torstai 24. lokakuuta 2013

Savuisia tunnelmia

Teltat Höyterin yläparkkiksella. Huomaa maassa oleva lumi!
Viime viikonloppuna seurakunnan nuoret leireilivät Höyterissä. Syysloman hujakoissa on tavattu pitää nuorten leiriä jo vuosikausia, niin tänäkin vuonna. Mutta siinä missä ennen on majoituttu Alvarissa ja syöty ruokalassa, tänä vuonna olikin vuorossa maastoleiri. Teltat pystytettiin yläparkkipaikalle ja osa ruuista tehtiin itse trangialla. Sää oli varsin vaihteleva, viikonlopun aikana satoi niin vettä, räntää, lunta kuin rakeitakin, aurinko paistoi välillä täydeltä terältä ja välillä taas taivas peittyi pilviin, oli tuulta ja tyyntä vuorotellen, pakkasta ja lämpöasteita peräperää. Olosuhteet olivat lämpimän syksyn jälkeen siis varsin haastavat.


Ruuanlaittohommia
Sunnuntaiaamuna syötiin vielä aamupuuroa ulkona ja ihmeteltiin kulunutta leiriä. Aika väsyneiltä kaikki näyttivät, tukat likaisina ja naamassa nokea. Päälle oli kiskottu kaikki mahdollinen lämmin ja kuiva vaatetus, mitä mukana oli. Siitä huolimatta ajattelen, että siinä nuotion ympärillä olimme kaikki aika paljaina. Ei alastomana niin, että napa olisi näkynyt vaan niin, ettei kukaan oikein voinut peittää itsestään paljoakaan. Kun on viikonloppu nukuttu samassa teltassa, syöty samasta kattilasta, kyyhötetty savuttavan nuotion äärellä ja paleltu yöllä yhdessä on enää kovin vähän jäljellä sellaista cooliutta ja roolia, jota pitää yllä. Mietin, että ehkä meidät on kuitenkin luotu ja tarkoitettu elämään näin. Likaisina ja väsyneinäkin, mutta silti yhdessä, jakaen jotain tärkeää. Sillä tavalla avoimena ja paljaana, ettei voi esittää mitään, ei voi olla muuta kuin se joka oikeasti on. Siinä on kohdattava toinen ihminen ja siinä on kohdattava oma itsensä. Eikä se aina ole ihan helppoa.

Ihan liian helppoa on piiloutua meikkikerroksen alle, trendikkäisiin vaatteisiin, sulkea korvat viimeisimpää teknologiaa edustavilla kuulokkeilla ja siirtyä irl-elämän sijaan someen. Vedota kiireisiin ja palavereihin, juosta paikasta toiseen. Jaksan vielä uskoa siihen, että maailma on yksinkertaisempi nuotion äärellä. Että siinä, tulta tuijottaessa, pakkikahveja juodessa, pysähtyessä, elämä asettuu uomiinsa, asiat saavat oikeat mittasuhteet, perspektiivin. Että siinä ollessa, tähtitaivaan alla ja ystävän kyljessä on helpompi nähdä se, mikä on tärkeintä. Taivas kaartuu korkealla ja mietin, mikä oikein on ihminen? Kuitenkin sinä pidät hänestä huolen. Sinä ja minä ja Jumala, rakkaus, huolenpito, toisen lähellä oleminen, koko maailma ympärillämme. Lämpö ja valo. Mitä muuta me oikeastaan tarvitsemme?

Nuotiolla lämmittelemässä.

Kiitokset vielä leirillä lauantaina vierailleille pelastajakoirille ja Höyterin keittiölle, kaikille leiriläisille ja leirinvetokaverille. Kyllä se vaan niin on, että mikään ei maistu niin hyvälle kuin lämmin kaakao ja makkaravoileipä kylmänä aamuna nuotiolla eikä mikään voita aamusaunaa leirin jälkeen. Jos minusta joskus tulee työyhteisökonsultti (toivottavasti ei tule), aion lanseerata metodikseni telttaleirin. Siellä jos missä asiat saavat oikeat mittasuhteet, siellä on pakko luottaa toiseen ihmiseen ja auttaa toista. Ja siellä myös oma mieli lepää ja kotiintullessa on hyvä ottaa päikkärit.