torstai 29. elokuuta 2013

Mikä auttaa jaksamaan?

autumn_leaves
Kohta se on tätä... Kuva: Zest-pk, flickr.com

Pitkä syksy on edessä. Vielä on valoisaa, aurinkoista ja lämmintä, mutta koko ajan takaraivossa jyskyttää: nämä ovat viimeiset lämpimät päivät, viimeiset teepaitakelit, viimeiset aurinkoiset illat. Kohta, ihan kohta, on syksy, pimeä ja tuulinen, sumusta märkä. Miten jaksaa kaiken sen läpi, jaksaa hämärät aamut ja pimenevät illat, arjen työt, lasten harrastukset, koulun, kotityöt, kaiken sen tavallisen? Mistä ammentaa voimaa, virkistystä ja iloakin? Mistä saada rohkaisua, uutta intoa ja kannustusta?

Itselleni syksy on aina uuden alku, enemmänkin kuin uusi vuosi tai uusi kirkkovuosi. Syksy on täynnä lupauksia, aikomuksia, uuden etsintää. Tänä syksynä aion etsiä niitä asioita, mitkä auttavat jaksamaan.

Tänä syksynä aion olla tietoinen. Tietoinen jaksamisen rajoista, mutta myös siitä, miten paljon mahdollisuuksia elämä tarjoaa. Aion olla tietoinen, avata aistit. Haistella tuulta, koskettaa märkää maata, kuulla meren kohinaa. Unohtaa välillä huolet, muistaa miten ainutlaatuinen hetki usein on. Muistan sanoa kiitos, en siksi että se on kohteliasta vaan siksi, että minulla on syytä olla kiitollinen.

Aion lukea kirjoja. Aion juoda teetä. Aion haravoida lehdet ajoissa tai sitten vain jättää ne maahan.

Tänä syksynä kaipaan myös kirkkoon. Kaipaan kynttilöitä ja musiikkia, tuttuja lauluja vuosien varrelta. Kovaa penkkiä, jossa ei meinaa löytyä hyvää asentoa. Sydämestä nousevaa rukousta, ehtoollisviinin tuoksua, Herran siunauksen sanoja. Ehtoollisleipää, joka murtuu kämmenen pohjaan. Yhteyttä ihmisiin, joita en tunne mutta joiden kanssa olen samaa joukkoa. Kotimatkaa pimeässä illassa.






torstai 1. elokuuta 2013

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Luin kesälomalla kirjan, pitkästä aikaa. Harmittaa ja vähän nolottaakin, että tulee luettua niin vähän. Unelmissani ja kuvitelmissanihan luen paljon laadukasta kirjallisuutta, tosielämässä aikaa ja kärsivällisyyttä on usein vähänlaisesti. Mutta siis, jotain sain luettua, nimittäin Riikka Pulkkisen kirjan Totta. Kirjan tarina ei sinänsä ollut mielestäni kovin ihmeellinen. Varsin pian pystyi arvaamaan, mitä oli tapahtunut, mikä Marttia, Eevaa ja Elsaa yhdistävä salaisuus oli. Mutta vähän laimean tarinan keskellä oli kuitenkin jotain joka sai miettimään. Kirjassa eri sukupolvien naiset saavat kantaakseen samankaltaisen kohtalon. Jokainen heistä on omalla tavallaan osallinen tapahtumaketjussa, jonka ainekset ovat samankaltaiset. Heidän elämänsä tarinoissa toteutuvat samanlaiset vaiheet. Tietämättään he jakavat kipuja, heidän salaisuutensa kietoutuvat yhteen. Ehkä he ymmärtäisivät toisiaan, jos he tietäisivät. Heillä on jaettu salaisuus, jota he eivät tiedä jakavansa.

Raamatussa, viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos.10:8) puhutaan siitä, miten kiivas Jumala vaatii meidät tilille isiemme teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Vanhassa käännöksessä puhuttiin reilusti kostamisesta aina seuraaville sukupolville. Mietin, että oliko Pulkkisen kirjassa kyse siitä? Jotenkin siitä, miten isien (tai äitien mutta kuitenkin) teot seuraavat meitä, jotenkin kulkevat meissä monen sukupolven verran eteenpäin. Meistä on tullut tällaisia, koska edelliset sukupolvet ovat toimineet jotenkin, ja he taas ovat toimineet miten ovat toimineet siksi, että heidän edeltäjänsä ovat tehneet mitä ovat tehneet. Ehkä se on Jumalan rangaistusta ja kostoa tai ehkä me ihmiset itse kostamme toisillemme, toimimme oppimamme mallin mukaan.

Toinen ajatus, jota usein pyörittelin lukiessani, oli vähän lohdullisempi. Voisiko kostamisen sijaan olla niin, että kolmessa, neljässä sukupolvessa ehtii tapahtumaan se kaikki tärkeä ja tähdellinen, mitä ihmiselämään kuuluu. Neljän sukupolven elämään mahtuvat rakkaus ja viha, pettymykset ja menestykset, epäonnistumiset ja voitot, kaikki se mikä inhimillisesti on mahdollista. Neljän sukupolven aikana suku ehtii kokea kaiken sen, mitä elämä ja Jumala meille antavat. Inhimillisen elämän kaikki puolet elämästä kuolemaan toteutuvat muutaman sukupolven aikana. Luulemme, että elämämme on ainutlaatuista, ennenkokematonta, mutta todellisuudessa samat ilot on iloittu, samat surut on surtu, samat kaunat kannettu, samat onnet jaettu jo monta kertaa ennen meitä, ja toivottavasti vielä monta kertaa meidän jälkeemme, meistä lukien kolmanteen ja neljänteen polveen, aina eteenpäin ja eteenpäin. Ehkä se onkin yhteinen salaisuutemme, jota mekään emme tiedä jakavamme.

The secret pathway revealed...
Matka salaisuuden äärelle. Kuva Jeremy Atkinson, flickr.com

PS. Olisipa mahtavaa, jos olisi lukupiiri, jossa luettaisiin yhdessä ja sitten keskusteltaisiin kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista ja juotaisiin teetä yhdessä. Olisko tulijoita?