tiedä millaista rukouselämää sinulla on, mutta omani on hyvin vaihtelevaa. Välillä rukous on kuin hätähuuto Jumalalle: auta, en selviä tästä, anna voimia. Joskus minun rukoukseni ovat pieniä avunpyyntöjä: anna niiden kadonneidet auton avainten, rahapussin, bussikortin jostain nyt löytyä.
Usein rukouksiinkin saa vastauksia. Rahapussi löytyy ja vaikeat tilanteet kääntyvät parhain päin. Meidän ihmisten perustarve on kuulluksi tuleminen. Ja silloin kun tulee tunne, että Jumala kuulee rukoukset, tulee turvallinen olo.
Mutta entä silloin, kun tuntuu siltä, että Jumala on hiljaa? Silloin kun Jumalan apu viipyy, voimat ehtyvät ja pimeys valtaa alaa?
Kaikkiin kysymyksiin en pysty vastaamaan. On vaikeita kysymyksiä, joihin vastausta ei koskaan tule, mutta silti luotan siihen, että Jumala on läsnä kärsimyksessäkin. Joihinkin kysymyksiin ja pyyntöihin Jumalalla on omat vastauksensa, jotka saattavat olla kovin erilaisia kuin meidän ihmisten toiveet.
Jeesus opetti Isä Meidän rukouksen. Siinä rukoillaan, että Jumalan tahto tapahtuisi tässä maailmassa. Minulle tuo pyyntö on vaikea. Mielummin haluaisin, että minun tahtoni tapahtuisi. Miksi minun tahtoni ei voisi olla myös Jumalan tahto? Mutta silti yhdyn noihin sanoihin, Jumala tapahtukoon sinun tahtosi tässä maailmassa.
Rukous voi muuttaa meitä ja ympäristöämme. Pyydänkin nyt, että mietit jonkin asian, jonka puolesta haluaisit rukoilla. Ota oikea kätesi. Kirjoita tuo asia mielessäsi oikeaan kämmeneesi. Voit vaikka painaa kätesi nyrkkiin, painaa tuon nyrkin kevyesti lähelle rintaasi, sydämen luokse ja hiljaa rukoilla tuon asian puolesta. Halutessasi voit avata nyrkin puhaltaa tuon asian pois kämmeneltä ja jättää sen Jumalan huomaan.

keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Leipää ja viiniä musapyhiksessä

Meillä on ollut kantavana teemana viime syksystä alkaen pienten lasten ehtoolliskasvatus. Olemme käyneet läpi aihetta leikein, lauluin, Raamatun kertomuksin. Lapset ovat olleet hyvinkin vastaanottavaisia asian suhteen. Olemme puhuneet ja laulaneet leivästä ja viinistä. Ovatpa vanhemmat kertoneet jopa, että kauppareissulla lapset ovat muistuttaneet viinin ja leivän ostamisesta. Olimmehan laulaneet koko syksyn laulua leivästä ja viinistä.

Meillä on tietenkin korostettu myös ehtoollisen merkitystä yhteisenä ateriana. Olemme viettäneet Puurokirkossa yhteistä ateriaa - ehtoollista.
Olemme pyytäneet erityisesti lapsia ehtoolliselle tai siunattavaksi saman pöydän äärelle.

Meillä on raapaistu pintaa. Jatkossa on tarkoitus pitää aihetta yllä. Onhan se tärkeä osa kristillistä perintöä. Jeesus asetti ehtoollisen kiitti ja siunasi leivän ja viinin.


Yläkuvassa on perjantairyhmän muskarilaiset
Kuvassa olemme Boxilla ja on tarkoitus, että lähdemme leipomaan yhteistä ateriaa siis leipää.
Saimme makoisat teeleivät mehu- ja kahvihetkelle.

Sillä aikaa, kun teeleivät paistuivat uunissa kävimme laulamassa lopuksi laulun "Käsi kädessä vielä hetki" ja ihan lopuksi siunasimme vielä itsemme.

Kuvissa on mukana osa lapsista ja aikuisista. Iloinen porukka, joka nauttii yhdessä tekemisen ilosta. Ihanista lauluista ja mukavista leikeistä.

Kuvassa on lähestulkoon valmiita teeleipiä uuniin laitettavaksi. Kaksi leipää vaatii vielä vähän leivontaa : )

Tässä kuvassa on torstairyhmän muskarilaisia.
Huomatkaa hienot leipurin hatut. Täytyi käyttää hiukan luovuutta ja lainasimme keittiöstä isoja kahvin suodattimia. Ovathan ne paljon kauniimpia kuin tavalliset myssyt.

Pikku leipurit

torstai 3. toukokuuta 2012

Kasvu kohti kesää - kasvu kohti ihmisyyttä!

 

 


Elämä on usein kuin vuoden kiertokulku. On talven pakkasta, syksyn sadetta, kevään kukoistusta ja kesän lauhkeutta!
t. Jörö


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Vapun jälkimainingeissa

Vappu Eve 2009
Kuva Cliff Gilmore

Vappua juhlittiin jo eilen ja toissapäivänäkin, mutta vasta tänään sain kiinni ajatuksenpäästä, joka vähän jo vilahti mielessä varsinaisena juhlapäivänäkin. Uskonto ja politiikka on perinteisesti kuuma peruna, tabukin, puheenaihe jota ei kannata kahvipöytäkeskusteluun nostaa. Jotkut papit kyllä harjoittavat politiikkaa, ihan puoluepolitiikkaakin työn ohella. Minusta se tuntuu vieraalta, en osaa samaistua mihinkään puolueeseen. Jos voisikin poimia kaikista parhaat puolet, rusinat pullasta -tekniikalla. Mutta politiikasta tämä ajatus lähti. Pahoittelen mahdollista poliittista epäkorrektiutta.

Vappu on työväen juhlaa ja työväenlaulujen aikaa. Yksi tunnetuista (ja mielestäni upeimmista) on Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Aulikki Oksasen sanoittama Kenen joukoissa seisot. Laulun sanat maalavat silmien eteen punalippuisen paraatin, työväen joukon, joka ei piittaa rakkaudesta puhuvista pastoreista eikä puolueettomista humanisteista. Laulusta voisi varmaan tehdä monenkinlaista poliittis-teologis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, mutta minut pysäytti laulussa mainittu rakkaus. Ihan laulun alussa todetaan, ettei rakkaus synny maailmaan odottaessasi taivaan armoa. Sitten todetaan rakkaudesta puhumisen olevan pastorien houreita. Kertosäkeessä sitten tulitetaan täysillä: "Ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa." Rakkaus on siis jotain, joka syntyy vasta sitten, kun ihmiset ovat liittyneet yhteen ja kun yhteenliittyneet ihmiset ovat taistelleet oikeuden puolesta. Ja vasta sitten kun oikeus on lopulta tapahtunut on tilaa rakkaudelle. En yhtään ihmettele enää, että rakkaudesta puhumista verrataan hourailuun, niin paljon pitää tapahtua ennen kuin rakkaus voittaa, tulee näkyväksi ja saa tilaa. Rakkaus on todella kaukana, unenomaisena näkynä. Reaalimaailmasta kun tiedämme, miten harvoin oikeus toteutuu.

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että kristinuskon näkökulmasta järjestys voisi olla toinen. Ensin on rakkaus, tai Rakkaus isolla ärrällä oikestaan. Ja kun on r/Rakkaus, voi olla myös oikeus, voi olla taistelu oikeuden puolesta, voi olla yhteenliittyneiden ihmisten joukko. Rakkaus ei ole päämäärä tai lopullinen tavoite vaan se on lähtökohta, alkuunpaneva voima, liikkeelle saava taho. Rakkaus ei ole palkinto vaan se on oletusasetus. Siksi rakkaus ei ole vain pastoreiden houreita, illuusiota, jotain tavoittamatonta. Rakkaus on jo olemassa, se sysää meidät liikkeelle, liittymään yhteen, taistelemaan oikeuden puolesta, jakamaan rakkautta ja hyvää eteenpäin.

PS. Luen parhaillaan Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan keskustelukirjaa Uskon sanat. Sen viimeisessä luvussa pohditaan, miten vasemmalla Jumalan valtakunta todella on. En ole vielä päässyt viimeiseen lukuun asti, mutta voi hyvin olla, että näihin poliittisiin teemoihin palataan vielä... Kirja muutenkin on ajatuksiaherättävä. Kannattaa lukea!

torstai 26. huhtikuuta 2012

Potentiaali

Crown Jewels
Kuva: Roberto Arias

Mikä potentiaali sinussa onkaan! Tämän lauseen kuulisi paljon mielummin kun kysymyksen: "Onko sinusta mihinkään?" Elokuva Kuninkaan puhe, joka on nähtävänä myös näytelmäsovituksena Helsingin kaupunginteatterissa, on minun mielestäni tutkielma ihmisen mahdollisuuksista. Kuninkaan puheessa seurataan Yorkin herttuan prinssi Albertin tuskaista taivalta änkyttävästä ja maahan painetusta miehestä kuningas Yrjö VI:neksi.

Prinssi Albert oli kuningas Yrjö V:nen toiseksi vanhin poika. Hänen ei koskaan pitänyt nousta kuninkaaksi, sillä hän oli toinen kruununperimysjärjestyksessä. Kuninkaaksi nousi Yrjö V kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Edward VIII, mutta hänen kohtalokseen tuli rakastuminen eronneeseen amerikkalaiseen naiseen, Wallis Simpsoniin. Kuninkaaksi kruunaamisen jälkeen Edward kuitenkin luopui kruunustaan viedäkseen Wallis Simpsonin vihille. Edwardin jälkeen kuninkaaksi nousi juuri prinssi Albert eli kuningas Yrjö VI.

Prinssi Albertin tie kuninkaaksi ei ollut ruusuinen. Hänet oli pienenä pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi, hänen pihtipolviaan oli suoristettu kivuliaasti ja hänen isänsä, Yrjö V oli ankara kasvattaja. Suurin kipupiste hänen elämässään oli paha änkytys, joka sekä vaikeutti hänen julkista puhumistaan että oli kiusaamisen kohde. Prinssi Albert haki apua tähän ongelmaansa erilaisilta terapeuteilta, mutta vaiva ei helpottanut. Viimein hän löysi australialaisen Lionel Loguen, joka ymmärtää, että vaivan syy ei niinkään ole elimellinen vaan psykologinen, se, ettei Albert usko itseensä ja omiin kykyihinsä.

Näytelmäversio päättyi kuningas Yrjö VI:nen tärkeään radiopuheeseen, jossa hän puhui koko Britannian kansalle ja Brittiläiselle imperiumille. Tässä puheessa hän vakuutti kansan taistelemaan yhteisessä rintamassa natsi-Saksaa vastaan. Tämän hän teki itseensä uskoen ja takeltelematta.

Itseensä ja mahdollisuuksiinsa uskominen on mahtava voima. Löysin viime viikolla itselleni voimauttavan kappaleen Potentiaali Jukka pojan levyltä Yhdestä puusta. Jos haluat kuunnella kappaleen, löydät sen esim. YouTubesta: klikkaamalla tätä pääset kuuntelemaan tuon kappaleen.
Tiivistettynä voisi sanoa, että kappaleen sanojen mahti on juuri siinä, että meidän kaikkien on otettava oma potentiaalimme käyttöön!

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Lappu luukulle?

Closed.
Pyhän Nikolaksen kirkon suljettu ovi Bulgariassa. Kuva: abac077


Viikonloppuna uutisoitiin, että Kööpenhaminassa suljetaan 16 kirkkoa. Syyt olivat käytännölliset ja taloudelliset. Kävijöitä ei ole, joten miksi palkata pappeja, kanttoreita ja suntioita töihin. Kööpenhamina on iso kaupunki, mutta 16 kirkkoa on silti aika paljon. Helsinki on paljon pienempi, kai sitä voisi verrata niinkin, että Helsingistä suljettaisiin kymmenisen kirkkoa. Siitä voisi joku numeroniilo laskea, miten paljon säästöjä saataisiin kasaan.

Ollaanpa ihan rehellisiä. Kotkassa järjestetään jumalanpalvelus tai messu joka sunnuntai kello 10 ainakin kolmessa kirkossa. Kotkan kirkossa, Langinkosken kirkossa ja Kymin kirkossa messu on joka pyhä samaan aikaan. Muita kirkkohetkiä ja toisten kirkkokuntien ja -suuntien messuja on myös käytännössä joka sunnuntai, kellonajat vähän vaihtelevat. Todennäköisesti koko kaupungin kymppimessusssa (eli klo 10 sunnuntaiaamuna) käyvä väki mahtuisi yhteen Kotkan kirkoista. Ainakin sellaisena tavallisena sunnuntaina, konfirmaatiot ja isot juhlapyhät ovat tietysti vähän eri asia.

Omaan kirkkoon liittyy tietysti monenlaisia tunteita. Kööpenhaminastakin sanottiin, että päätös kirkkojen sulkemisesta ei tunnetasolla ole helppo. Se on ymmärrettävää. Meistäkin tuntuisi pahalta, jos Kotkaan jäisi vain yksi luterilainen kirkko. 

Kööpenhaminan kirkkoja ei kuitenkaan suljettu ulkoisten syiden tai painostuksen vuoksi. Niitä ei suljettu huonon sisäilman takia tai siksi, että ne herättivät pahennusta toisella tavalla uskovien joukossa. Ne suljettiin, koska jumalanpalvelukseen ei tullut ihmisiä, messu ei kiinnostanut. Ihmiset eivät tarvinneet sitä, mitä kirkossa olisi ollut tarjolla. Tai ehkä tarvitsivat, mutta eivät tulleet ajatelleeksi, tai eivät ehkä tienneet mitä olisi ollut tarjolla. Siksi ei ole mahdotonta, että joidenkin vuosien tai vuosikymmenien jälkeen Suomessa ja Kotkassakin joudutaan sulkemaan kirkkoja. Jos me kirkon työntekijät emme saa viestiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta tarpeeksi kirkkaaksi, jos me seurakuntalaiset emme saa lähimmäisenrakkautta, avoimmutta ja välittämästä tarpeeksi kouriintuntuvaksi ja jos meidän kirkkomme ei saa talouttaan kuntoon, kirkkojen sulkemisesta tulee todellisuutta täälläkin. 

Talouden suhteen talkoot on jo aloitettu, kiinteistökatselmukset tehty ja säästöjä mietitty. Uskon/toivon/rakkauden suhteen työtä on tehty jo vuosituhansia, mutta silti viesti kaipaa edelleen potkua, tulta ja henkeä. Lähimmäisenrakkauttakin on, paljon, mutta rakkaus kasvaa ja lisääntyy vain rakastamalla ja tilaa sille on vielä. Yhteisellä työllä, rakkaudella ja rukouksella me voimme olla rakentamassa kirkkoa ja seurakuntaa sen sijaan, että lyötäisiin laudat oveen ja lappu luukulle. Tervetuloa hommiin!