tiistai 30. huhtikuuta 2013

Muistaa vai unohtaa?

White Rose
Muistan toivoneeni valkoisia ruusuja yo-juhlissani :) Kuva: Rojer, flickr.com
Muistan omista ylioppilasjuhlistani (ihan muutaman vuoden takaa :) ) erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että ranskanopettaja lauloi kovalla äänellä Gaudeamus Igituria. Muistan miettineeni, että olikohan hän ainoa, joka sen osasi vai ainoa, joka sitä uskalsi ääneen laulaa. Toinen asia liittyi silloisen kotikuntani kirkkoherran pitämään puheeseen. Siitä muistan yhden lauseen: Unohtaminen on Jumalan antamista lahjoista suurimpia.

Katselin eilen telkkarista amerikkalaista sairaalasarja Housea. Siinä oli nainen, joka muisti liikaa. Itseasiassa hän muisti kaiken, erityisesti kaiken ikävän. Se oli tietysti erityistä ja hienoa, mutta sen kääntöpuoli oli ikävä. Nainen ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän muisti liikaa, ihan liikaa niitä kertoja, kun häntä oli satutettu, kun hänelle oli valehdeltu, kun hän oli joutunut alistetuksi. Vuosien kuluminen ei auttanut, asiat eivät painuneet mielen perukoille, mitkään hyvittävät teot eivät riittäneet, sillä niitä ei koskaan ollut enemmän kuin niitä toisia, niitä, joista hän muisti jokaikisen.

Mietin, onko anteeksiantaminen lopulta unohtamista? Siinä mielessä kyllä, että kun asia on annettu anteeksi, sen voi yrittää deletoida mielestään, tai ainakin sitä pitäisi olla ajattelematta, siinä mielessä unohtaa. Mutta eihän se ihan niinkään voi mennä, että vain unohtamalla voi antaa anteeksi. On kuitenkin sellaisiakin asioita, jotka on antanut anteeksi, mutta joita ei silti voi kokonaan unohtaa. Ehkä anteeksiantaminen on enemmän irti päästämistä, tietoista ponnistelua, unohtamistakin kyllä, mutta myös päätös siitä, että olen antanut tämän asian anteeksi, en aio enää takertua tähän.

Ihminen ja Jumala eivät varmaankaan toimi ihan samalla tavalla. Vaikka itse yritän antaa anteeksi, en silti aina unohda, en ainakaan niitä kipeimpiä. Vaikka itse yritän päästää irti, painaa pois mielestä, unohtaakin, ei se aina onnistu, ei vaikka haluaisin antaa anteeksi ja unohtaa. En yhtään muista, miten silloinen kirkkoherra-nykyinen arkkipiispa puhettaan jatkoi. Mutta tänään muistelen sitä lausetta ja toivon, että unohtaminen ei ole vain lahja aivokapasiteettini säästämiseksi vaan myös lahja, jossa Jumalakin unohtaa, pyyhkii pois ja deletoi. Antaa anteeksi.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Häpeätkö?

Shame
Kuva: Anthony Easton http://www.flickr.com/photos/pinkmoose/2611293086/

Onko maailmassa enää häpeää?  Sanakirjamääritelmä häpeästä kuuluu seuraavasti:
  1. ( ks. erikseen) sopimattoman teon, huonommuuden tms. aiheuttama mielipahan, nolouden, katumuksen tunne tai tila
  2. arvonannon tai kunnian menetys tai sen aiheuttanut seikka. esim. Tuntea häpeää jostakin. Häpeän puna poskilla. Häpeä sanoa, etten tiedä. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että - -. Olla häpeäksi, tuottaa häpeää jllek. Saattaa jku häpeään. Joutua häpeään. Työttömyys on kansallinen häpeä. Ei ole mikään häpeä tunnustaa tietämättömyyttään. On synti ja häpeä, ettei asiaa ole ajoissa hoidettu. Se on minun häpeäni vikani, murheeni tms. (lähde: suomisanakirja.fi)
Iltalehden kolumnissa Ulla Appelsin kirjoittaa, että yksi syy koulujen rauhattomuuteen on se, että olemme ulkoistaneet häpeän. Huonosti käyttäytyvät nuori ei koe häpeää käyttäytymistään eikä kotona vanhemmat häpeä nuorensa huonoa käyttäytymistä. 

Appelsin kirjoittaa: "Hyvä häpeä voi olla oikeasti hyödyllistä. Se ennaltaehkäisee huonoa käytöstä ja ohjaa toimimaan oikein. Se voi opettaa meitä kuuntelemaan herkemmin muiden tarpeita ja saada meidät haluamaan parantaa ympäröivää kulttuuria - omasta toiminnastamme puhumattakaan. Jos käyttäytyy typerästi ja häpeää sitä, ehkä häpeän muisto saa ensi kerralla toimimaan oikein."
Appelsin toki kirjoittaa, että kaikki häpeä ei ole hyvästä. Hän kirjoittaa: "Ei tietenkään pidä kieltää sitä, että on olemassa myös huonoa häpeää. Moni on lapsena joutunut kantamaan häpeän taakkaa sellaisistakin asioista, joille ei ole mahtanut mitään: ulkonäöstä, koulumenestyksestä, perheen varallisuudesta..."

Ulla Appelsin arvelee, että olemme siirtyneet vääränlaisesta häpeämisestä siihen, että enää mikään ei hävetä. Saa käyttäytyä miten vaan ja jäädä siitä kiinni, mutta siitä ei seuraa häpeää. 

Mutta tarvitaanko siihen, että käyttäytyy asiallisesti, toisia kunnioittavasti ja ystävällisesti häpeää? Eikö oikein käyttäytymiseen tarvita enemmän tuntoa siitä, mikä on oikein? Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen moraaliksi. Ajattelen, että jos oma kuva siitä, mikä on oikein tai väärin on hämärtynyt, ei väärästä teosta voi häpeääkään tuntea. 

Ajatus siitä, että häpeän välttäminen saa meidät toimimaan oikein, tuo mieleen Herra Pavlovin ja hänen koiransa. Toki opimme asioita mallioppimisen kautta, mutta mielummin itse oppisin myöteinteisen vahvistamisen kautta kuin häpeämällä. Ja jos esimerkkejä eläinmaailmasta haetaan, koulutetaanhan koiriakin myöteisen vahvistamisen avulla.

Mutta mitä jos tarvitsemmekin sitä, että opimme, että on asioita, joita tarvitsee hävetä? Minä häpeän monia asioita. Ainakin sitä, että puhuu rumasti toiselle ihmiselle. Ja sitä, että ei aina tunnista omia sokeita pisteitä, asioita joihin tökkimällä hermostuu silmittömästi. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsemmeko me häpeää vai pitäisikö häpeän sijasta vaikkapa moraalista?



keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

U-sana

Alphabet Street
kuva: drinksmachine, flickr.com
Miten määrittelet itsesi? Millaisen listan kuvailevia sanoja liität oman nimesi perään? Siellä saattaa olla sukupuoli, ikä, ammatti tai asema, jonkinlainen perhesuhteisiin liittyvä määre. Jos mietin itseäni, lista on jotain sen kaltaista kuin nainen, kolmekymppinen, pappi, äiti, vaimo, sisar, miniä, serkku, kummilapsi, kummitäti, sisarentytär, täti. Substantiivit ovat helppoja määreitä. Ne ovat tosiasiota, eikä niissä vielä oteta kantaa siihen, millainen oikeasti niiden sanoja takana olen. Adjektiivit ovat jo vaikeampia. Olen äiti/pappi/nainen, mutta millainen? Siinä määrittelystä tulee samalla helposti myös arvio. Hyvä äiti? Ammattitaitoinen pappi? Tavallinen nainen? Kuka sen määrittelee? Minä vai joku muu? Entä jos listaan lisätään vielä u-sana. Ei kristitty, ei Jumalan lapsi vaan se u-sana. Uskovainen. Onko se määre, jonka haluan listaani lisätä? Onko se määre, jolla minä itse määrittelen itseäni vai sana, jolla joku muu minut määrittelee?

En halua lisätä u-sanaa listaan. En halua olla uskovainen. En halua, että minua sanotaan uskovaiseksi. Vaikka kyllä, kai minä sellainen olen. Töissä ja siviilissäkin. U-sanaan liittyy ihan liikaa ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ovat valmiita määritelmiä siitä, millainen olen, miten ajattelen, mitä tai ketä arvostan. Ennakkoluulot eivät tietysti ole ikinä koko totuus, mutta eivät ne ihan tyhjästäkään synny. U-sanaan liittyy määritelmiä, joiden mukaan en osaa ajatella omilla aivoillani, joiden mukaan minulta on kaikki kiva kielletty, jotka pudottavat minut valmiisiin lokeroihin niiden kanssa jotka melskaavat A-studion teemailloissa kirkon nimissä ja jotka vakuuttavat omistavansa yksinoikeuden raamatuntulkintaan. Tai niin ainakin minä sitä tulkitsen.

En keksi kuitenkaan mitään parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka luottavat elämässään Jumalaan. Ehkä uutta sanaa ei tarvita. Riittäisi, että u-sana laventuisi ja laajenisi, kattaisi ja peittäisi meidät kaikki, jotka joskus ristivät kätensä, jotka kastavat lapsensa ja siunaavat rakkaansa hautaan. U-sanan rinnalle voisi silti lisätä toisen määritelmän, a-sanan. Jos määrittelen itseni armahdetuksi, on siinä toiminnan subjekti joku muu kuin minä itse. U-sanassa toimin minä, a-sanassa toimii Jumala. Jotenkin se a-sana tuntuu paremmalta, turvallisemmalta.


Ps. A-sana on myös arki. Arki, johon meitä kutsumaan elämään todeksi niitä u- ja a-sanoja. Olemaan ihan tavallisia, auttamaan ja rakastamaan toisiamme, rukoilemaan Jumalaa. Sitä ne vaikeat sanat kai lopulta kuitenkin ovat.





perjantai 5. huhtikuuta 2013

Tuoksujen seurakunta (hajuja vol. 2)

Täällä tuoksui puhdas ilma. Kuva Kitkajoelta Kuusamosta.
Kirjoitin aikaisemmassa blogissa, ettei kirkko minusta haise miltään. Mutta seurakunta tuoksuu monenlaiselta. Seurakunta muodostuu jäsenistään ja jokainen jäsen tuo tullessaan seurakuntaan oman hajunsa.

Kastejuhlissa tuoksuu vauva. Minusta vauvantuoksu muodostuu viattomuudesta, odotuksista, unelmista, vanhempien peloista ja hämmennyksestä. Siihen tuo oman osansa hössöttävät isovanhemmat, huolehtivaiset, mutta kenties vähän mustasukkaiset sisarukset ja viisaasti elämää katsovat isoisovanhemmat.

Häissä tuoksuvat hääkimppu ja vieheet. Hyvät juhlat ja elämän ilo. Mutta läsnä on myös paineet täydellisestä päivästä, kiiltokuvamaiset odotukset ja paineet liiton onnistumisesta. Tai kenties morsian tai sulhanen on jo aikaisemmin ollut papin edessä tahtomassa ja läsnä on vivahdus huoltajuuskiistoista, uusperhearjesta ja odotukset uuden onnistumisesta. Kenties jo pastorin poistuttua hääjuhlasta ilman täyttää toisenlaiset hajut ja tuoksut.

Kallat, liljat ja ruusut tuoksuvat ja tuovat lohdutusta hautajaisiin. Sanotaahan suositussa Eino Leinon runossakin: "Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin. Kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää." Rauhan lisäksi hautajaisissa on läsnä myös kaipaus, ikävä ja suuri suru. Myös rakkaus, kiitos ja kiitollisuus ovat mukana. Kenties itsesyytökset ja syyllisyyskin on jonkun sydämessä. Miksi en käynyt katsomassa häntä useammin? Miksi en huomannut sairauden oireita? Miksi en ollut enemmän läsnä? Ihmismieli on siitä kummallinen, että vaikka syyllisyyteen ei olisi mitään syytä, sitä usein kokee silti.

Seurakunnassa on myös muita tuoksuja. Monasti seurakunnan tilaisuuksissa tuoksuu kahvi, kiitos vahtimestarien ja vapaaehtoisten kahvittajien. Nuorten illoissa haisee joskus teinien uho, itsevarmuus ja tahto valloittaa maailma. Välillä jostakin päin Suomea nenään pistää palaneen käry tai ummehtunut löyhkä.

Näiden kaikkien tuoksujen keskellä voisi kirkossa tuoksua raikkaus, tuoreus ja elämän arki, mitään siitä poistamatta ja mitään siihen lisäämättä.