tiistai 29. tammikuuta 2013

Hajuton Kirkko

Täällä tuoksui meri. Eeva Koskimäen kuva Pohjois-Irlannista
Miltä kirkossa tuoksuu? Tätä jäin eräänä päivänä miettimään. Elämämme on täynnä hajuja. Ne tulevat vastaan aina ja kaikkialla. Kotkansaarella tuoksuu välillä näkkileipätehtaalta tuleva ihana paahdetun leivän tuoksu, välillä taas raha haisee nenään. Teille, jotka ette ole Kotkasta, tuo rahan haju tulee joko Kotka Millsiltä, siis entiseltä Gutzeitilta tai sitten Sunilan sellutehtaalta.

Merenrannalla tuoksuu suolavesi, pellonlaidalla välillä rehellinen lanta. Omiin muistohin liittyy vahvasti  tuoksut. Voin mielikuvissa palauttaa mieleeni monet lapsuuden tuoksut. Muistan elävästi miltä seurakunnan päiväkerhossa tuoksui tai millainen haju oli isän työvälivaatteissa. Ratsastusvaatteet tuoksuivat vahvasti hevoselta.

Jollekin tuoksut voivat olla myös satuttavia ja ahdistavia. Hajusteallergiselle toisen teatterikatsojan parfyymi voi laukaista pahan allergiareaktion. Toiselle jokin tuoksu voi tuoda piinaavat muistot mieleen. Kolmannelle haju voi laukaista migreenin.

Vaikka elämämme on täynnä hajuja, en pysty vastaamaan kysymykseen, miltä kirkossa tuoksuu. Tai vastaisin, että ei miltään. Hajusteyliherkälle tämä on siunaus, mutta joskus minä mietin sitä, miltä kirkossa pitäisi haista.

Voisiko kirkossa tuoksua lämpö, välittäminen ja lähimmäisenrakkaus?

lauantai 26. tammikuuta 2013

Kaikki on valmiina

bread and wine #1
kuva: kevin rawlings, flickr.com

Olin perjantaina messussa. Juuri ennen ehtoollisen alkua pappi otti käteensä ehtoollisleipälautasen, kohotti sitä vähän ja sanoi: Jeesus sanoo: Tulkaa, kaikki on valmiina. Ne ovat ne tutut sanat, moneen kertaan kuullut. Kuitenkin jotenkin kuulin ne sanat kuin ensimmäistä kertaa, jotenkin uusina ja tuoreina.

Kaikki on valmiina.

Tämä kaikki, tällaisenaan, kaikkineen, on jo tarpeeksi. Ei tarvitse tehdä enempää, kiirehtiä enempää, pyrkiä pidemmälle. Kaikki on jo valmiina.

Kaikki on valmiina.

Se on kuin kutsu lepoon, jättämään kaikki turha tempoilu. Mahdollisuus pysähtyä, lupa levähtää.

Kaikki on valmiina.

Sanat eivät jätä tilaa minun teoilleni, pyrkimyksilleni, kiireilleni. Ei ole enää mitään, mitä voin tehdä. Kaikki on jo valmiina. En voi kuin ottaa vastaan. Siihen on suostuttava, muuta vaihtoehtoa ei ole. Ristiltä kuuluivat sanat: Se on täytetty. Alttarilta kuuluivat sanat: Kaikki on valmiina.


Ps. Huomenna on ansaitsemattoman armon sunnuntai. Mene kirkkoon, siellä on kaikki valmiina!





torstai 24. tammikuuta 2013

Pisaroita ja veden muita olomuotoja

Meillä on musapyhiksessä puhuttu kasteesta. Siis siitä, kun lapsi otetaan seurakunnan jäseneksi ja lapseksi Jumalan suureen perheeseen.

Olemme todenneet, että ilman vettä ei ole elämää. Totesimme, että kasteveden kautta saamme lupauksen myös toisenlaisesta elämästä.

Olemme tutkineet kastemaljaa ja opetelleet lorun "Pisara"

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi pisaraa,
vielä niitä monta sataa mukaan tulla saa.                                                                                                

Vesi virtaa solisee. Pinta nousee vain.
Kohta kaikki hiljenee jotain odottain.

Taivaan Isän perheeseen nyt lasta saatetaan,
Isän, Pojan, Pyhän Hengen nimeen kastetaan.
(löytyy Kirkkomuskarista)

Tänään koin jotakin äärimmäisen koskettavaa. Meillä on tapana siunata itsemme ennen leikki- ja mehuhetkeä. Tuntui sydämen pohjassa, kun kirkas Lassi-pojan ääni sanoi totisena ja niin tosissaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen Aamen (pään nyökäytys vielä lopuksi vahvisti kaiken) Hän teki myös ristinmerkin hyvin tarkoin oikein ja selitti, että kasteessa tehdään myös näin.

Pieni lapsi sai liikahtamaan minussa jotakin. Tuntui siltä, että tässä oli kyse juuri siitä mikä on tärkeää ja pieni lapsikin on sisäistänyt sen omalla tavallaan. Sillä taidolla ja tiedolla mikä hänellä juuri nyt on.

Olemme tutustuneet veden muihinkin olomuotoihin. Vasemmalla leijailee pienet ja suuret lumihiutaleet.                             Oikealla olevassa kuvassa lapset maalasivat talvisia kuvia musiikkia kuunnellessaan.    







keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Sanoja seurakunnasta osa 2: Oudoimmat

Kirkollisessa sanastossa kietoutuvat jännittävällä tavalla yhteen vuosituhantinen perinne ja byrokratian sanasto. Samassa keskustelussa voidaan sujuvasti siirtyä diakonaatista vuosikertomukseen ja seurakuntayhtymästä alkukirkkoon. Tässä muutama sana, joiden merkitys ei ainakaan minulle aukea yhdellä lukemisella.

SEURAKUNTAYHTYMÄ: Siis seurakuntien muodostama liitto, rahat ovat yhteisiä, toiminta omaa. Kotka, Kymi ja Langinkoski muodostavat Kotka-Kymin seurakuntayhtymän (minne se Langinkoski tästä unohtui?). Laki määrää, että yhdessä kunnassa ei voi olla kuin yksi seurakuntatalous, eli pakottamalla tähänkin yhtymään on menty. On välillä hämmentävää, miten samalla rahapussilla elävillä seurakunnilla voi olla niin erilaisia toimintatapoja ja ajattelumalleja. Eikö koko sana voitaisi jättää toimistojen sisään ja byrokratian rattaisiin? Oltaisiin vaan vaikka Kotkan seurakunnat tai jotain, jotain mikä ei maistu niin puulta ja paperilta. Kirkkoon ei kuitenkaan voi kuulua kuulumatta seurakuntaan ja taas seurakuntaan kuuluminen määräytyy kotipaikan ja osoitteen mukaan. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa olla vain kristitty kuin Kotka-Kymin seurakuntayhtymän Kymin evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsen.

VANHURSKAUTTAMISOPPI: Kaiken perusta, eli oppi siitä miten ihminen tulee vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi eli voi pelastua. Ja samaan aikaan yksi rippikoulun vaikeimmista kysymyksistä, eli mikä se vanhurskas on, mitä se tarkoittaa, miten vanhurskas eroaa tavallisesta hurskaasta ja mikä se hurskas olikaan. Lyhyesti kai sen voi selittää jotenkin niin, että vanhurskas on sellainen, joka uskoo Jumalaan ja siihen, että Jeesuksen kuoleman takia synnit on annettu anteeksi. Aiheesta (siis sanasta vanhurskas) on kirjoitettu myös väitöskirja ja wikipedia-artikkeli. Ja hylly(kilo)metreittäin muuta kirjallisuutta.

MAALLIKKO: Eli mikä? Arkisessa kielenkäytössä maallikko tarkoittaa joskus sellaista henkilöä, joka ei ehkä tiedä käsillä olevasta asiasta tarpeeksi, ei ole koulutettu tai pätevä asiaan. Miksi sitten kirkossa muita kuin kirkon työntekijöitä tai vielä tarkemmin rajattuna muita kuin pappeja kutsutaan maallikoiksi? Eivätkö he tiedä kirkosta ja uskosta tarpeeksi? Hieno kirkollinen lause tulee, kun toteaa, että maallikko ei ole vihkiytynyt asiaan tarpeeksi. Silloin tarkoitetaan, että pappis- ja diakoniavihkimyksessä virkaan vihityt ovat ei-maallikkoja, jotenkin enemmän sisällä kirkossa kuin muut, ne maallikot. Voisiko tästäkin sanasta päästä eroon, unohtaa maallikot (joka jotenkin viittaa myös maalliseen ja sitä kautta vähemmän pyhään) ja alkaa puhua vain seurakuntalaisista tai vaikka niistä kristityistä. Sitähän me kaikki olemme, oli sitten vihkimys kirkon työhön tai ei. Ja sitä paitsi meidän kirkossamme pappeus ymmärretään myös yleisenä pappeutena, joten silloihan kukaan ei ole maallikko, koska kaikki ovat pappeja, toiset yleisesti, toiset sitten erityisestikin.

REAALIPREESENS: Nukuitko äidinkielentunnilla? Mikä tällainen aikamuoto oikein on? Reaalipreesens liittyy erityisesti ehtoollisaineisiin, leipään ja viiniin. Luterilainen kirkko opettaa, että ehtoollisaineissa Jeesus on oikeasti (reaali) läsnä (preesens, on juuri sillä hetkellä). Ehtoollisaineet eivät siis ole vain symboleja tai muistomerkkejä, vaan Jeesuksen ruumis ja veri. Reaalipreesens on aikamuoto, jota ei voi ymmärtää kuin uskon kautta. Järki ei taivu ymmärtämään, miten Jumalan läsnäolo vangitaan ehtoollisleipiin ja -viiniin. Siinä ne kuitenkin ovat, erottamatta ja jakamatta, oikeasti läsnä, Jumala meidän keskellämme, meitä lähellä.



torstai 10. tammikuuta 2013

Sanoja seurakunnasta osa 1: Eniten käytetyt

Bible, Margraff de Baden et Kochberg,1748
Sanoja sanan kirkolle. kuva waltercolor, flickr.com

Luterilainen kirkkomme on ensisijaisesti sanan kirkko. Se tarkoittaa sitä, että kirkossa rakennetaan Jumalan sanan varaan. Mutta se tarkoittaa usein myös sitä, että puhetta ja sanoja on paljon, joskus liikaakin. Yritän tässä parin viikon aikana esitellä teille muutaman ryhmän sanoja, joiden kanssa Kymin seurakunnassakin painitaan. Tässä ensimmäisessä osassa pari sanaa, jotka pääsevät Top 10-listalle kun kerätään seurakunnassa eniten käytettyjä sanoja.

TILASTOT: Nuo alkuvuoden sulostuttajat. Jokaisen vuoden alussa kirkkohallitus tahtoo tietää kasteiden, vihkimisten, kotikäyntien, sairaalahartauksien, tyttökerholaisten ja rippikoululaisten määrän. Ja noin sata muuta asiaa. Tilastopaperin täyttämiseksi tarvitaan sähköinen kalenteri, tämän vuoden kalenteri, viime vuoden kalenteri, hyvät hermot, riittävästi aikaa ja monta kuppia kahvia. Eikä silti meinaa onnistua. Lisäksi tilastot ovat, no tilastot. Pelkkiä numeroita eikä sanaakaan siitä, millainen oli rippikoulun tunnelma, miten hautajaset sujuivat tai osasiko pappi puhua oikeilla sanoilla armosta. Numerot ovat tärkeitä, mutta eivät ne ihan kaikkea seurakunnan elämästä kuitenkaan kerro. Silti joskus seurakunnassa pelätään numeroita. On ehkä helpompi asettaa tavoitteeksi laadukas jumalanpalvelus kuin sanoa, että tavoitteena on kasvattaa messukävijöiden määrää 10 prosenttia.

MUUTOSPAINE: Se on se, mikä jyskyttää koko ajan takaraivossa. Miten kirkko tulee muuttumaan, riittääkö seurakuntalaisia, riittääkö töitä, riittävätkö rahat? Muutos lienee väistämätöntä ja sinänsä pysyvääkin, mutta miten kirkko siihen suhtautuu? Olisi jännittävää päästä kurkistamaan kirkon tulevaisuuteen, 50 vuoden päähän vaikka alkuun, hurjimmat voisivat etsiä 500 vuoden päässä häämöttäviä näköaloja. Millainen kirkko Suomessa silloin on? Tarvitaanko sitä enää? Kirkolla on vaikea tehtävä uudistua samaan aikaan kun se myös vaalii perinteitä. Arkityöt on hoidettava, juoksevat asiat muistettava, toimitukset toimitettava ja messut messuttava, ja samaan aikaan pitäisi luoda uutta, avata uusia uria, etsiä uutta suuntaa.

ENNAKKOTIETOLOMAKE: Ei leiriä ilman ennakkotietolomaketta. Lomake, jonka jokainen leiriläinen täyttää ennen leiriä. Luottamuksellinen paperi, jonka tiedot on tarkoitettu vain leirinvetäjien käyttöön. Arvatkaahan, montako tällaista lomaketta seurakunnan arkistoihin vuosittain kertyy? Aikanaan ne tietysti tuhotaan, mutta aika monta paperia vuoden mittaan Höyteriin kiikutetaan. Paperiton toimisto on vain haave, näillä lomakemäärillä luulisi yhden paperitehtaan pysyvän pystyssä ihan vaan seurakunnallisen byrokratian varassa.

VAPAAEHTOISTYÖ: Tämä tuntuu olevan se taikasana tuon muutospaineen selättämiseen. Kun rahat vähenevät, vähenevät myös työntekijät ja sitä kautta tärkeämmän roolin seurakunnan toiminnassa ottavat erilaiset vapaaehtoiset seurakuntalaiset, jotka haluavat itse toimia seurakunnassa sen sijaan, että he olisivat vain vastaanottamassa erilaisia palveluita, joita papit, diakonit ja muut seurakunnan työntekijät heille tuottavat. Ajatus on hieno ja kannatettava, onhan seurakuntalaisten joukossa monenlaista osaamista, paljon taitoa ja tietoa. Toivottavasti kaiken vapaaehtoistyön korostamisen keskellä ei kuitenkaan unohdu se, että seurakunta ja kirkko on lopulta kuitenkin antamisen ja tekemisen lisäksi myös olemisen ja vastaanottamisen paikka. Siellä saa tehdä ja toimia, mutta siellä saa myös levätä ja ottaa vastaan Jumalan sanan, rakkauden ja armon.




lauantai 5. tammikuuta 2013

Onneni on olla…

Jumala,
tässä minä taas olen – vailla sanoja, vailla annettavaa, vailla vakaata luottamusta. Minä vain tulin, koska haluaisin olla lähelläsi. Minulla olisi asiaa, vaan ei sanoja. Kysymyksiäkin, vaan ei vastauksia. Nälkäkin minulla on – toivon ja sydämen ilon nälkä. Olisiko Sinulla jotakin, mitä haluaisit sanoa minulle vai ollaanko vain näin hiljaa kuunnellen?

Isä,
minä etsin merkityksen tuntua jokaiseen elämän päivään, jotka olet minulle antanut. Sisimmässäni piilevä kateus ja ajoittain puhaltava kylmä viimako sen ovat minulta piilottaneet? Usein en näe siitä jälkeäkään – mutta joskus salattuina hetkinä se häivähtää sielussani ja minä täytyn ohikiitävällä onnellisuudella. Voisitko Sinä sulattaa roudan minussa keskellä talveakin ja antaa uuden kasvun versoa sisimmässäni?

Kristus,
usein minä olen ollut katkera ja sieluuni on pistänyt niin kovin, että olen ollut kuin mieletön, ymmärrystä vailla. Kun olemukseni on ollut nääntymäisillään, olen etsinyt katsettasi kaikista maailman kasvoista. Kun minä olen ollut yksinäisyydestäni haavoilla, olen kaivannut sinua enemmän kuin koskaan. Olenko minä silloin ollut Sinun kanssasi Golgatalla lävistämisesi hetkellä?

Pyhä Henki,   
auringonkierto on tuonut uuden vuoden. Minä kaipaisin riemua uuden alusta. Niin kuin siitäkin haluaisin iloita, että armosi on uusi jokaisena aamuna, kun silmäni avaan. Minä haluaisin avata sydämeni ilolle ja kiitollisuudelle. Millaista uutta elämää, joka toisillekin valona loistaisi, Sinä voisitkaan minuun luoda?

Jumala,
psalminkirjoittajan sanoin minäkin haluaisin uskaltaa kertoa: Minun onneni on olla lähellä Jumalaa. Minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Vauva-foorumilta kajahtaa!

Church of St Mary, Thornham Parva
Kuva Andrew Hill, flickr.com. 
Suomen paras tietotoimisto on todennäköisesti Vauva-lehden keskustelupalsta. Sieltä saa tiedon kaikkeen maan ja taivaan väliltä, jopa iltalehtien toimittajat hakevat lööppikamaa sieltä. Uskonto, politiikka ja yhteiskunta herättävät yhtä paljon keskustelua kuin imetys, lastenhoito ja raskausaika. Poimin keskustelusta talteen yhden ajatuksiaherättävän kommentin. Se kuuluu näin:

"Ajattelen mieluummin elämääni kuin kuolemaani. Jaa että mitä pahaa kirkko on tehnyt... Lisännyt eripuraa ihmisten välille, vaikka sen pitäisi tehdä päinvastoin - lisätä rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Se syrjii tiettyjä ihmisryhmiä, heikommassa asemassa olevia, ja antaa joillekin ihmisille oikeutuksen tehdä niin. Lisäksi seurakunnissa on valtavasti ilmapiiriongelmia ja esim. naisten syrjintää, jota en voi mitenkään hyväksyä. On ihme, ettei muka-niin-hyvät ihmiset osaa olla nätisti ja hyvässä hengessä edes keskenään työpaikoilla. Uskonnollisuus ei ole mikään tae siitä, että ihminen elisi yhtään sen "parempaa" elämää ja ottaisi kanssaihmisiään sen paremmin huomioon kuin joku kirkkoon kuulumatonkaan.

Minulla on hyvin vankka arvopohja ja pyrin elämään hyvää elämää ja tuomaan hyvää ympärilleni - otan ympäristön huomioon, pidän hyvää huolta lapsista, eläimistä ja läheisistä, olen hyvä ystävä, autan kun joku tarvitsee apua, olen loukkaamatta ketään, olen uskollinen puolisolleni jne. Kaiken tämän ja paljon muutakin hyvää voi tehdä ilman kirkkoakin." vauva.fi 19.12.2012

Tunnistan nuo kaikki. Eripurat ja syrjinnän, ilmapiiriongelmat. Senkin, miten me seurakuntalaiset, kirkon jäsenet, emme pääse loistamaan hyvinä ihmisenä. Mutta eikö kirkkoon kuuluta ihan muista syistä kuin siksi, että saataisiin kiillottaa omaa sädekehää ja elää hyvien ihmisten oikeaa ja täydellistä elämää? Eikö kuitenkin kirkko ja seurakunta ole olemassa siksi, että elämän ryvettämät (ja elämän silittämätkin) ihmiset saisivat yhdessä lähestyä Jumalaa ilojensa ja surujensa kanssa? Hyvän tekeminen toisille ihmisille on tärkeää ja arvokasta, mutta ei lopulta se syy, miksi kirkko on olemassa. Kuten tuonkin sitaatin kirjoittaja todistaa, hyvää (tai ehkä jopa moraalisesti parempaakin) elämää voi aivan hyvin elää seurakuntayhteyden ulkopuolella, ja jopa ilman yhteyttä Jumalaan.

Ehkä kirkko on lopulta se viimeinen paikka, minne saavat tulla nekin, jotka riitelevät ja syrjivät toisia, ne, jotka eivät osaa käyttäytyä kunnolla ja ne, jotka eivät jaksa tai osaa elää sitä hyvää elämää.  Kirkko avaa ovet niille, jotka eivät ole ystäviä kenellekään, jotka eivät auta toisia, niille, jotka valehtelevat, pettävät, loukkaavat. On ihan selvää, että se näkyy ulospäinkin. Sellainen kirkko, johon kelpuutettaisiin vain hyvin elävät, olisi kovin erinäköinen. Kirkko tai seurakunta ei voi tehdä mitään muuttaakseen meitä paremmiksi ihmisiksi. Se voi vain tarjota Jumalan rakkautta ja syntien anteeksiantoa.  Ja toivoa ja rukoilla, että siitä rakkaudesta versoo jotain uutta, parempaa, jonakin päivänä, jonakin vuonna....