Heureka, se toimii!

Kuinka moni on joskus käynyt Heurekassa? Uskoisin, että kaikki tietävät paikan, mutta kerrattakoon se varmuuden vuoksi vielä tässä alussa. Heureka on suomalainen tiedekeskus Vantaalla, jossa kaikenikäiset ihmiset voivat tutustua mielenkiintoisiin ja innostaviin tiedekiemuroihin. Tarjolla on kausittain vaihtuvia näyttelyitä, pitkäkestoisempia kokonaisuuksia ja ohjelmanumeroita sekä mahdollisuus nauttia upeasta elokuvaelämyksestä Planetaariossa. Päivän mittaan vierailijat voivat täyttää mahansa maittavalla ruoalla tiedekeskuksen ravintolassa ja lepuuttaa jalkojaan valtavan kokoisilla tuoleilla, jotka tulevat vastaan jo Heurekan aulassa. Kyseessä on siis kaikin puolin mielenkiintoinen ja tutustumisen arvoinen kohde, joka herättää mielenkiinnon tieteeseen ja fysiikkaan – ainakin allekirjoittaneen kohdalla! Moni kuitenkin varmaan nyt miettii, miksi ihmeessä kirjoitan Kymin seurakunnan blogissa tiedekeskus Heurekasta? Senhän ei suoranaisesti luulisi olevan osa seurakuntamme perustehtävää tai keskeistä toimintaympäristöä?  Tällä kertaa, juuri tänä keväänä, Heureka oli kuitenkin suuressa roolissa seurakuntamme tulevaisuuden toivojen kohdalla. Me teimme sinne pienenä seurakuntana yhteisen retken. Minä ja 53 muuta.

Istuessani bussin etupenkissä, kuuntelin takaa kantautuvaa puheensorinaa ja ajoittaisia naurunremakoita. Korviini kantautui sieltä täältä sanoja, joista muodostin (tosin mielivaltaisesti) päässäni lauseita ja kokonaisuuksia. Aistin lasten jännityksen, innostuksen ja odottavan mielialan. Kyselinkin muutamilta, olivatko he ennen olleet Heurekassa ja melko moni kertoi, että oli matkalla ensimmäistä kertaa. Etenkin kahden edessä istuneen pojan kasvoilta saattoi lukea innostuneisuuden ja hämmennyksen tunteita: Minne me olemme menossa? Mitä siellä tapahtuu? Koska olemme perillä? Entä jos eksyn? Tässä kohtaa tiesin tasan tarkkaan, mitä minun tulisi sanoa: Kuule, ei mitään hätää. Kukaan ei eksy, kuljettaja tietää minne mennä ja hei, kyllä minuakin vähän jännittää. ”Miäkää ennoo koskaan käyny, mut nyt mennääki sitte kaikki yhessä.” Kuin taikaiskusta, poikien ilmeet huojentuivat ja reissumielen täytti uusi, erilainen jännitys. Itse käänsin katseeni takaisin tiehen ja sain samalla omaankin jännitykseeni lievennystä. Mennään kaikki yhdessä, kyllä kuljettaja tietää minne mennä.

Voisin väittää, että Heurekassa vierailu oli monelle lapselle kevään kohokohta. Sen perusteella, millaista palautetta sain vanhemmilta jo ilmoittautumisten yhteydessä, voin kuvitella retken olleen yksi tärkeimmistä asioista pienessä elämässä. Yhdessä vietetty retkipäivä suuressa ja uudessa paikassa on varmasti mieleenpainuva kokemus, jota vaalitaan pitkään. Seurasin päivän mittaan lasten ilmeitä ja ihmettelyjä eri pisteissä. ”Ai täh, ai miten tää voi mennä tästä?” ja ”Heii, kato miten tää toimii” ja ”Vauu, ennoo koskaan nähny tällästä!” olivat varsin yleisiä huudahduksia, joita kuulin ja jokaisen kohdalla mietin, kuinka tärkeä juuri se hetki olikaan, juuri sille lapselle.  Mieleeni palasi uudestaan sanat, jotka ystäväni puhui rukouksessa vuosia sitten. ”Kiitos siitä, että saamme olla kokoontuneena juuri tällä porukalla ja juuri näiden ihmisten kanssa.” Menomatkalla hiljennyimme myös yhdessä reissuhartauteen, jossa pohdimme samaa asiaa. Mietimme siinä Jumalan jokaiselle ihmiselle osoittamaa paikkaa maailmassa. Ystäväni sanoja muistellessani ja hartautta kuunnellessani kiitin Yläkerran Isäntää siitä, että vaikka kuulummekin johonkin suureen ja nimettyyn seurakuntaan, saamme aika ajoin muodostaa myös omia pieniä seurakuntiamme erilaisiin tilanteisiin. Ne voivat kokoontua leirillä, kerhoretkellä tai vaikkapa koululuokassa, mutta tärkeintä on se, että ne kokoontuvat. Niistä jokainen voi löytää paikkansa, edes retkipäivän ajaksi. 

Kerhoretkelle oli enemmänkin halukkaita lähtijöitä, kuin paikkoja oli tarjolla. Tämä kielii mielestäni siitä, että niin vanhemmat kuin lapsetkin haluavat löytää paikkansa seurakunnasta ja olla osallisena sen toiminnassa. Toki monilla saattaa olla ajatuksena tarjota hieno kokemus lapselleen, mutta uskoisin perusluottamuksen seurakuntaan ja sen tekemään työhön olevan suuri! Aika ajoin joudumme lukemaan kirkkoa ja seurakuntia kohtaavista skandaaleista ja riepotteluista, mutta niistä huolimatta jaksamme pitää ainakin täällä Kymin seurakunnassa yhtä. Kasvatustyöllä on suuri asema kymiläisessä seurakuntakulttuurissa ja itsekin voin olla ylpeä omasta kotiseurakunnastani. Kaikille on aina löytynyt tilaa ja paikka toimia ja vastoinkäymistenkin kohdatessa uskallamme oppia virheistämme: ehkä ensi kerralla otamme matkaan suuremman bussin, jotta pieni retkiseurakuntamme voisi olla muutamaa innokasta lähtijää suurempi? Tärkeää on kuitenkin se, että matkaa tehdään, suunnitellaan ja koetaan yhdessä. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka kantavat työssä ja joista itsekin saa voimaa omaan elämäänsä. Yhdessä tekeminen ja ihmettely jäävät muistiin ja palaavat iloisina ja mukavina ajatuksina mieleen vielä vuosienkin päästä. Ja hei, mitä siihen jännitykseen tulee – meidän matkoillamme navigaattorit voivat seota, mutta Kuljettaja tietää aina minne mennä!

Taru Spännäri