maanantai 17. kesäkuuta 2013

Hetki pionipenkin äärellä



Kesän paras hetki. Pionit kukkivat.

En ole juurikaan puutarhaihminen, siksi iloitsen siitä, että talomme aikaisemmat omistajat ovat rakentaneet pihan helppohoitoiseksi ja kauniiksi. Keväällä vähän rapsuttelua ja tietysti syystyöt, mutta kesällä, siinä välissä, saa vain nauttia. Villiviini varjostaa terassin pöytää, ruusut kiipeävät vanhan maakellarin päälle ja omenapuu suojaa koko pihaa naapureiden katseilta. Koko piha itsessään oli yllätys kun muutimme. Lunta oli toista metriä ja vaikka syksyllä kävimmekin taloa katsomassa, ei pihasta ollut jäänyt mitään mieleen. Ensimmäinen kevät oli hämmentävä. Vihreää alkoi puskea tontin joka laidalta, naapuritalot hävisivät näkyvistä syreeniaidan taakse, omenapuu kukki valkoisena pilvenä. Ja sitten ne pionit. Ne alkoivat puskea maasta pensasistutuksen laidalla.

Pionit ovat jotain hämmentävää luksusta elämässä. Ne ovat jotenkin niin röyhkeän kauniita ja näyttäviä, huumaavan tuoksuisia, jotenkin ylenpalttisia. Niin isoja kukkia, että varret eivät jaksa kannatella niitä ja joudun kietomaan pakettinarua puskan ympärille, jotta kukat eivät taipuisi maahan asti. Isoin kukka on reilusti isompi kuin nyrkkini. Näissä pioneissa ei ole mitään vaatimatonta tai nöyrää. Ne ampaisevat maasta reilun metrin korkeuteen, kasvattavat valtavat kukkanuput ja lopulta antautuvat täyteen loistoonsa. Kaikki tämä muutamassa kuukaudessa, lumisohjon keskeltä ponnistavista punertavista aluista tähän kesäkuun täyteen loistoon. Joskus mietin, voisiko kasvun nähdä silmillä?  Jos parkkeeraisi päiväksi tuijottamaan pioneita, voisiko nähdä niiden kasvavan? Ainakin ne näyttävät kasvaneen työpäivän aikana ja yölläkin. Viime yönä puhkesi kukkaan ensimmäinen vaaleanpunainen pioni.

Pionit ovat arkinen ihmeeni. En tee niille mitään, mutta joka kevät (ainakin tähän asti) ne nousevat penkistä, kasvavat ja kukkivat. En ymmärrä, miten olen ansainnut nämä tuoksuvat ihmeet pihallani. En osaa hoitaa niitä, niinpä vain ihailen. Yritän oppia jotain kasvun ihmeestä ja mahdollisuudesta, iloita kauneudesta. Ehkä sekin on sitä armoa.

Olen aina ajatellut, että tämän virren sanoissa lauletaan ruususta. Mutta voihan se olla varmaan pionikin.


torstai 13. kesäkuuta 2013

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä...

Iltahartaus Kasinonrannassa, kuvan otti kai Marko
Töissä aina joskus yllättyy. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Se, että olin menossa riparille ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että riparilla on yleensä kivaa ja että vaikka loppuviikosta väsyttääkin, konfirmaatiosunnuntain onnelliset hymyt ja ilmeet yleensä kuittaavat ainakin osan leiriväsymyksestä. Mutta siitä aina yllättyy, miten kaiken sen leiritohinan keskellä välähtää jotain. Se saattaa olla terävä kommentti kesken työskentelyn tai ehkä oppimispäiväkirjaan kirjoitettuna, se saattaa olla yllättävä kikatus joka tulee juuri siitä kämpästä, missä aikaisemmin päivällä riideltiin. Tai se yllätys voi olla iltahartaus, jossa sanat ja sävel ja rukous ja oleminen ja tulen katseleminen ja kesäilta sulautuvat kaikki yhteen, niin ettei voi enää erottaa missä mikäkin alkaa ja loppuu. Kun leirejä on takana jo monta, niitä yllätyksiä osaa jo odottaa. Mutta koskaan ei varmaksi tiedä, tuleeko niitä ja jos tulee, niin koska.

Konfirmaatiosunnuntaina meillä oli tarjota yllätys koko kirkkoväelle. Konfirmaatiolauluna nimittäin laulettiin laulu, joka syntyi riparilla perjantai-iltana. Sesan ryhmän loppukoevastausrunosta löytyi lauluun kertosäe ja leirimuusikkomme sitten sanoitti pari säkeistöä ja sävelsi koko homman. Ja niin sitten kirkossa kuultiin laulun ensimmäinen julkinen esitys, kantaesitys siis. Näin sen kertsi kulki:

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä,
Pyhä Henki minut valtaa kokonaan.
Liittää minut seurakuntaan, sitten taivaan valtakuntaan,
kummitkin mua hellii aivan omanaan.

Konfirmaatiolaulu oli hieno hetki kirkossa, oma isoin yllärini oli kuitenkin jo hetki ennen sitä. Uskontunnustuksen jälkeen nuoret tulivat alttarille siunattavaksi, samalla tavalla kuin kastepäivänään. Yllätyin siitä lämmöstä ja ylpeydestä ja ilosta, jota tunsin heitä kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna sen kaiken määrästä. Aikaisemmin kirjoitin, että kastejuhlassa katselin ihmettä, pienen vauvan luottamusta ja uteliaisuutta kasteen salaisuuden edessä. Jotenkin kummallisesti se ihme toistui siinä, kun 24 valkoisiin puettua nuorta seisoi edessäni, katsoi yhtä suoraan, yhtä uteliaasti, iloisena ja onnellisena. Silloin tunsin, että se taisin olla minä itse, joka tässä rippikoulussa (jälleen!) oppi elämästä, toisista ihmisistä, itsestään ja Jumalasta paljon enemmän kuin osasi arvatakaan.


Tässä ollaan laulutreeneissä, tosin tässä vaiheessa ei vielä tästä konfislaulusta tiedetty. Tämänkin kuvan taisi ottaa Marko.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Roskaaja rysän päältä?




Edelläni kylätietä ajaa ruskea Toyota. Se hinaa perässään kärryä, jonka tiukasti pingotetun kuormapeiton alta pilkistää polkupyörän ohjaustanko, vanhoja maalipöniköitä ja muuta romulta näyttävää. Mutta pienjäteasema on ihan toisessa suunnassa. Mieleen tulee ikävä ajatus: se on menossa kippaamaan roskansa metsään.

Minullakin on pieni metsäpalsta. Joka kevät palstalle ilmestyy vähintään yksi kuorma jonkun jätteitä. Olen toisinaan miettinyt, millainen tyyppi se on, joka kippaa roskansa toisen maalle. Ajanpa tämän roskakuskin perässä ja katson, mitä tapahtuu.

Kun edellä ajava huomaa, että perässä tulee auto, hän hiljentää, mutta jatkaa matkaa. Kohta tulemme risteykseen, josta erkanee tie Ruokosuon lakkautetulle kaatopaikalle. Paikka on ollut suljettuna kymmenen vuotta, mutta lähimaastoon ilmestyy edelleen jätekasoja.  Siellä omakin metsäpalsta sijaitsee. Auto kääntyy kuormineen kaatopaikan tielle. Käännyn jäljessä. Edellä ajava pysähtyy, niin minäkin. Mieleen tulee lapsuuden seuraa johtajaa -leikki. Hetken päästä auto kuormineen jatkaa matkaa, pysähtyy vähän matkaa ajettuaan suljetun romuliikkeen aidan viereen ja peruuttaa kuormansa metsätielle. Autosta nousee ikäiseni  mies ja teini-ikäinen poika. He käyvät tarkistamaan kuormapeiton siteitä, vaikka mitään korjattavaa ei oikeastaan ole; kiinnitysnarut ovat kireät.

Mies lähtee kävelemään minua kohti. Mitä kaikkea ehtii tulla mieleen, kun mies kävelee kohti?  Ärtymystä ja kiukkua; tässäkö on aito metsänroskaaja, tavallinen keski-ikäinen, autosta päätellen keskiluokkainen perheenisä. Nouseeko sanaharkka? Ettei vain tappelu? Mies on minua pienempi, eikä näytä kovin vahvalta. Mutta niitä on kaksi. Mitä minä sanon? Epäilyni siitä, että hän aikoo kipata roskansa metsään? Puran kiukkuni, kun vihdoin näen elävänä yhden, joka aivan ilmeisesti kärrää keskellä päivää jätteitään toisten maille. Mutta ketään ei saa käydä syyttämään aiheetta, järki sanoo. Avaan auton ikkunan.

– Etsitkö jotain…, ajatko…? mies on tullut vierelle ja takeltelee?
­– En,  minä vastaan ja katson häntä tuikeasti.
– Onkohan Heinsuon pienjäteasema lähellä?
–  Sinne on pitkä matka. Se on Kotkassa. Teidän kannattaa mennä Salmenkylän pienjäteasemalle, se on lähempänä (olemme Haminassa).

Mies kääntyy, nousevat autoonsa ja lähtevät takaisin samaa tietä, jota tulivat. Tunnen kiukkua sisälläni edelleen, mutta se alkaa laantua. Iltapäivällä ajan metsäpalstalleni. Ei näy vanhaa polkupyörää ja maalipöniköitä, mutta jonkun rojukuorma lojuu maassa. Luultavasti joku toinen keski-ikäinen, keskiluokkainen, purkanut pojan tai tyttären kirjoituspöydän, tehnyt vähän pintaremonttia ja kipannut rojunsa metsään.

Kun ajattelen laajemmin – emmekö ole kaikki mukana tässä jätteiden kärräämisessä toisten maille, luokkaan ja ikään katsomatta, globaalisti. Hankimme uraanin, öljyn ja elektroniikkaamme, tablettiemme ja kännyköidemme raaka-aineet ja valmistuksen sieltä, mistä ne halvimmalla saamme, ja jätämme jätteet ja kurjat työolot köyhien pulmaksi.  

No, onhan meilläkin Talvivaaramme.