God bless you

Vietimme mieheni Hannun kanssa viime joulun Barbadoksella, pienellä saarella. Tiesin, että saarelaiset ovat uskonnollisia ja rikollisuuttakaan ei ole kovin paljon. Olo tuntui varsin mukavalta ja turvalliselta.

Tuntuu hassulta ajatella,että uskaltautuu heittäytymään ja tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen. Ei meille mitään käy. Ei ole käynyt ennenkään.

En osaa sanoa mistä tuo suuri luottamus tulee.Onko se jotakin sellaista, mihin omalla käyttäytymisellä voit vaikuttaa. Kenties? Vai onko se jotakin muuta? Onko se luottamusta Jumalan huolenpitoon?

Olen miettinyt myös paljon sitä, miten me suomalaiset yleensäkin näytämme tuota luottamustamme ja sitä miten rohkeasti elämme todeksi Jumalalta saatua lahjaa.

Oletko joskus harrastanut penkkiurheilua ja seurannut, miten urheilija valmistautuu tulevaan urheilusuoritukseen? On paljon urheilijoita jotka siunaavat itsensä ja pyytävät Jumalalta voimaa ja siunausta tulevaan koitokseen.

Yleensä nämä urheilijat tulevat maista, joissa uskolla on erityinen merkitys. Usko Jumalaan saa näkyä. Avoimesti he myös sen näyttävät.

Me suomalaiset olemme toki uskovia ja Jumalaan luottavia, mutta pidämme sen visusti pienen piirin tiedossa tai ainakin omassa tiedossa.

Mikä siinä on niin pelottavaa, että sitä ei voi näyttää avoimesti. En tarkoita, että joka hetki pitäisi olla esillä ja toitottaa asiasta. Voisimme kuitenkin pienin teoin ja sanoin tuoda hyvää ympärillemme. Antaa vähän myös muille, sitä hyvää oloa jota itsellä on ehkä vähän enemmän kuin joillakin toisilla.

Tuolla jouluisella matkalla kuuman auringon alla saimme kokea useasti tuota hyvää, mitä nämä meille tuntemattomat saarelaiset halusivat jakaa eteen päin. Reggae-bussilla matkustellessamme pitkin saarta meitä auttoivat iloisesti kanssamatkustajat. Aina ei ollut selkeää millä kohtaa piti jäädä pois. Eikä silläkään ollut väliä jos ajoi ohi, koska siirtymällä tien toiselle puolelle kohta tulee samanlainen kyyti takaisin päin.

Bussissa oli valtavasti väkeä ja seisomapaikoilla oli tungosta. Läheisen syliin mahtui aina vielä yksi. Ketään ei jätetty matkan varrelle. Tuon kun saisi jotenkin siirretyksi tänne pohjolaan, moni asia olisi paljon paremmin. Turha rypistely ja pönötys ja tiukkapipoisuus jäisi pois.

Parhaimmalta kuitenkin itsestä tuntui jouluaamuna, kun menimme aamiaiselle. Meitä vastaan tuli eräs paikallinen hotellin työntekijä - vanhempi mieshenkilö.
Hän vaihtoi muutaman sanan kanssamme ja lopuksi sanoi meille God bless you. Tuntui todella mukavalta. Tuollaisen toivotuksen, kun saisi joka päivä niin  maailma tuntuisi paljon mukavammalta paikalta elää. Huomaan, että nuo sanat kannattelevat minua vieläkin. Muistan elävästi tuon miehen harvahampaisen hymyn ja tunnen jotakin lämmintä sydämessäni.

Toivotimme myös hänelle Jumalan siunausta ja jatkoimme matkaamme aamiaiselle. Tuo päivä sai aivan uuden merkityksen. Voisiko päivä enää paremmin alkaa? Siunattu päivä, myös yli kaksi tuhatta vuotta sitten.




Reggae-bussissa on tilaa vielä yhdelle - aina

Toivotankin nyt teille kaikille Hyvää Joulua ja God bless you all : )

4. adventtisunnuntai: Taivas sylissäni

Mothers love. Kuva Vinoth Chandar, flickr.com

Neljäs adventtisunnuntai on jo ihan lähellä joulua, se on erityisesti Marialle omistettu sunnuntai. Ymmärrettävästi Jeesus vie pääosan jouluna mutta nyt vielä on aikaa miettiä hetki Mariaa. Teiniäiti, viimeisillään raskaana, isästä ei tietoa. Outoja ilmestyksiä enkeliltä, pitkä matka Beetlehemiin. Mitä hän ajatteli siitä kaikesta, mitä kaikkea hän kätki sydämeensä?

Kuusi vuotta sitten meille syntyi pieni poika, joulukuussa. Sinä vuonna joulu tuntui erilaiselta. Lauloin kauneimmissa joululauluissa vauva sylissä. Vaikka monenlaiset raskaus- ja imetyshormonit jylläsivät, en sentään ajatellut että vauva oli kuin Jeesus. Sen sijaan monta kertaa ajattelin, että minä olen nyt äiti ja että Mariakin oli äiti. Minua pelotti monta asiaa: millaiseen maailmaan lapsi syntyy, osaanko hoitaa häntä, mitä kaikkea maailma hänen elämäänsä tuo, miten jaksan rakastaa häntä huonoinakin päivinä. Ajatteliko Mariakin sellaisia? Tiesikö hän, että hän menettäisi poikansa, että poika käyttäytyisi huonosti,  että tuo lapsi aiheuttaisi hänelle huolia ja harmaita hiuksia, suruakin. Pakko hänen oli jotain aavistaa, sen verran ainutlaatuinen enkelin ilmoitus raskaudesta ja tulevasta lapsesta kuitenkin oli.

Kotona soitin pianolla monta kertaa yhtä joululaulua (voit kuunnella sen tästä Jaana Pölläsen laulamana), Carola Häggkvistin kirjoittamaa ja Pia Perkiön suomentamaa laulua Taivas sylissäni. Joka kerta itkin viimeistään kertosäkeessä: "Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydämen, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa, itse taivastako saan?" Ei se oma lapsi sylissä ollut mitenkään erikoinen, samanlainen rääpäle kuin moni muu kolmeviikkoinen vauva. Mutta hänessä, niin kuin kaikissa vastasyntyineissä, suljettujen silmien takana ja pienissä käsissä oli valtava lupaus ja toivo. Ei hän ehkä maailmaa pelasta, mutta jonkun ihmisen elämän ehkä, tai edes pienen palan siitä. Hän oli siinä hetkessä se aarre ja minulla se mahdoton tehtävä suojella häntä. Ultra Bra lauloi siitä, miten "Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä". Minä en laulanut. En uskaltanut luvata niin paljoa. Ja ihan hyvä ettei Mariakaan omalleen luvannut, sillä mehän jo tiedämme, miten lopulta kävi.

Mutta siinä helmassa oli sillä hetkellä pala taivasta. Ja niin on jokaisen äidin helmassa, kun hän pitelee omaa vastasyntynyttään tai isompaakin lasta. Täydellistä pientä ihmistä, toisaalta niin samanlaista kuin muut, toisaalta ainutlaatuista, ihmettä. On halu suojella häntä ja samalla taju siitä, että joskus on päästettävä irti, annettava lapsen kasvaa. On aavistus siitä, että monenlaista vaikeaakin on tulossa ja on hetki, joka menee ohitse nopeasti, käärövaihe muutamassa viikossa, mutta koko lapsuus niin kovin nopeasti, liiankin nopeasti. Sylissä on lapsi, joka on ihme ja lahja, jonka merkitystä ja arvoa ei pysty ymmärtämään. Luomien takana polttavat kyyneleet, jotka eivät ole pelkästään ilon tai surun kyyneleitä, vaan jotain sellaista, missä itketään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaakin. Ehkä Mariaakin itketti vähän.

Valoa kohti

Kuva: Rudolf Vlcek, flickr.com



 

Jos joku on valoa vailla,

hän rientäköön tänne nyt

ja liitäköön tuulen lailla,

vaikka olisi väsynyt.

Jos joku ei toivoa saata,

tulkoon taivasta katsomaan,

kuinka se hyväilee maata

kirkkaalla valollaan.

(A-M. Kaskinen)

 Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8: 12).

Toivon jouluusi sitä rauhaa, joka on ylempänä kaikkea ymmärrystä, ja sitä valoa, joka valaisee pimeimmänkin tien.

Tilinpäätös

"This January, why not start the year with an empty jar and fill it with notes about good things that happen. Then, on New Years Eve, empty it and see what awesome stuff happened that year. (Miksi et aloittaisi tätä vuotta niin, että keräisit vuoden aikana tyhjään purkkiin muistilappuja kaikista hyvistä asioista, joita sinulle tapahtuu vuoden aikana. Vuoden lopussa, uudenvuoden aattona, voit tyhjentää purkin ja samalla nähdä, mitä kaikkea hienoa sinulle on tapahtunut vuoden aikana.)

Tälläinen kehoitus oli vuoden alussa usemman ystäväni facebookseinällä. Vaikka minulla olikin tyhjä lasipurnukka, en uskaltanut ottaa tätä haastetta vastaan. Nimittäin ajattelin, ettei vuosi 2013 toisi kovinkaan ihmeellistä elämääni. Asuin kivassa asunnossa Kotkansaarella, kävin töissä Karhulassa, ystäviä ja perhettä oli ympärillä, mutta elämä oli tasaisen harmaata, sellaista normaalia, tylsää arkea.  Aivan oikeasti ajattelin, että voisihan siitäkin olla kiitollinen, että on syntynyt tai että ei sinäkään päivänä tappanut ketään vahingossa, siis ajaen autokolaria. En ollut masentunut, vaan olin vaan ihan oma itseni -kymiläinen pessimisti.

Enpä olisi tuolloin tammikuussa 2013 arvannut mitä kaikkea uusi vuosi toi tullessaan. Nyt joulukuussa 2013 olen virkavapaalla työstäni, opiskelen Metropolia ammattikorkeakoulussa televisio- ja radiotuotantoa ja asun Helsingissä. Arkeni on toki yhä arkea, mutta kovin erilaista sellaista. Syksyn aikana olen oppinut perusteet äänityöstä, oppinut käyttämään Avidia, Photoshopia ja Pro Tools -ohjelmia. Olen ollut mukana kuvaamassa ja käsikirjoittamassa lyhytelokuvaa, toiminut Tv-studiolla monikameraohjaajana, stuodio-ohjaajana, kuvaussihteerinä, kameramiehenä, äänessä ja yrittänyt kääntää studion lamppuja oikeaan suuntaan. Wordiä ja Excelliä on väännetty sekä opittu jokamiehen sähkötöitä ja tehty jatkojohto. 

Mikä minut sitten sai tekemään tällaisen hyppäyksen pois työelämästä opiskelijaelämään? Joku sanoisi, että sattuma, joku toinen kutsuisi sitä johdatukseksi. Radiotoimittaja oli minun lukioaikainen haaveammattini. En kuitenkaan silloin aktiivisesti hakenut alaa opiskelemaan, vaan hain teologiseen tiedekuntaan, ei huono paikka sekään. Viime keväänä kuitenkin ymmärsin, että haaveita pitää toteuttaa. Ei pidä jäädä märehtimään sitä, mitä ei ole, vaan ottaa kaikki irti siitä, mitä on. 

Elämäntilanteeni mahdollisti opiskelemisen, ainoastaan sisäänpääsy kouluun oli hankalaa, sillä Metropolian Elokuvan ja television koulutusohjelma on todella suosittu. 

Ennakkotehtävien, pääsykokeiden, odottamisen, muutaman huonosti nukutun yön, pettymyksen ja odotuksen jälkeen selvisi, että opiskelupaikka Metropoliassa todella oli totta. Ihmeellistä oli se, että useampi ihminen sanoi minulle, että heti kun olin kertonut hakeneeni opiskelemaan televisio ja radiotuotantoa, heille oli tullut tunne, että pääsen sisään. Ja moni sanoi myös, että eivät juuri yllättyneet halustani opiskella juuri televisio- ja radioalaa. Kai sitten olen tällainen hölösuu.

Tämä maisema on koulumatkani varrella,
 kuva syyskuulta 2013

Mutta miksi en vaan jatkanut työtäni Kymissä pappina? Pappihan olen yhä edelleen, virastani olen opintovapaalla, kesäksi palaan takaisin työhön Kymiin. Työstäni kyllä pidin ja pidän, mutta halusin kokeilla uutta. Selvittää, onko minulla kykyä ja mahdollisuuksia kehittää itseäni eteenpäin. Nyt opiskelijana kaipaan monia ihmisiä Kymistä. Kaipaan myös Höyteriä, paikkaa, jossa on vaan hyvä olla. Koskaan ei tiedä, mihin elämä vie ja millaisia haasteita eteen tulee, mutta kaikenkaikkiaan omassa elämässäni juuri nyt on hyvä näin. 

Aikamoisen tilityksen olet lukenut, jos olet päässyt tänne saakka. Ehkä siis olisi johtopäätösten vuoro. Vuosi 2013 on minulle ollut aikamoisten muutosten vuosi. Olen saanut mahdollisuuden kokeilla uutta ja oppia uusia taitoja. Tästä kokemuksesta voimaantuneena (voi mikä hittisana, vai onko jo tää jo ihan so last seasons?) suosittelen muillekin oman mukavuusalueen laajentamista. Haaveita saa ja pitää toteuttaa, sillä kyllä ne siivet kantavat kun uskaltaa yrittää. 

3. Adventtisunnuntai: Odotuksia

Adventtina valmistaudutaan jouluun, odotetaan joulunaikaa. Ala-asteikäisenä tuon joulun odotuksen kohokohtia oli joulujuhla, jolloin koko koulun lapset ahtautuivat pieneen saliin vanhempineen. Joulujuhlan jälkeen alkoi loma ja viimeiset joulusiivoukset ja aherrukset. Silloin joululta odotti lahjoja, lomaa ja jouluaaton tunnelmaa isovanhempien luona, jossa olivat aattona myös kaikki serkut perheineen.

Vuosien varrella odotukset ovat muuttuneet. Enää joulun ykkösjuttu ei ole joulupaperista paljastuva hittilelu tai -levy, jouluruokien ykköskammotuksesta eli Karjalanpaistista on tullut jouluherkku ja joululta odottaa rauhaa ja rauhoittumista, vaikka vielä 15 vuotta sitten rauhoittuminen tarkoitti tylsyyttä.

Nuorten toiveita joululta 2013.

Rauhoittuminen johdattaa kolmannen adventtisunnuntain teemaan, nimittäin Hengen adventtiin. Kaikkien jouluvalmisteluiden, siivousten, laatikkoruokien valmistuksen ja kinkun paistamisen keskellä voi vähän miettiä jo joulun merkitystä hengelliseltä kannalta. Millaisen rauhan Jeesus tuo tullessaan?

Lapsenusko

Lontoosta, kuva Rudolf Scuba, flickr.com

Kotiuduimme kaupunkilomalta Lontoosta. Ymmärrän, että neljä päivää suurkaupungissa 4- ja 6-vuotiaiden lasten kanssa ei välttämättä kuulosta kaikista rentouttavimmalta tavalta matkustaa. Mutta me matkustimme ja reissu oli hyvä. Katkos arjesta, aikaa oman perheen kanssa, jouluvaloja, piparkakun makuista maitokahvia ja joululauluja kauppakeskuksissa.

Haluan jakaa kaksi pientä hetkeä reissusta. Ensimmäisenä aamuna Lontoossa, ennen kaupungille lähtöä, lasten takkien taskuihin laitettiin laput, joissa oli heidän ikänsä, nimensä ja vanhempien puhelinnumerot. Ihan siltä varalta, että eksyvät meistä ihmistungoksessa. Lapset eivät osaa englantia muutamaa sanaa enempää eikä Lontoossa ihan jokainen vastaantulija puhu suomea. Lapsia ohjeistettiin, että jos huomaavat olevansa eksyksissä, voivat taputtaa taskuaan tai antaa lapun jollekin aikuiselle, joka sitten voi soittaa isälle että missä ollaan. Neljävuotias ei paljon lapusta perustanut, mutta kuusivuotiaan silmät kostuivat ja kasvoista näki, että itku kuristi kurkkua. Hän ymmärsi jo sen, että voi eksyä, mennä hukkaan, joutua eroon vanhemmista isossa kaupungissa. Hän ymmärsi, että on olemassa riski. Lasta lohduteltiin, että tottakai hänestä pidetään huolta ja kädestä kiinni, että lappu on vain kaiken varalta taskussa. Hän tuntui ymmärtävän sen, mutta silmistä näki, että maailma oli hänen näkökulmastaan muuttunut taas vähän rosoisemmaksi, suuremmaksi ja pelottavammaksi.

Toinen hetki oli reissun viimeisenä päivänä, illan jo hämärtyessä. Olimme olleet koko päivän valtavassa kauppakeskuksessa ja lapset olivat väsyneitä. Meksikolaisessa ravintolassa pienemmän silmät eivät meinanneet pysyä auki burritolautasen edessä. Otin lapsen syliin, samalla tavalla kuin vauvana, poski rintaa vasten. Meni ehkä kaksi minuuttia ja lapsi nukkui. Olen katellinen siitä luottamuksesta. Hän nukkui siinä, luottaen siihen, että häntä ei jätetä, että hänestä pidetään huolta. Jotain samaa oli itseasiassa koko reissussa. Lapset lähtivät reissuun luottaen siihen, että sielläkin on paikka missä nukkua, ruokaa jota syödä, että heitä ei jätetä yksin, että heitä hoidetaan.

Lapsen ja vanhemman suhdetta verrataan usein myös ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Paljon samaa niissä onkin. Se, miten ymmärrämme rakkauden, myös Jumalan rakkauden, on osaltaan lapsuudessa opittua. Monenlaiset mutkat ja ongelmatkin lapsen ja vanhemman suhteessa heijastuvat omalla tavallaan myös suhteessa Jumalaan. Rippikoulussa usein puhutaan siitä, että Jumala ei ole valkopartainen ukkeli pilven reunalla, haetaan jotenkin aikuisempaa näkökulmaa Jumalan olemassaoloon ja uskoon. On jälleen kerran kovin paradoksaalista, että se aikuinen usko on lopulta varsin lapsenomaista. Jos ihmisen ja Jumalan suhde olisi vain kahden aikuisen suhde, olisi se paljon enemmän neuvottelua, tinkaamistakin, määrittelyjä ja erilaisten vaihtoehtojen punnitsemista, keskustelemista, haastamistakin. Jotenkin tasa-arvoista, kahden toimijan välistä. Usko on sitäkin. Mutta se on myös lapsenomaista ymmärrystä siitä että maailmassa on monenlaista, hyvää ja pahaakin, pelkoakin tuntemattoman edessä. Ja se on myös luottamusta siihen, että joku pitää minusta huolta vaikka väsyisin välillä. Jotenkin usko on sitäkin, että saan olla aikuisenakin lapsi, Jumalan lapsi.



Ps. Lapset varmaan teini-iässä arvostavat ihan hirveästi sitä, että äiti kirjoittaa heistä seurakunnan blogiin :D Anteeksi jo nyt!

2. Adventtisunnuntai: Tehdä kunniaa.

Tänään syttyi toinen kynttilä. 

Armeijassa tehdään kunniaa. Lippaanvedoksikin tuota asiaa kutsutaan. Lähteiden mukaan tervehdys on peruja keskiajalta. Tuolloin ritarit nostivat kuninkaansa edessä kypäränsä visiirin auki, jotta kuningas näki ritarin kasvot. Tuosta visiirin nostamisesta on kenties saanut alkunsa nykyäänkin käytettävä tervehdys.

Toista adventtia on sanottu Kunnian adventiksi. Minusta kunnian tekeminen on kaunis ajatus. On asioita, joita on hyvä kunnioittaa. Niitä asioita ei pidä loukata. Keskiajan ritarit kunnioittivat omaa kuningastaan niin paljon, että paljastivat hänelle kasvonsa. 

Itsenäisyyspäivänä Tampereella oli mielenosoittajia, jotka olivat peittäneet kasvonsa naamareilla, jotta heitä ei pystyisi tunnistamaan. Jäin itse miettimään, eivätkö he tunne kunniotusta omia tekoja kohtaan niin paljon, että olisivat toimineet omilla kasvoillaan. Ja kun lapsi jää kiinni pahan teosta, hän usein kääntään kasvonsa tuntiessaan häpeää teostaan. 

Tänään, Kunnian adventtina pyydän, että mietit, mitkä asiat ovat sellaisia, joita haluat kunnioittaa kasvot paljaana tai käsi lipassa? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, sydämen asioita? Niitä häpeän hetkiä ei tänään tarvitse miettiä, sillä luulen, että noita ajatuksia me ihmiset olemme jo pyörittäneet mielissämme liian kauan.

Mutta arvokasta olisi, jos voisi aina elämässään toimia niin, että voisi paljain kasvoin seistä omien tekojensa ja sanojensa takana. Ja silloin kun tulee riitaa, voisi selvittää asiat kasvokkain. 

Oi aikoja!

Adventtikalenteri, kuva A ForestFrolic, flickr.com

Joulukuussa aika on toisella tavalla mitattavaa kuin muulloin. Ehkä se johtuu joulukalentereista ja siitä innosta, jolla lapset luukkujen avaamiseen suhtautuvat. Mutta jotenkin se kalenterin avaaminen tekee joulukuisesta ajankulusta tiedostettua. Ensimmäinen päivä, ensimmäinen luukku, sitten itsenäisyyspäivä, Lucian päivä, kohta kolmas adventtisunnuntai. Mutta vaikka yhtä päivää vastaa yksi luukku, ei aika silti tunnu olevan yhteismitallista. Ensimmäiset päivät luukut aukeavat hitaasti mutta jouluaattoa kohti vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Mutta ei aika tunnu muutenkaan olevan mitenkään standardimittaista. En tiedä mitään avaruusfysiikasta, mutta olisin valmis ehdottamaan jotain ajan kiihtyvyyteen liittyvää teoriaa, sillä vuosi vuodelta aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin. Se kuluu nopeammin kun katselee kohti tulevaa ja sitten se vasta nopeasti kuluukin, kun katselee taaksepäin. Vastahan oli vuosi 2000, niin melkein 15 vuotta sitten. Ajan suhteellisuus jotenkin vääristyy. Muistan hyvin syyskuun 2001, New Yorkin kaksoistornien romahtamisen. Se tuntuu olleen vain hetki sitten. Mutta aikaa on kulunut siitä jo 12 vuotta. Enemmän kuin mitä oli aikaa Neuvostoliiton hajoamisen ja tornien romahtamisen välillä. Se tuntuu uskomattomalta. Tai se, miten lähellä toisen maailmansodan päättyminen oli vielä omana syntymävuonnani, 35 vuoden päässä. Jos nyt katselen taaksepäin, reilu 30 vuotta on yksi silmänräpäys, vähän enemmän kuin oman elämäni mitta tähän mennessä. Isossa mittakaavassa ei juuri mitään siis. Ja toisaalta, vuosi 2045 tuntuu olevan ikuisuuden päässä, vaikka sinnekin on se samat reilu 30 vuotta.

En tiedä, mitä psalminkirjoittaja ajatteli kirjoittaessaan näitä rivejä: "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, mailleen mennyt kuin öinen vartiohetki." ja "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." Mutta en olisi yllättynyt, jos hänkin ihmettelisi ajan ihmeellistä kulkua, sen outoa kiihtymistä ja hidastumista ja kiihtymistä ja lopulta myös omaa pienuuttaan kaiken tämän ajan, menneen ja tulevan, keskellä. Kuitenkin uskallan yhtyä hänen kanssaan samaan toiveeseen siitä, että ymmärtäisin ajan lyhyyden. Ja siihenkin, että joskus saisin viisaan sydämen.

1. adventtisunnuntai: Hoosianna!

Eka adventtikynttilä syttyy tänään.
Kuva Guillaume Baviere, flickr.com

Ekaan adventtiin liittyy kiinteästi kaksi virttä. Virsikirjan ensimmäinen, numero 1 eli perinteinen Hoosianna ja sen vähän tuoreempi versio, virsi numero 15, Tiellä ken vaeltaa. (Matteus Pentti on muuten julkaissut Oisko Tulta? -blogissa ihan mahtavan sarjakuvapiirroksen tästä virrestä, käy katsomassa tästä). Tiellä ken vaeltaa kertoo Jeesuksen tulosta Jerusalemiin. Säkeistöissä kuvaillaan hänen tuloaan ja kertosäkeenä sitten huudetaan hoosiannaa, tervehditään häntä.

Minua alkaa aina nolottaa tätä virttä laulettessa. "Kruunua, valtikkaa, et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa." Onko todella niin? Kun välillä tuntuu, että juuri kirkossa ne kruunut ja valtikat vielä ovat, ihan konkreettisesti. Ikivanhat ja mittaamattoman arvokkaat kristallikruunut ja hopeiset ehtoollisastiat, tuhansien eurojen liturgiset vaatteet ja huippuluokan äänentoistolaitteet löytyvät ihan omasta kirkostammekin. Kun Espooseen vihittiin vuosituhannen alussa ensimmäinen piispa, hänen piispansauvaansa koristivat oikeat timantit. Ei nyt ehkä kruunuja ja valtikoita, mutta aika paljon kaikkea kimaltavaa ja kiiltävää, arvokasta. Monen pienen paikkakunnan suurimmat salit ovat kirkkosali ja seurakuntasali ja koulun jumppasali. Jo vuosikymmeniä sitten tunnettiin vatsakkaat rovastit jotka asuivat vauraita pappiloita, he olivat merkittäviä herroja paikkakunnilla. Enää papit eivät loista jokasyksyisissä verotietoluetteloissa eikä seurakuntatyöllä varsinaisesti rikastu. Kuitenkin varsin kohtuullisen elintason sillä saa.

Vielä enemmän sitten nolottaa seuraavassa säkeistössä. "Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus." Jumalan vallan salaisuus, ehkä. Kirkon salaisuus, ei. Nöyryys ja hiljaisuus vallankäyttönä on jotain sellaista, mihin pystyy vain Jumala. Inhimillinen nöyryys on usein hurskastelua ja hiljaisuus vastuun välttelyä. Jeesuksella ei ollut kruunuja eikä valtikoita, mutta hänellä oli nöyryys ja hiljaisuus. Jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ollut. Se on jotain sellaista, mitä kirkko haluaisi, että sillä olisi, jotain sellaista, mitä kirkko jopa väittää omistavansa. Ja jotain sellaista, mistä tulee myötähäpeän tunne. Tunne siitä, että olemme jääneet kiinni, piispanhiipassa ja timanttisauvassa, suurissa saleissa, housut kintuissa. Olemme unohtaneet sen, miten Jeesus astui esiin. Seimen, aasin ja ristin. Ei kultaa, ei välkettä, ei kimallusta. Ei vallan merkkejä.

Jos me olemme hukanneet Jumalan vallan salaisuuden, nöyryyden ja hiljaisuuden, olemme hukanneet kaiken. Tai oikeastaan: kun olemme hukanneet. Kirkko on kasvanut byrokraattiseksi toimistoksi, virastojen ja sihteerien armeijaksi, lomakkeiden ja pöytäkirjojen luvatuksi maaksi. Nöyryys vilahtelee juhlapuheissa ja laulujen sanoissa, mutta käytäntöön asti se ei aina yllä. Voiko se olla kirkon tämänhetkisen tilanteen syy? Voiko olla niin,  että kirkko voi näyttää oikean voimansa, Jumalan voiman, vasta sitten kun kaikki ylimääräinen kulta on karsittu pois ja vallan merkit viety, vasta sitten kun se on ryvetetty kunnolla, tongittu kaikki nolotkin salaisuudet pohjamutia myöten? Voiko olla niin, että vasta sitten, vasta todelliseen nöyryytyksen jälkeen on mahdollista nousta? Voiko olla niin, että kirkon tie lopulta on sama kuin Jeesuksen tie. Aasin selässä ristille.

Se tarkoittaisi sitä, että monenlaista kriisiä ja epämiellyttävää hetkeä on vielä tulossa. Monta A-Studion teemailtaa, monta herätysliikkeiden penkomista, monta maton alle työnnetyn salaisuuden paljastamista.  Halveksuntaa, kasvoille sylkemistä, julkista häpäisyä. Jeesus suostui siihen muuta suostuuko hänen kirkkonsa? Tänään se huutaa "Hoosianna! Auta, pelasta!" Sitä varmaan huudetaan vielä monta kertaa ja lujaa. Luulen, että käänteentekevä hetki on silloin, kun se jaksetaan enää kuiskata.