torstai 14. kesäkuuta 2012

Terveiset riparilta!

Jeesus-päivän satoa. Keneköhän ryhmän työ tämä oli?

Kesä, kärpäset, konfirmaatio ja kastekoulu kuuluvat lujasti yhteen. Tällä viikolla kesän riparikausi aloitettiin Höyterissä. Ensimmäinen annos viisitoistavuotiaita on tutustumassa toisiinsa, itseensä ja Jumalaan, pohtimassa elämää, kuolemaa ja kaikkea niiden väliltä ja sitäkin vielä, mitä niiden jälkeen vielä on tulossa.

Rippikouluryhmä on porukka nuoria, jotka eivät yleensä tunne toisiaan kovinkaan hyvin. Ensimmäinen tapaaminen tammikuussa on täynnä jännitystä ja ennakkoluulojakin. Kevään mittaan tutustutaan, mutta se varsinainen toisten tunteminen ja ryhmän muodostuminen tapahtuu vasta leirillä. Se varmaan voidaan selittää jotenkin sosiaalipsykologian termein, mutta jotain ihmeellistä siinä on, miten lauma nuoria muodostaa lopulta tiiviin ryhmän, jossa jokaisella on oma paikkansa ja oma roolinsa. Uskon kyllä, että sosiaalipsykologia osaa kuvata olemassaolevaa maailmaa, mutta vielä enemmän uskon ja toivon, että ryhmän muodostuminen, positiivisen palautteen kehä, yhteinen nauru, ystävyys ja välittäminen ovat Jumalan Hengen tekosia. Se on ihme, jota jokaisen rippikoululeirin puolenvälin jälkeen ihmettelen. Niin myös tänään, kun ollaan menossa torstaissa ja kotiinlähtö häämöttää jo kahden yön päässä.

Tätä leiriä on leimannut samaan aikaan Höyterissä leireilevä kehitysvammaisten ryhmä. Yhteiset lauluhetket, olympialaiset ja työskentely arvoista ja unelmista ovat olleet tärkeitä kaikille leiriläisille. Yhdessä on heitetty pingispalloa, tikkaa ja frisbeetä mutta myös jaettu ajatuksia siitä, mikä elämässä on tärkeää ja mistä me kaikki unelmoimme.

Ryhmädynamiikan ja siihen liittyvien asioiden lisäksi riparin tärkeimpiä ja hienoimpia hetkiä ovat ne oivalluksen hetket. Kun muovailuvahasta syntyy kuva suhteesta Jumalaan - ja se kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Tai kun iltapäivälehden lööppiin löytyy slogan, joka kasvaa alkuperäisiä sanoja suuremmaksi ja puhuttelevammaksi. Tai kun rippikoululaisista ja kehitysvammaisista koostuva ryhmä kannustaa toisiaan olympialaisten tiimellyksessä. Tai kun nuoren silmissä syttyy ilo, toivo ja luottamus.

Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä näitä töitä ja kokea näitä hetkiä näiden nuorten kanssa.

Muovailutyö by Tuomo

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Suolaa, piikkejä ja kiviä



Love Hurts!
Kuva: LensENVY/Jacqueline

Satuin kuulemaan tänä aamuna viimeiset lauseet Kai Sadinmaan pitämästä aamuhartaudesta Ylen ykkösellä. Hän puhuu mielestäni aina suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta ja uskaltaa ottaa kantaa vaikeisiinkin ja varsinkin kirkolle kipeisiinkin asioihin Jeesuksesta talouskriiseihin. En ole kuunnellut koko hartautta, mutta sen voi käydä kuuntelemassa Ylen Areenassa. Pelkästään hartauden viimeiset lauseet kun antoivat paljon ajattelemista.

En siis tiedä, mistä Sadinmaa puhui, mutta hän lopetti hartautensa ajatukseen siitä, miten me olemme maan suola (Matt. 5:13). Maan suola, jonka pitääkin kirvellä ihmisten iholla, muistuttaa kipeistä asioita, pitää esillä sellaisia asioita, mitä kukaan muu ei nosta esiin. Jäin miettimään sitä, että kirkko saa tehdä kipeää ihmisten iholla. On jotenkin radikaali ajatus, että kirkko voi satuttaa ihmisiä, voi kirvellä suolana iholla, olla piikkinä lihassa ja kivenä kengässä.

Miksi se tuntuu niin radikaalilta? Olenko minäkin huomaamattani astunut siihen harhaan, että kirkko on vaaleanpunaista rakkausmössöä, päänsilittelyä, maailmaasyleileviä halauksia ja armoa, armoa vaan? Tehdään mitä vaan, että kukaan ei vain suuttuisi, ettei kenenkään iholla kirvelisi, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä ovet paukkuen. Että oltaisiin miellyttäviä, kohteliaita, pehmeitä. Millaiseksi kirkko oikein alunperin tarkoitettiin?

Sadinmaasta sitten ajatus kulki eteenpäin. Saarnasin laskiaissunnuntain perhemessussa paaston alkamisesta ja siitä, millaista on rakkaus ja millaisia tekoja se on. Yhdessä mietittiin, miltä rakkaus tuntuu. Messun jälkeen eräs suuresti arvostamani eläkerovasti antoi saarnasta terävää palautetta. Hän sanoi, että olin unohtanut rakkaudesta puhuessani yhden tärkeän osan siitä. Nimittäin sen, että turvallisuuden, lämmön, läheisyyden ja ilon lisäksi rakkaus tekee joskus todella kipeää. Osui. Juuri se olisi pitänyt vielä sanoa.

Kirkon olemukseen kuuluu rakkaus. Se on kirkon perusta, tärkein asia. Mutta se rakkaus ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa eikä suloisia sydämiä. Se perusta on rakkaus, joka kirvelee ja pistää, rakkaus joka sattuu. Jumalan rakkauteen, jolle kirkkokin kasvaa, kuuluu kipu. Kipu, jota me tunnemme kun näemme toisen kärsivän eikä kukaan välitä. Kipu siitä, kun toinen ei halua jakaa samaa rakkautta kuin itse. Kipu siitä, kun ei osaa toimia niin kuin pitäisi.  Kipu siitä, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Kipu kaiken kärsimyksen keskellä. Kipu, jota Jumala tunsi, kun hän antoi Jeesuksen kuolla.


keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Syömään!

On yksi kotityö, johon suhtaudun välillä suurella innolla ja intohimolla, välillä se vain kyllästyttää ja tympii. Kyseessä on ruuanlaitto. Aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Kun yhden sapuskan saa raivattua pöydästä, saakin jo alkaa miettiä, mitä lapsille seuraavaksi tarjoaisi. Ja vielä kun haluaisi tarjota vaihtelevaa, monipuolista, terveellistä, kasvispainotteista, lisäaineetonta, maistuvaa ja itsetehtyä ruokaa, joka olisi luomua ja lähellätuotettua mutta ei kuitenkaan hillittömän kallista. No, rima on korkella, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän sitä hampurilaista ja pizzaakin syödään.

Mutta jotain ikiaikaista siinä ruokarumbassa on. Samaistun esiäiteihin vuosisatojen takaa, kun kaurapuuro kuplii liedellä ja lapset huutavat nälissään vieressä. Työ mikä tehdään maidon ja leivän saamikseksi kotiin on erilaista kuin ennen, mutta otsa hiessä (välillä tosin vaan kuvannollisesti) sitä edelleen tehdään. Ja jotain syvästi tyydyttävää on siinäkin, kun lastaa päivän viimeiset astiat tiskikoneeseen, pyyhkii pöydän ja huokaisee: Tehtävä suoritettu, perhe ruokittu. Ja kyllä siihen usein on lisättävä: Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä ruuasta, kiitos jokapäiväisestä leivästä.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on (tämän blogistin mukaan) todennut: On olemassa kauniimpi tapa sanoa "rakastan sinua". Se kuuluu: "tulehan syömään". Ja niinhän se on ruualla rakastetaan, huolehditaan, välitetään. Syödäänhän nyt ensin, otatko kahvia? Maistuisiko lapsille jäätelö, on tuolla keksejäkin kaapissa, ja iltapalaksi sitten lettuja. Viikonlopun mummolareissulla ei tosiaan päässyt nälkä yllättämään  -eikä myöskään tunne siitä, etteikö olisi odotettu ja tervetullut vieras. Yhteiseen pöytään ei pyydetä kuin omat rakkaat, ei sinne vihollista kutsuta. Syömisellä ja syöttämisellä tyynnytetään myös se kauhea pelko siitä, että kuolema olisi lähellä. Vauvoina lapset tyyntyivät rinnalle, nyt ne istuvat pöytään ja lapioivat kitaansa kukkuralautaselliset. Minä katson heitä ja tyynnyn itsekin. Rakastan.

Omissa keitoksissani en pääse siihen, että ne sekä ilmaisisivat rakkautta että tyydyttäisivät nälän ja janon ikuisiksi ajoiksi. Onneksi sitä varten on ehtoollinen. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanooo: Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, ei koskaan ole nälissään. (Joh. 6:35-36) Siinä ne ovat molemmat, erottamatta ja jakamatta, ravinto ja rakkaus, leipä ja elämä. Siinä on kaikki valmiina.


perjantai 1. kesäkuuta 2012

Minun seurakuntani

Lapset rakentamassa omannäköistä seurakuntaa Höyterissä

Olimme viettämässä retkipäivää Höyterissä toukokuun lopulla. Tuleva sunnuntai 27.päivä oli Helluntai.
Olimme siis suuren ja tärkeän asian äärellä mekin. Lapsille voi opettaa Raamatun tärkeitä asioita monella tavalla. Lapsi saa elämyksiä ja voi itsekin osallistua ja olla aktiivinen. Oli aivan ihanaa seurata, kuinka lasten silmät kirkastuivat, kun he näkivät nuo dublo-legot.

Tällä kertaa dublot saivat kertoa tarinaa kirkon syntymäpäivästä. Anna-Tiina aloitti lukemalla Raamatusta Ap.t 2:1-4. Jokainen kuunteli tarkkaan, mitä kertomuksessa sanottiin.  Lapset pääsivät myös itse laittamaan ukkoja ja akkoja järjestykseen.

Nyt vietetään kirkon syntymäpäivää. Suurta juhlaa, joka kokoaa kaikenlaiset ihmiset yhteen. Eri kansallisuudet voivat kokea yhteyden tunteen. Me kaikki kuulumme Jumalan seurakuntaan, johon meidät on kasteessa liitetty.

 Erilaisten ihmisten seurakunta

 Itse näen yllä olevan kuvan sydämen muodossa. Ehkä se kertoo omasta tavastani ajatella, että seurakuntayhteys on yhteinen asia. Minulle se on myös lähimmäisen rakkautta. Pidetään huolta toisistamme ei unohdeta lähimmäistä lähellä tai kaukana.

Nyt siis kolminkertainen eläköön-huuto kirkolle. Kirkko on sen ansainnut, sillä me teemme tärkeää työtä yhteisen hyvän eteen yhdessä.

Oikein mukavaa kesää teille kaikille rakkaille ystäville : )