perjantai 20. huhtikuuta 2012

Kapinoiva lammas

Shepherd
Afganistanilainen paimen laumansa kanssa, taustalla hylättyjä panssarivaunuja ja tankkeja. Kuva: John Zada of Canada

Ensi sunnuntain psalmi on tuttu paimenpsalmi. Se, joka alkaa Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Suututtaa ja turhauttaa koko psalmi. Monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo olla paimennettava, en lammas enkä mikään muukaan pässi. En tahdo, että joku muu määrää elämäni suunnan, ohjailee elämääni, ylipäätään mestaroi sitä mitenkään. Toiseksi, minulta puuttuu vaikka mitä. Joka kerta kaupungilla sen huomaa, puuttuu laukkua, kenkää, taulua ja tavaraa, ja monelta muulta puuttuu vielä paljon enemmän. Mikä paimen se sellainen on, joka antaa toisten syödä itsensä ähkyyn luomunurmikolla ja toiset joutuvat kituuttamaan nälässä niityllä, jossa ei kasva heinän heinää. Kapinoin sitä vastaan, että pitäisi antaa elämä jonkun muun käsiin, kapinoin sitä vastaan, että pitäisi uskoa sellaiseen, mitä ei voi todistaa. Kapinoin sitäkin vastaan, että pitäisi vain tuudittautua lapsenuskoon ja pyhäkoulun paimentarroihin ja antaa Jeesuksen vain ohjailla sillä sauvallaan.

Humanismi ja rationalismi eivät oikein sovi paimenpsalmiin eivätkä oikein muutenkaan kristilliseen ihmiskäsitykseen. Humanisti ei suostu paimennettavaksi ja rationalisti ei usko koko paimeneen. Joku muu ismi varmaan huomauttaisi myös epätasa-arvosta ja siitä, mikseivät kaikki lampaat nauti samanlaisista olosuhteista, jos kerran paimen on kuitenkin sama. Joku kysyy sitäkin, kuka on vastuussa tästä maailmasta ja kaikesta mitä siellä tapahtuu. Jumala vai ihminen?

Joskus tekisi mieli huutaa, että kyllä me kirkossa näemme ja ymmärrämme kaikki nämä epäloogisuudet. Tiedämme, että on outoa suostua paimennettavaksi, tunnustaa oma pienuutensa ja epätäydellisyytensä. Tiedämme, että kristinusko ei ole tehnyt maailmasta tasa-arvoista, tiedämme, että liian moni kärsii, liian moni näkee nälkää, liian moni itkee. Mekin ihmettelemme, miksi Jumala sallii niin kummallisia, kipeitä ja kauheita asioita. Mekin tiedämme, että kristitytkin ovat ahneita, tavoittelevat omaa etuaan, kiusaavat. Tiedämme, että on irrationaalista uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen ja Jumalan hyvyyteen. Ja silti  kirkko uskoo.

Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä on yhteys, dialogi. Yhteys Jumalaan, silloinkin, kun kuljetaan pimeässä laaksossa, silloinkin, kun edessä näkyvät vihollisen silmät. Kaikki se paha, mitä maailmassa on, pitää ihmisen kohdata, mutta sitä ei tarvitse kohdata yksin. Joskus paimen kulkee lampaiden edellä, joskus tulee perässä, mutta on jokatapauksessa lähellä. Eikä yhteyttä tarvita vain Jumalaan, vaan myös toisiin ihmisiin. Se lammaskin taisi olla laumaeläin (ja joukossa on aina jokunen pässikin...). Ytimessä on ajatus siitäkin, että paha on todellista ja oikeaa (siis real, ei right) ja että me ihmiset sitä aiheutamme, emmekä pääse siitä itse irti.

En pysty selittämään loogisen aukottomasti, miksi kaikesta huolimatta huomaan palaavani psalmin sanoihin, miksi ne kuitenkin useammin lohduttavat kuin ärsyttävät. En pysty rationaalisesti argumentoimaan miksi suostun siihen, että joku on minun paimeneni. Yhden asian vain voin sanoa: en uskalla olla yksin. Olkoon se sitten heikkoutta tai irrationalisuutta, laumasieluisuutta tai vaikka vain lapsellisuutta. Minua pelottaa pimeässä laaksossa ja monessa muussakin paikassa. Mutta vastuun välttelemistä se ei ole. Jumalan luomana, juuri tällaisena ihmisenä, persoonana, minä olen vastuussa tästä maailmasta, sen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Ja se vastuu jaetaan yhdessä toisten ihmisten, toisten persoonien kanssa. Tähän asti pystyn selittämään, järkeilemäänkin. Mutta sitten jää vielä se viimeinen, oljenkorsi ehkä. Se pieni usko, tai ehkä enemmän vielä toivo. Toivo siitä, että ei tarvitsisi olla yksin, että pimeässä laaksossakin joku kulkisi mukana, että elämä lopulta olisi kuolemaa vahvempi, että Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröisi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saisin asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti