keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Rippikoulusyndrooma

Olivia 03/2013
Maaliskuun Olivia-lehti hymyilytti tänään. Sivun laidan pikkupalstalla määriteltiin rippikoulusyndrooma, eli merkityksettömyyden tunne ja alakulo, joka syntyy kun irtiotto arjesta on ohi. Mietin, että mulla taitaa olla ensi viikolla tämä kyseinen syndrooma. Tällä viikolla olen ollut mukana hiihtoloman päivärippikoulussa. Päivät ovat täyttyneet yhteisistä hetkistä, naurusta ja laulusta, ulkoläksyistä ja oppitunneista. Erityisen hienoa on ollut se, että ei ole ollut kiire minnekään, ruoka on ollut valmiina pöydässä, iltapäivällä on saatu pullakahvitkin. On jotenkin saanut keskittyä yhteen asiaan, olla vaan. Vaikka olen ollut töissä monta päivää, olo tuntuu virkeältä ja levänneeltä. Ensi viikko ei näytä yhtä kivalta. Ensi viikolla säntäilen palaverista toiseen, syön lennossa mitä ennätän, hukun paperitöihin. Tämän viikon rippikoulu, irtiotto tavallisesta työarjesta on todella silloin ohitse. Voi olla, että ilmassa on merkityksettömyyden tunnetta ja alakuloakin.

Minulle rippikoulu on töissä se, mikä auttaa jaksamaan. Ei meidän päivärippikoulussamme ole tapahtunut mitään erityistä, ihan tavallisia nuoria siellä on, ihan samat oppitunnit siellä pidetään kuin ennenkin, samat väännöt siitä, koska tauko loppuu ja että pitäisi jaksaa keskittyä vielä hetki. Mutta jotain erityistä näissä päivissä on ollut. Ehkä se on sitä, kun kasvot sulavat pikkuhiljaa hymyyn, kun Boksin kahvioon kantautuu pingispallon pompintaa, uskontunnustuksen harjoittelua ja kitaran säveliä.

Se, että Olivia-lehti on määritellyt rippikoulusyndrooman uutena sanana ja terminä kertoo omaa kieltään siitä, miten rippikoulu on monen elämään vaikuttanut. Onhan siinä tietysti huumoria, mutta totta silti toinen puoli. Kymin seurakunta on ollut ensimmäisten joukossa järjestämässä leiririppikouluja. Ensimmäiset niistä pidettiin Höyterissä tasan 50 vuotta sitten, kesällä 1963. Rippikoulua on tietysti pidetty jo kauan ennen sitäkin, mutta aika monta sukupolvea on jo leireillyt Höyterin maisemissa ja ehkä kärsinyt rippikoulusyndroomastakin leirin jälkeen. Höyteri juhlii 50-vuotista rippikoululeiritaivaltaan tänä kesänä työn ja riparien merkeissä. Tänäkin vuonna uusi polvi nuoria pääsee viikoksi hirsihuvilaan merenrantamaisemiin tutustumaan uusiin kavereihin, omaan itseensä ja kolmiyhteiseen Jumalaan.


torstai 21. helmikuuta 2013

Kohta vuosi täynnä!

Birthday Cake
synttärikakku, kuva DaGoaty, flickr.com
Maaliskuussa tulee vuosi täyteen siitä, kun tässä Kymin kirkonmäellä -blogissa julkaistiin ensimmäiset kirjoitukset. Mutta näin helmikuussa vuosi sitten käytiin jo keskustelua siitä, voisiko seurakunnalla olla oma blogi, paikka virtuaalisessa maailmassa. Kymin seurakunnan vuoteen on mahtunut monenlaista. On ollut remonttia ja paluumuuttoa Karhulan seurakuntakeskukseen, aika monet hautajaiset ja kastejuhlat ja häät, kirkkovuoden kierto paastonajasta pääsiäiseen, helluntaihin ja sen jälkeiseen aikaan ja lopulta uuteen kirkkovuoteen, adventtiin. Blogissakin on tapahtunut vuodessa monenlaista. On ollut alun innostusta, turnausväsymystä ja kirjoitustaukoa, uutta alkua. Näitä blogipostauksia on käyty vuoden aikana lukemassa kohta 5000 kertaa. Se on hurja luku, enemmän kuin olisin uskonut, enemmän kuin olisin edes toivonut.

On silti vielä paljon sellaista, mistä tämän blogin suhteen haaveilen. Haaveiden blogissa käydään keskustelua ja kommentoidaan, postauksia ilmestyy säännöllisesti, tai ainakin kerran viikossa. Kirjoittajajoukko on iso, jokainen saa kirjoittaa omalta paikaltaan, omalla äänellään ja tyylillään. Unelmien blogissa kommentoidaan ajankohtaisia asioita, Kotimaa24:n kärkeviä väitteitä ja niitä ihan tavallisia pieniä asioita, joita Kymin seurakunnassa tapahtuu joka päivä ja joka viikko. Ehkä ensi vuonna, tai seuraavana tai joskus tämäkin blogi näyttää sellaiselta. Tai sitten ei, voivathan unelmat, toiveet ja ihanteetkin vaihtua, muuttuakin. Aikakin muuttuu, joskus tulevaisuudessa nämä blogitkin ovat muinaisjäänteitä, jotain mitä sen aikaiset sukupolvet sitten ihmettelevät ja yrittävät ymmärtää. En tiedä, miten kauan blogeja tarvitaan, kuinka kauan niitä luetaan, miten pitkään ne jaksavat kiinnostaa. Mutta ajattelen, että vielä kannattaa jatkaa. Sekä kirjoittamista että unelmointia.











tiistai 5. helmikuuta 2013

Matrilineaarinen linja

Sain viime sunnuntaina kasaan pitkään ja hartaasti tehdyn pastoraalikurssin. Pastoraalikurssi on kirkon papeilleen tarjoamaa koulutusta, jossa perehdytään varsin monipuolisesti eri seurakuntatyön osa-alueisiin. Ja kun pastoraalikurssi on suoritettu, voi hakea ns. vakituista papinvirkaa eli käytännössä kappalaisen paikkoja. Elän toivossa, että oma  seurakuntapastorin virkani on edes suunnilleen vakituinen virka, vaikka kappalainen en olekaan.

Tämän suuren päivän kunniaksi sain omalta äidiltäni lahjan. Muistan, miten vuosia sitten mummolan vintiltä löytyivät vanhat virsikirja ja kirkkokäsikirja. Nyt sunnuntaina, eilen, äiti antoi ne minulle. Eivät ne kirjat itsessään mitään ikivanhoja ole, sodan jälkeisinä vuosina painettuja molemmat. Kirjaimet ovat ihan tavallisen näköisiä ja kielikin on ymmärrettävää. Kirjat olivat kuuluneet isomummoni äidille, eli siis  äidinäidinäidin äidille. Oma muistini kantaa isomummoon asti, mutta hänen äidistään ei oikeastaan muista edes koskaan kuulleeni. Ja nyt sitten hänen virsikirjansa ja rukouskirjansa lepäävät pöydälläni.

Ei varmaan isoisomummo olisi uskonut tyttärentyttärentyttärentyttärensä olevan pappi. Joskus puhutaan pappissuvuista, missä papin ammatti periytyy sukupolvelta toiselle. Luonnollisesti vielä muutama sukupolvi sitten se tapahtui isältä pojalle. Meidän suvussamme ei ole pappeja, ei juuri edes ylioppilaita. Ilmeisesti tämä isoisomummo osasi lukea, mutta tuskin hän rippikoulun lisäksi kauheasti muita kouluja oli käynyt. Mutta jotenkin olen silti salaa nyt ylpeä. Jotain meidän suvussamme on periytynyt äidiltä tyttärelle ja taas äidiltä tyttärelle ja kai sitten taas ja taas. Jokainen sukupolvi sen kai joutuu omalla tavallaan etsimään ja löytämään, elämään todeksi uskon ja toivon ja rakkauden. Mutta kyllä siinä joku siemen itää, sellainen, joka on kylvetty jo sukupolvia sitten. Liityn ketjuun, traditioon, matrilineaariseen linjaan toisaalta ahdistuneena ja toisaalta helpottuneena. Suku on pahin, mutta toisaalta myös rakkain. Se asettaa paineet ja odotukset, mutta myös kantaa, sellaisellakin tavalla, jota ei osannut edes arvata, isoisomummoja myöten.