sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Lupauksia

Uudenvuoden ilotulitus Lontoossa 1.1.2011
Vuoden vaihtuessa on tapana tehdä lupauksia siitä, miten aikoo muuttaa elämäänsä seuraavan vuoden aikana. Usein nämä lupaukset ovat hurskaita toiveita siitä, kuinka seuraavana vuonna on parempi ihminen.

Olen tehnyt tällaisia lupauksia useampana vuonna. Usein niiden teho kestää hätäisesti tammikuun puoleen väliin. Olen ajatellut, että tämä on vahva merkki siitä, ettei ylpistyminen kävisi. En ole sen parempi ihminen kuin muutkaan, kun hyvät aikeet eivät pidä.

Kaikesta huolimatta ajattelin vuoden 2013 alusta taas yrittää. Vuoden 2013 hieno lupaus kuuluu seuraavasti: Pidän parempaa huolta itsestäni. Nukun tarpeeksi, syön aamupalaa, kuntoilen sopivasti ja käyn kasvohoidossa. Lähden ajoissa pois töistä, käyn hyvillä keikoilla ja soitan sopivasti kitaraa.

Eikö kuulosta hyvältä? Niin minustakin. Tosin toinen ajatukseni oli, että mitä itsekeskeistä potaskaa tämä on. Mitä ihmeellistä siinä on, että tekee asioita, jotka ovat kivoja ja mukavia? Eikö pitäisi luvata olla oikeudenmukainen, tehdä kaikkensa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja pyrkiä poistamaan nälänhätä?

Hyviä ja kannatettavia aikeita nämäkin, todella. Nämä ovat tavoitteita, joiden saavuttamiseksi meidän kaikkien on yhdessä tehtävä töitä. Mutta siihen, että minulla on hyvä olla itseni kanssa vaikuttaa vain se,  mitä itse teen omassa elämässäni. Ja minusta tuo lista kuulostaa siihen nähden hyvältä. Jotta voisin olla hyvä ja rakastava lähimmäinen, täytyy minun tulla toimeen myös itseni kanssa. Väsyneenä, nälkäisenä ja töiden stressaamana en ainakaan minä pysty kohtaamaan toista ihmistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Toki elämässä on hetkiä, että työpäivät venyvät pitkiksi, on kiire ja unet jäävät lyhyiksi. Aina ei itse pysty vaikuttamaan omaan aikatauluunsa, mutta usein voi.

Tämä on minun uudenvuodenlupaukseni. Mikä on sinun?

maanantai 24. joulukuuta 2012

Jouluyllärit : )

Onhan se totta, että joulu on erityisesti lasten juhla. Toki näin, mutta on se myös meidän aikuisten oikeus päästä kokemaan joulun suurta yllätystä ja salaisuutta. Miksi rohkenen sanoa näin?
Tämä johtunee siitä, minun ja mieheni elämä mullistui täysin vuonna 2009 ja jouluaattona tietenkin.

Olin mieheni kanssa jouluaaton hartaushetkessä Haminassa Marian kirkossa. Kirkko oli täynnä ja istumapaikkoja oli vaikea löytää. Melko takaa löytyi paikat meille ja meidän eteemme tuli äiti kahden pienen poikansa kanssa.

Pojat seurasivat tarkkaan, mitä kirkossa tapahtui. He kuuntelivat jouluevankeliumia ja seurasivat myös meitä. Kuuntelivat lauluja ja leikkivät hiljaa kirkon penkissä. Ajattelin tuolloin, että joskus mekin tulemme pienten lapsenlasten kanssa yhdessä kirkkoon kuuntelemaan joulun sanomaa.

Herkistyin ajatuksissani ja vilkaisin viereeni. Mieheni oli myös ajatuksissaan. Mitä lie mielessä liikkunut tuolla hetkellä?

Kirkkohetki päättyi aikanaan ja mekin lähdimme kotiin odottamaan meidän Miikaa saapuvaksi. Hän oli luvannut tulla jouluksi kotiin. Hän saapui illan tullen ja kävimme syömään jouluateriaa.
Miika vaikutti kovin vaisulta ja kysyin , että mikä on hätänä? Kerro, se helpottaa.

Hän alkoi kertoa, seurustelevansa pari vuotta vanhemman tytön kanssa. Sanoin hänelle, että onpa mukava kuulla. Hieno juttu, mutta eihän se ole surun aihe vaan suuri ilon aihe.
Jatkoimme ruokailua ja hän vaikutti edelleenkin mietteliäältä. Kysyin jälleen kerran hänen mietteistään. Mikä vielä askarruttaa?

Hän jatkoi kertomustaan. Tyttöystävällä on kaksi pientä poikaa. Voitte varmaankin arvata Miikan
tuntemukset ja sen jännityksen. Mitä me ajattelisimme asiasta?
Katsoin poikaani ja sanoin:"Voi, onpa ihana asia". Halasin häntä ja niin teki myös isä. Miikan hartioilta otettiin pois iso painolasti. Helpotus olikin suuri, kun hän ymmärsi,että emme olleet asiasta pahoillamme.                                                                                                                                   
Sanoin hänelle, että Jumala oli jo valmistellut meitä tätä yllätystä varten. Miika katsoi kummissaan ja kerroin hänelle äidistä ja pojista kirkossa ja omasta tovieestani yhteisestä kirkkohetkestä.

Miikan isä katsoi minua ja sanoi ajatelleensa samoin kirkossa. On se ihmeellistä, miten toiveisiin vastataan. Vieläpä samana päivänä. Jumalan tiet ovat merkillisiä. Me saimme suuren joululahjan. Emme yhtä poikalasta vaan kaksi ja lisäksi äiti Emilian.

Joulu on todellakin lasten juhla, mutta me aikuisetkin saimme osamme siitä ilosta, mitä lapsi tuo tullessaan.







                    Rauhaisaa ja Siunattua joulua teille kaikille!

                               T.Kirsi

















keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

candle
just a candle in the dark. kuva Marcus Vinicius, flick.com

Niinhän sitä Raamatussakin sanotaan. Ihmiset kulkevat pimeässä, tähän vuodenaikaan ihan konkreettisesti. Vaikka lumi valaiseekin maiseman, on silti pimeää, kun aamulla lähtee ja on pimeää, kun iltapäivästä palailee kotiin. Mutta pimeää ei ole vain auringonvalon puuttuminen. On jotain muutakin pimeää, jonka keskellä kuljemme, halusimme sitä tai emme.

Tämä syksy on ollut pimeä monella tavalla. Vettä satoi kyllä ja oli harmaata. Mutta sitten oli sitä muutakin: oli pikkutytön sieppaus, pahoinpitely linja-autoasemalla, julma murha, päiväkodin ovet lukossa epämääräisen hiippailijan takia, onnettomuuksia, liian aikaisia kuolemia, surua, pelkoa, järkytystä. Kaikki tämä on tapahtunut ihan lähellä meitä, tässä kaupungissa, meidän keskellämme. Ei ole mikään ihme, että pelottaa.

Me olemme joutuneet kipeästikin kokemaan, että maailma ei ole pelkästään hyvä, kaunis ja valoisa. Samaan aikaan kaiken hyvän ja onnellisen kanssa maailmassa on myös paljon pahaa, sellaista mikä pelottaa ja ahdistaa. Hyvä ja paha, ilo ja suru, rakkaus ja viha ovat kaikki totta samaan aikaan. Ei ole niin, että voisi valita vain toisen maailman. Ei, on otettava molemmat, vastakohdat yhtäaikaa. On tasapainoteltava niiden välissä, on yritettävä lisätä hyvää ja vähentää pahaa, rakastaa enemmän ja vihata vähemmän. Mutta silti uutisia lukiessa välillä puistattaa. Paha on olemassa, se on meidän keskellämme, liiankin lähellä.

Pimeän keskellä pitäisi jaksaa uskoa valoon. Pitäisi jaksaa uskoa talven lopulta taittuvan kevään kirkkauteen, rakkauden kukistavan vihan ja hyvän lopulta voittavan pahan. Hyvän voittoon uskominen on välillä vaikeaa, pimeä kietoutuu ympärillemme niin tiukasti, ottaa syleilyynsä niin ettei melkein voi enää hengittää. Jos olet joskus sytyttänyt tulitikun tai kynttilän säkkipimeässä, tiedät, miten kirkas pienikin valo voi olla. Pienikin valonsäde voi karkottaa pimeyden. Viime vuonna joulukuun ainoa kirkas päivä oli talvipäivänseisaus, vuoden pimein päivä. Valo voitti kuitenkin, tuli esiin juuri silloin, kun sitä vähiten odotti. Pimeän keskellä me saamme sytyttää kynttiöitä, etsiä valonsäteitä, luottaa siihen, että Jumalan kirkkaus voittaa tämän maailman pimeyden. Ehkä sekin tapahtuu juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.



"Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman.
Niin että uuden virren sävelillä,
kuulemme kansasi jo laulavan.

Suo, Herra, toivon kynttiöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa,
jää keskellemme, Kristus, rauha tuo." (virsi 600)




tiistai 4. joulukuuta 2012

Suutarin lapset

Shoe  Shop
Terveiset suutarilta? Kuva Allan Henderson, flickr.com

Haluaisin elää niin kuin opetan. Haluaisin rakastaa lähimmäistä, hiljentyä jouluun, lukea ahkerasti Raamattua ja muitakin kirjoja, käydä kirkossa. Haluaisin olla jotenkin pyhä, hengellinen ja henkevä, syvällinenkin. Haluaisin suunnitella, valmistella ja ajatella, kävellä metsässä ja meren rannalla. Elää syvästi läpi kirkkovuotta, hengittää virsien tahtiin. 

Arki on kuitenkin toisenlaista. Kiirettä, aikatauluja, kalenterisulkeisia. Kotitöitä, ja niitä muitakin. Syöksymistä kokouksesta ja tapaamisesta toiseen, aikaisia aamuherätyksiä, kauppareissuja pimeässä illassa. Missä välissä sitä ehtisi lukea, hiljentyä, valmistautua jouluun, pysähtyä? Koska viimeksi hengitin syvään, tunsin talviauringon valo kasvoillani, sytytin kynttilän?

Jos jostain syystä saisin valita, kumman ottaisin? Senkö, mistä haaveilen ja mitä pidän jonkinlaisena ihanteena, vai tämän, tavallisen, vähemmän ylevän räpiköimisen eteenpäin kaiken keskellä? 

Vai voiko saada molemmat? Kristinuskossa moni asia on ristiriitaisesti totta samaan aikaan. Elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, hyvä ja paha ovat olemassa samaan aikaan, ihminen on yhtälailla syntinen ja pelastettu. Voisinko minäkin siis olla samaan aikaan arkinen ja pyhä, ripaus ihannetta ja toinen samanlainen todellisuutta, kolikon kaksi puolta, molemmat totta samaan aikaan? Voisiko suutari kuitenkin tehdä lapselleen kengät, tai edes yhden, toiseen jalkaan?