maanantai 23. joulukuuta 2013

God bless you

Vietimme mieheni Hannun kanssa viime joulun Barbadoksella, pienellä saarella. Tiesin, että saarelaiset ovat uskonnollisia ja rikollisuuttakaan ei ole kovin paljon. Olo tuntui varsin mukavalta ja turvalliselta.

Tuntuu hassulta ajatella,että uskaltautuu heittäytymään ja tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen. Ei meille mitään käy. Ei ole käynyt ennenkään.

En osaa sanoa mistä tuo suuri luottamus tulee.Onko se jotakin sellaista, mihin omalla käyttäytymisellä voit vaikuttaa. Kenties? Vai onko se jotakin muuta? Onko se luottamusta Jumalan huolenpitoon?

Olen miettinyt myös paljon sitä, miten me suomalaiset yleensäkin näytämme tuota luottamustamme ja sitä miten rohkeasti elämme todeksi Jumalalta saatua lahjaa.

Oletko joskus harrastanut penkkiurheilua ja seurannut, miten urheilija valmistautuu tulevaan urheilusuoritukseen? On paljon urheilijoita jotka siunaavat itsensä ja pyytävät Jumalalta voimaa ja siunausta tulevaan koitokseen.

Yleensä nämä urheilijat tulevat maista, joissa uskolla on erityinen merkitys. Usko Jumalaan saa näkyä. Avoimesti he myös sen näyttävät.

Me suomalaiset olemme toki uskovia ja Jumalaan luottavia, mutta pidämme sen visusti pienen piirin tiedossa tai ainakin omassa tiedossa.

Mikä siinä on niin pelottavaa, että sitä ei voi näyttää avoimesti. En tarkoita, että joka hetki pitäisi olla esillä ja toitottaa asiasta. Voisimme kuitenkin pienin teoin ja sanoin tuoda hyvää ympärillemme. Antaa vähän myös muille, sitä hyvää oloa jota itsellä on ehkä vähän enemmän kuin joillakin toisilla.

Tuolla jouluisella matkalla kuuman auringon alla saimme kokea useasti tuota hyvää, mitä nämä meille tuntemattomat saarelaiset halusivat jakaa eteen päin. Reggae-bussilla matkustellessamme pitkin saarta meitä auttoivat iloisesti kanssamatkustajat. Aina ei ollut selkeää millä kohtaa piti jäädä pois. Eikä silläkään ollut väliä jos ajoi ohi, koska siirtymällä tien toiselle puolelle kohta tulee samanlainen kyyti takaisin päin.

Bussissa oli valtavasti väkeä ja seisomapaikoilla oli tungosta. Läheisen syliin mahtui aina vielä yksi. Ketään ei jätetty matkan varrelle. Tuon kun saisi jotenkin siirretyksi tänne pohjolaan, moni asia olisi paljon paremmin. Turha rypistely ja pönötys ja tiukkapipoisuus jäisi pois.

Parhaimmalta kuitenkin itsestä tuntui jouluaamuna, kun menimme aamiaiselle. Meitä vastaan tuli eräs paikallinen hotellin työntekijä - vanhempi mieshenkilö.
Hän vaihtoi muutaman sanan kanssamme ja lopuksi sanoi meille God bless you. Tuntui todella mukavalta. Tuollaisen toivotuksen, kun saisi joka päivä niin  maailma tuntuisi paljon mukavammalta paikalta elää. Huomaan, että nuo sanat kannattelevat minua vieläkin. Muistan elävästi tuon miehen harvahampaisen hymyn ja tunnen jotakin lämmintä sydämessäni.

Toivotimme myös hänelle Jumalan siunausta ja jatkoimme matkaamme aamiaiselle. Tuo päivä sai aivan uuden merkityksen. Voisiko päivä enää paremmin alkaa? Siunattu päivä, myös yli kaksi tuhatta vuotta sitten.



Reggae-bussissa on tilaa vielä yhdelle - aina

Toivotankin nyt teille kaikille Hyvää Joulua ja God bless you all : )

















sunnuntai 22. joulukuuta 2013

4. adventtisunnuntai: Taivas sylissäni

MOTHERS LOVE
Mothers love. Kuva Vinoth Chandar, flickr.com
Neljäs adventtisunnuntai on jo ihan lähellä joulua, se on erityisesti Marialle omistettu sunnuntai. Ymmärrettävästi Jeesus vie pääosan jouluna mutta nyt vielä on aikaa miettiä hetki Mariaa. Teiniäiti, viimeisillään raskaana, isästä ei tietoa. Outoja ilmestyksiä enkeliltä, pitkä matka Beetlehemiin. Mitä hän ajatteli siitä kaikesta, mitä kaikkea hän kätki sydämeensä?

Kuusi vuotta sitten meille syntyi pieni poika, joulukuussa. Sinä vuonna joulu tuntui erilaiselta. Lauloin kauneimmissa joululauluissa vauva sylissä. Vaikka monenlaiset raskaus- ja imetyshormonit jylläsivät, en sentään ajatellut että vauva oli kuin Jeesus. Sen sijaan monta kertaa ajattelin, että minä olen nyt äiti ja että Mariakin oli äiti. Minua pelotti monta asiaa: millaiseen maailmaan lapsi syntyy, osaanko hoitaa häntä, mitä kaikkea maailma hänen elämäänsä tuo, miten jaksan rakastaa häntä huonoinakin päivinä. Ajatteliko Mariakin sellaisia? Tiesikö hän, että hän menettäisi poikansa, että poika käyttäytyisi huonosti,  että tuo lapsi aiheuttaisi hänelle huolia ja harmaita hiuksia, suruakin. Pakko hänen oli jotain aavistaa, sen verran ainutlaatuinen enkelin ilmoitus raskaudesta ja tulevasta lapsesta kuitenkin oli.

Kotona soitin pianolla monta kertaa yhtä joululaulua (voit kuunnella sen tästä Jaana Pölläsen laulamana), Carola Häggkvistin kirjoittamaa ja Pia Perkiön suomentamaa laulua Taivas sylissäni. Joka kerta itkin viimeistään kertosäkeessä: "Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien. Tuotko lapseni, nyt toivon maailmaan? Olet aarre sydämen, miten sinut suojelen? Helmassani kantaa, itse taivastako saan?" Ei se oma lapsi sylissä ollut mitenkään erikoinen, samanlainen rääpäle kuin moni muu kolmeviikkoinen vauva. Mutta hänessä, niin kuin kaikissa vastasyntyineissä, suljettujen silmien takana ja pienissä käsissä oli valtava lupaus ja toivo. Ei hän ehkä maailmaa pelasta, mutta jonkun ihmisen elämän ehkä, tai edes pienen palan siitä. Hän oli siinä hetkessä se aarre ja minulla se mahdoton tehtävä suojella häntä. Ultra Bra lauloi siitä, miten "Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä". Minä en laulanut. En uskaltanut luvata niin paljoa. Ja ihan hyvä ettei Mariakaan omalleen luvannut, sillä mehän jo tiedämme, miten lopulta kävi.

Mutta siinä helmassa oli sillä hetkellä pala taivasta. Ja niin on jokaisen äidin helmassa, kun hän pitelee omaa vastasyntynyttään tai isompaakin lasta. Täydellistä pientä ihmistä, toisaalta niin samanlaista kuin muut, toisaalta ainutlaatuista, ihmettä. On halu suojella häntä ja samalla taju siitä, että joskus on päästettävä irti, annettava lapsen kasvaa. On aavistus siitä, että monenlaista vaikeaakin on tulossa ja on hetki, joka menee ohitse nopeasti, käärövaihe muutamassa viikossa, mutta koko lapsuus niin kovin nopeasti, liiankin nopeasti. Sylissä on lapsi, joka on ihme ja lahja, jonka merkitystä ja arvoa ei pysty ymmärtämään. Luomien takana polttavat kyyneleet, jotka eivät ole pelkästään ilon tai surun kyyneleitä, vaan jotain sellaista, missä itketään mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaakin. Ehkä Mariaakin itketti vähän.







lauantai 21. joulukuuta 2013

Valoa kohti

Light / Rays
Kuva: Rudolf Vlcek, flickr.com

 
Jos joku on valoa vailla,
hän rientäköön tänne nyt
ja liitäköön tuulen lailla,
vaikka olisi väsynyt.

Jos joku ei toivoa saata,
tulkoon taivasta katsomaan,
kuinka se hyväilee maata
kirkkaalla valollaan.
(A-M. Kaskinen)


 Jeesus sanoi: Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä vaan hänellä on elämän valo (Joh. 8: 12).

Toivon jouluusi sitä rauhaa, joka on ylempänä kaikkea ymmärrystä, ja sitä valoa, joka valaisee pimeimmänkin tien.

perjantai 20. joulukuuta 2013

Tilinpäätös

"This January, why not start the year with an empty jar and fill it with notes about good things that happen. Then, on New Years Eve, empty it and see what awesome stuff happened that year. (Miksi et aloittaisi tätä vuotta niin, että keräisit vuoden aikana tyhjään purkkiin muistilappuja kaikista hyvistä asioista, joita sinulle tapahtuu vuoden aikana. Vuoden lopussa, uudenvuoden aattona, voit tyhjentää purkin ja samalla nähdä, mitä kaikkea hienoa sinulle on tapahtunut vuoden aikana.)


Tälläinen kehoitus oli vuoden alussa usemman ystäväni facebookseinällä. Vaikka minulla olikin tyhjä lasipurnukka, en uskaltanut ottaa tätä haastetta vastaan. Nimittäin ajattelin, ettei vuosi 2013 toisi kovinkaan ihmeellistä elämääni. Asuin kivassa asunnossa Kotkansaarella, kävin töissä Karhulassa, ystäviä ja perhettä oli ympärillä, mutta elämä oli tasaisen harmaata, sellaista normaalia, tylsää arkea.  Aivan oikeasti ajattelin, että voisihan siitäkin olla kiitollinen, että on syntynyt tai että ei sinäkään päivänä tappanut ketään vahingossa, siis ajaen autokolaria. En ollut masentunut, vaan olin vaan ihan oma itseni -kymiläinen pessimisti.

Enpä olisi tuolloin tammikuussa 2013 arvannut mitä kaikkea uusi vuosi toi tullessaan. Nyt joulukuussa 2013 olen virkavapaalla työstäni, opiskelen Metropolia ammattikorkeakoulussa televisio- ja radiotuotantoa ja asun Helsingissä. Arkeni on toki yhä arkea, mutta kovin erilaista sellaista. Syksyn aikana olen oppinut perusteet äänityöstä, oppinut käyttämään Avidia, Photoshopia ja Pro Tools -ohjelmia. Olen ollut mukana kuvaamassa ja käsikirjoittamassa lyhytelokuvaa, toiminut Tv-studiolla monikameraohjaajana, stuodio-ohjaajana, kuvaussihteerinä, kameramiehenä, äänessä ja yrittänyt kääntää studion lamppuja oikeaan suuntaan. Wordiä ja Excelliä on väännetty sekä opittu jokamiehen sähkötöitä ja tehty jatkojohto. 

Mikä minut sitten sai tekemään tällaisen hyppäyksen pois työelämästä opiskelijaelämään? Joku sanoisi, että sattuma, joku toinen kutsuisi sitä johdatukseksi. Radiotoimittaja oli minun lukioaikainen haaveammattini. En kuitenkaan silloin aktiivisesti hakenut alaa opiskelemaan, vaan hain teologiseen tiedekuntaan, ei huono paikka sekään. Viime keväänä kuitenkin ymmärsin, että haaveita pitää toteuttaa. Ei pidä jäädä märehtimään sitä, mitä ei ole, vaan ottaa kaikki irti siitä, mitä on. 
Elämäntilanteeni mahdollisti opiskelemisen, ainoastaan sisäänpääsy kouluun oli hankalaa, sillä Metropolian Elokuvan ja television koulutusohjelma on todella suosittu. 

Ennakkotehtävien, pääsykokeiden, odottamisen, muutaman huonosti nukutun yön, pettymyksen ja odotuksen jälkeen selvisi, että opiskelupaikka Metropoliassa todella oli totta. Ihmeellistä oli se, että useampi ihminen sanoi minulle, että heti kun olin kertonut hakeneeni opiskelemaan televisio ja radiotuotantoa, heille oli tullut tunne, että pääsen sisään. Ja moni sanoi myös, että eivät juuri yllättyneet halustani opiskella juuri televisio- ja radioalaa. Kai sitten olen tällainen hölösuu.

Tämä maisema on koulumatkani varrella,
 kuva syyskuulta 2013
Mutta miksi en vaan jatkanut työtäni Kymissä pappina? Pappihan olen yhä edelleen, virastani olen opintovapaalla, kesäksi palaan takaisin työhön Kymiin. Työstäni kyllä pidin ja pidän, mutta halusin kokeilla uutta. Selvittää, onko minulla kykyä ja mahdollisuuksia kehittää itseäni eteenpäin. Nyt opiskelijana kaipaan monia ihmisiä Kymistä. Kaipaan myös Höyteriä, paikkaa, jossa on vaan hyvä olla. Koskaan ei tiedä, mihin elämä vie ja millaisia haasteita eteen tulee, mutta kaikenkaikkiaan omassa elämässäni juuri nyt on hyvä näin. 

Aikamoisen tilityksen olet lukenut, jos olet päässyt tänne saakka. Ehkä siis olisi johtopäätösten vuoro. Vuosi 2013 on minulle ollut aikamoisten muutosten vuosi. Olen saanut mahdollisuuden kokeilla uutta ja oppia uusia taitoja. Tästä kokemuksesta voimaantuneena (voi mikä hittisana, vai onko jo tää jo ihan so last seasons?) suosittelen muillekin oman mukavuusalueen laajentamista. Haaveita saa ja pitää toteuttaa, sillä kyllä ne siivet kantavat kun uskaltaa yrittää. 


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

3. Adventtisunnuntai: Odotuksia

Adventtina valmistaudutaan jouluun, odotetaan joulunaikaa. Ala-asteikäisenä tuon joulun odotuksen kohokohtia oli joulujuhla, jolloin koko koulun lapset ahtautuivat pieneen saliin vanhempineen. Joulujuhlan jälkeen alkoi loma ja viimeiset joulusiivoukset ja aherrukset. Silloin joululta odotti lahjoja, lomaa ja jouluaaton tunnelmaa isovanhempien luona, jossa olivat aattona myös kaikki serkut perheineen.

Vuosien varrella odotukset ovat muuttuneet. Enää joulun ykkösjuttu ei ole joulupaperista paljastuva hittilelu tai -levy, jouluruokien ykköskammotuksesta eli Karjalanpaistista on tullut jouluherkku ja joululta odottaa rauhaa ja rauhoittumista, vaikka vielä 15 vuotta sitten rauhoittuminen tarkoitti tylsyyttä.
Nuorten toiveita joululta 2013.


Rauhoittuminen johdattaa kolmannen adventtisunnuntain teemaan, nimittäin Hengen adventtiin. Kaikkien jouluvalmisteluiden, siivousten, laatikkoruokien valmistuksen ja kinkun paistamisen keskellä voi vähän miettiä jo joulun merkitystä hengelliseltä kannalta. Millaisen rauhan Jeesus tuo tullessaan?

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Lapsenusko

London - Big Ben
Lontoosta, kuva Rudolf Scuba, flickr.com
Kotiuduimme kaupunkilomalta Lontoosta. Ymmärrän, että neljä päivää suurkaupungissa 4- ja 6-vuotiaiden lasten kanssa ei välttämättä kuulosta kaikista rentouttavimmalta tavalta matkustaa. Mutta me matkustimme ja reissu oli hyvä. Katkos arjesta, aikaa oman perheen kanssa, jouluvaloja, piparkakun makuista maitokahvia ja joululauluja kauppakeskuksissa.

Haluan jakaa kaksi pientä hetkeä reissusta. Ensimmäisenä aamuna Lontoossa, ennen kaupungille lähtöä, lasten takkien taskuihin laitettiin laput, joissa oli heidän ikänsä, nimensä ja vanhempien puhelinnumerot. Ihan siltä varalta, että eksyvät meistä ihmistungoksessa. Lapset eivät osaa englantia muutamaa sanaa enempää eikä Lontoossa ihan jokainen vastaantulija puhu suomea. Lapsia ohjeistettiin, että jos huomaavat olevansa eksyksissä, voivat taputtaa taskuaan tai antaa lapun jollekin aikuiselle, joka sitten voi soittaa isälle että missä ollaan. Neljävuotias ei paljon lapusta perustanut, mutta kuusivuotiaan silmät kostuivat ja kasvoista näki, että itku kuristi kurkkua. Hän ymmärsi jo sen, että voi eksyä, mennä hukkaan, joutua eroon vanhemmista isossa kaupungissa. Hän ymmärsi, että on olemassa riski. Lasta lohduteltiin, että tottakai hänestä pidetään huolta ja kädestä kiinni, että lappu on vain kaiken varalta taskussa. Hän tuntui ymmärtävän sen, mutta silmistä näki, että maailma oli hänen näkökulmastaan muuttunut taas vähän rosoisemmaksi, suuremmaksi ja pelottavammaksi.

Toinen hetki oli reissun viimeisenä päivänä, illan jo hämärtyessä. Olimme olleet koko päivän valtavassa kauppakeskuksessa ja lapset olivat väsyneitä. Meksikolaisessa ravintolassa pienemmän silmät eivät meinanneet pysyä auki burritolautasen edessä. Otin lapsen syliin, samalla tavalla kuin vauvana, poski rintaa vasten. Meni ehkä kaksi minuuttia ja lapsi nukkui. Olen katellinen siitä luottamuksesta. Hän nukkui siinä, luottaen siihen, että häntä ei jätetä, että hänestä pidetään huolta. Jotain samaa oli itseasiassa koko reissussa. Lapset lähtivät reissuun luottaen siihen, että sielläkin on paikka missä nukkua, ruokaa jota syödä, että heitä ei jätetä yksin, että heitä hoidetaan.

Lapsen ja vanhemman suhdetta verrataan usein myös ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Paljon samaa niissä onkin. Se, miten ymmärrämme rakkauden, myös Jumalan rakkauden, on osaltaan lapsuudessa opittua. Monenlaiset mutkat ja ongelmatkin lapsen ja vanhemman suhteessa heijastuvat omalla tavallaan myös suhteessa Jumalaan. Rippikoulussa usein puhutaan siitä, että Jumala ei ole valkopartainen ukkeli pilven reunalla, haetaan jotenkin aikuisempaa näkökulmaa Jumalan olemassaoloon ja uskoon. On jälleen kerran kovin paradoksaalista, että se aikuinen usko on lopulta varsin lapsenomaista. Jos ihmisen ja Jumalan suhde olisi vain kahden aikuisen suhde, olisi se paljon enemmän neuvottelua, tinkaamistakin, määrittelyjä ja erilaisten vaihtoehtojen punnitsemista, keskustelemista, haastamistakin. Jotenkin tasa-arvoista, kahden toimijan välistä. Usko on sitäkin. Mutta se on myös lapsenomaista ymmärrystä siitä että maailmassa on monenlaista, hyvää ja pahaakin, pelkoakin tuntemattoman edessä. Ja se on myös luottamusta siihen, että joku pitää minusta huolta vaikka väsyisin välillä. Jotenkin usko on sitäkin, että saan olla aikuisenakin lapsi, Jumalan lapsi.



Ps. Lapset varmaan teini-iässä arvostavat ihan hirveästi sitä, että äiti kirjoittaa heistä seurakunnan blogiin :D Anteeksi jo nyt!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

2. Adventtisunnuntai: Tehdä kunniaa.

Tänään syttyi toinen kynttilä. 
Armeijassa tehdään kunniaa. Lippaanvedoksikin tuota asiaa kutsutaan. Lähteiden mukaan tervehdys on peruja keskiajalta. Tuolloin ritarit nostivat kuninkaansa edessä kypäränsä visiirin auki, jotta kuningas näki ritarin kasvot. Tuosta visiirin nostamisesta on kenties saanut alkunsa nykyäänkin käytettävä tervehdys.

Toista adventtia on sanottu Kunnian adventiksi. Minusta kunnian tekeminen on kaunis ajatus. On asioita, joita on hyvä kunnioittaa. Niitä asioita ei pidä loukata. Keskiajan ritarit kunnioittivat omaa kuningastaan niin paljon, että paljastivat hänelle kasvonsa. 

Itsenäisyyspäivänä Tampereella oli mielenosoittajia, jotka olivat peittäneet kasvonsa naamareilla, jotta heitä ei pystyisi tunnistamaan. Jäin itse miettimään, eivätkö he tunne kunniotusta omia tekoja kohtaan niin paljon, että olisivat toimineet omilla kasvoillaan. Ja kun lapsi jää kiinni pahan teosta, hän usein kääntään kasvonsa tuntiessaan häpeää teostaan. 

Tänään, Kunnian adventtina pyydän, että mietit, mitkä asiat ovat sellaisia, joita haluat kunnioittaa kasvot paljaana tai käsi lipassa? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, sydämen asioita? Niitä häpeän hetkiä ei tänään tarvitse miettiä, sillä luulen, että noita ajatuksia me ihmiset olemme jo pyörittäneet mielissämme liian kauan.

Mutta arvokasta olisi, jos voisi aina elämässään toimia niin, että voisi paljain kasvoin seistä omien tekojensa ja sanojensa takana. Ja silloin kun tulee riitaa, voisi selvittää asiat kasvokkain. 








torstai 5. joulukuuta 2013

Oi aikoja!

Advent 1
Adventtikalenteri, kuva A ForestFrolic, flickr.com
Joulukuussa aika on toisella tavalla mitattavaa kuin muulloin. Ehkä se johtuu joulukalentereista ja siitä innosta, jolla lapset luukkujen avaamiseen suhtautuvat. Mutta jotenkin se kalenterin avaaminen tekee joulukuisesta ajankulusta tiedostettua. Ensimmäinen päivä, ensimmäinen luukku, sitten itsenäisyyspäivä, Lucian päivä, kohta kolmas adventtisunnuntai. Mutta vaikka yhtä päivää vastaa yksi luukku, ei aika silti tunnu olevan yhteismitallista. Ensimmäiset päivät luukut aukeavat hitaasti mutta jouluaattoa kohti vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Mutta ei aika tunnu muutenkaan olevan mitenkään standardimittaista. En tiedä mitään avaruusfysiikasta, mutta olisin valmis ehdottamaan jotain ajan kiihtyvyyteen liittyvää teoriaa, sillä vuosi vuodelta aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin. Se kuluu nopeammin kun katselee kohti tulevaa ja sitten se vasta nopeasti kuluukin, kun katselee taaksepäin. Vastahan oli vuosi 2000, niin melkein 15 vuotta sitten. Ajan suhteellisuus jotenkin vääristyy. Muistan hyvin syyskuun 2001, New Yorkin kaksoistornien romahtamisen. Se tuntuu olleen vain hetki sitten. Mutta aikaa on kulunut siitä jo 12 vuotta. Enemmän kuin mitä oli aikaa Neuvostoliiton hajoamisen ja tornien romahtamisen välillä. Se tuntuu uskomattomalta. Tai se, miten lähellä toisen maailmansodan päättyminen oli vielä omana syntymävuonnani, 35 vuoden päässä. Jos nyt katselen taaksepäin, reilu 30 vuotta on yksi silmänräpäys, vähän enemmän kuin oman elämäni mitta tähän mennessä. Isossa mittakaavassa ei juuri mitään siis. Ja toisaalta, vuosi 2045 tuntuu olevan ikuisuuden päässä, vaikka sinnekin on se samat reilu 30 vuotta.

En tiedä, mitä psalminkirjoittaja ajatteli kirjoittaessaan näitä rivejä: "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, mailleen mennyt kuin öinen vartiohetki." ja "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." Mutta en olisi yllättynyt, jos hänkin ihmettelisi ajan ihmeellistä kulkua, sen outoa kiihtymistä ja hidastumista ja kiihtymistä ja lopulta myös omaa pienuuttaan kaiken tämän ajan, menneen ja tulevan, keskellä. Kuitenkin uskallan yhtyä hänen kanssaan samaan toiveeseen siitä, että ymmärtäisin ajan lyhyyden. Ja siihenkin, että joskus saisin viisaan sydämen.


sunnuntai 1. joulukuuta 2013

1. adventtisunnuntai: Hoosianna!

2011-11-27
Eka adventtikynttilä syttyy tänään.
Kuva Guillaume Baviere, flickr.com

Ekaan adventtiin liittyy kiinteästi kaksi virttä. Virsikirjan ensimmäinen, numero 1 eli perinteinen Hoosianna ja sen vähän tuoreempi versio, virsi numero 15, Tiellä ken vaeltaa. (Matteus Pentti on muuten julkaissut Oisko Tulta? -blogissa ihan mahtavan sarjakuvapiirroksen tästä virrestä, käy katsomassa tästä). Tiellä ken vaeltaa kertoo Jeesuksen tulosta Jerusalemiin. Säkeistöissä kuvaillaan hänen tuloaan ja kertosäkeenä sitten huudetaan hoosiannaa, tervehditään häntä.

Minua alkaa aina nolottaa tätä virttä laulettessa. "Kruunua, valtikkaa, et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa." Onko todella niin? Kun välillä tuntuu, että juuri kirkossa ne kruunut ja valtikat vielä ovat, ihan konkreettisesti. Ikivanhat ja mittaamattoman arvokkaat kristallikruunut ja hopeiset ehtoollisastiat, tuhansien eurojen liturgiset vaatteet ja huippuluokan äänentoistolaitteet löytyvät ihan omasta kirkostammekin. Kun Espooseen vihittiin vuosituhannen alussa ensimmäinen piispa, hänen piispansauvaansa koristivat oikeat timantit. Ei nyt ehkä kruunuja ja valtikoita, mutta aika paljon kaikkea kimaltavaa ja kiiltävää, arvokasta. Monen pienen paikkakunnan suurimmat salit ovat kirkkosali ja seurakuntasali ja koulun jumppasali. Jo vuosikymmeniä sitten tunnettiin vatsakkaat rovastit jotka asuivat vauraita pappiloita, he olivat merkittäviä herroja paikkakunnilla. Enää papit eivät loista jokasyksyisissä verotietoluetteloissa eikä seurakuntatyöllä varsinaisesti rikastu. Kuitenkin varsin kohtuullisen elintason sillä saa.

Vielä enemmän sitten nolottaa seuraavassa säkeistössä. "Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus." Jumalan vallan salaisuus, ehkä. Kirkon salaisuus, ei. Nöyryys ja hiljaisuus vallankäyttönä on jotain sellaista, mihin pystyy vain Jumala. Inhimillinen nöyryys on usein hurskastelua ja hiljaisuus vastuun välttelyä. Jeesuksella ei ollut kruunuja eikä valtikoita, mutta hänellä oli nöyryys ja hiljaisuus. Jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ollut. Se on jotain sellaista, mitä kirkko haluaisi, että sillä olisi, jotain sellaista, mitä kirkko jopa väittää omistavansa. Ja jotain sellaista, mistä tulee myötähäpeän tunne. Tunne siitä, että olemme jääneet kiinni, piispanhiipassa ja timanttisauvassa, suurissa saleissa, housut kintuissa. Olemme unohtaneet sen, miten Jeesus astui esiin. Seimen, aasin ja ristin. Ei kultaa, ei välkettä, ei kimallusta. Ei vallan merkkejä.

Jos me olemme hukanneet Jumalan vallan salaisuuden, nöyryyden ja hiljaisuuden, olemme hukanneet kaiken. Tai oikeastaan: kun olemme hukanneet. Kirkko on kasvanut byrokraattiseksi toimistoksi, virastojen ja sihteerien armeijaksi, lomakkeiden ja pöytäkirjojen luvatuksi maaksi. Nöyryys vilahtelee juhlapuheissa ja laulujen sanoissa, mutta käytäntöön asti se ei aina yllä. Voiko se olla kirkon tämänhetkisen tilanteen syy? Voiko olla niin,  että kirkko voi näyttää oikean voimansa, Jumalan voiman, vasta sitten kun kaikki ylimääräinen kulta on karsittu pois ja vallan merkit viety, vasta sitten kun se on ryvetetty kunnolla, tongittu kaikki nolotkin salaisuudet pohjamutia myöten? Voiko olla niin, että vasta sitten, vasta todelliseen nöyryytyksen jälkeen on mahdollista nousta? Voiko olla niin, että kirkon tie lopulta on sama kuin Jeesuksen tie. Aasin selässä ristille.

Se tarkoittaisi sitä, että monenlaista kriisiä ja epämiellyttävää hetkeä on vielä tulossa. Monta A-Studion teemailtaa, monta herätysliikkeiden penkomista, monta maton alle työnnetyn salaisuuden paljastamista.  Halveksuntaa, kasvoille sylkemistä, julkista häpäisyä. Jeesus suostui siihen muuta suostuuko hänen kirkkonsa? Tänään se huutaa "Hoosianna! Auta, pelasta!" Sitä varmaan huudetaan vielä monta kertaa ja lujaa. Luulen, että käänteentekevä hetki on silloin, kun se jaksetaan enää kuiskata.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Ville Syrjäkarin läheisille ja kavereille


Kymin seurakunnan nuorisotila Boxi, Karhulantie 31, on tänään lauantaina 23.11.2013 auki klo 18.00 alkaen. Paikalla on seurakunnan nuorisotyöntekijöitä valmiina keskustelemaan yhteisestä surusta, ja henkilökohtaisesti.

Huomenna sunnuntaina Kymin kirkossa vietetään suruhartaus klo 18.00. Rukous- ja musiikkihetken jälkeen on mahdollista jäädä keskustelemaan henkilökohtaisesti tai ryhmissä yhdessä työntekijöiden kanssa.

Suru on koskettanut meitä kaikkia. Nyt on tärkeää tukea toinen toisiamme ja pitää huolta.


perjantai 1. marraskuuta 2013

Pyhäinpäivä

Waiting
Waiting. Photo by LearningLark, flickr.com
Olin eilen sairaalassa jakamassa ehtoollista. Vanhoja ja hauraita käsiä, harmaita hiuksia, rollaattoreita ja pyörätuoleja päiväsalissa. Yllättävän vahvoja kädenpuristuksia ja iloa silmissä ja yhdessälaulettuja virsiä. Yhdessä luettiin Isä meidän -rukous, käsi kädessä. Ehtoollisleivät tarttuivat kitalakeen ja viini oli makeaa ja väkevää. Lopuksi vielä ristinmerkki, siunauksen merkki otsalle. Auringonsäteet valaisivat huoneen.

Pyhäinpäivä. Pyhien ihmisten päiväkö? Vai pyhien hetkien päivä? Huomenna pyhäinpäivänä muistellaan poisnukkuneita rakkaita. Mutta olivatko he pyhiä?

En usko, että ihmisestä tekee pyhän hänen kuolemansa. Enkä sitäkään, että pyhyys olisi jotain tiettyä pyhien asioiden tekemistä tai vaihtoehtoisesti epäpyhien asioiden tekemättäjättämistä. Jotain sellaista, mitä voisi itse tehdä, ansaita tai saavuttaa.

Silti ihmiset siellä sairaalassa ovat pyhiä. Ja hekin ovat pyhiä, joiden haudoille viedään kynttilöitä, ja hekin joiden haudalla ei käy kukaan. Ja minäkin olen pyhä ja sinä. Jokainen on.

Pyhyys on jotain sellaista, mikä tulee meidän ulkopuoleltamme. Se tulee Jumalasta, hänen armostaan ja rakkaudestaan. Siitä, että hän on luonut meidät, kutsunut meidät, lunastanut meidät. Rakastanut meitä.

Olimme sairaalassa koolla pienen hetken. Minä ja osaston henkilökuntaa, muutama potilas. Meillä oli pyhäinpäivä sinä torstaina.














torstai 24. lokakuuta 2013

Savuisia tunnelmia

Teltat Höyterin yläparkkiksella. Huomaa maassa oleva lumi!
Viime viikonloppuna seurakunnan nuoret leireilivät Höyterissä. Syysloman hujakoissa on tavattu pitää nuorten leiriä jo vuosikausia, niin tänäkin vuonna. Mutta siinä missä ennen on majoituttu Alvarissa ja syöty ruokalassa, tänä vuonna olikin vuorossa maastoleiri. Teltat pystytettiin yläparkkipaikalle ja osa ruuista tehtiin itse trangialla. Sää oli varsin vaihteleva, viikonlopun aikana satoi niin vettä, räntää, lunta kuin rakeitakin, aurinko paistoi välillä täydeltä terältä ja välillä taas taivas peittyi pilviin, oli tuulta ja tyyntä vuorotellen, pakkasta ja lämpöasteita peräperää. Olosuhteet olivat lämpimän syksyn jälkeen siis varsin haastavat.


Ruuanlaittohommia
Sunnuntaiaamuna syötiin vielä aamupuuroa ulkona ja ihmeteltiin kulunutta leiriä. Aika väsyneiltä kaikki näyttivät, tukat likaisina ja naamassa nokea. Päälle oli kiskottu kaikki mahdollinen lämmin ja kuiva vaatetus, mitä mukana oli. Siitä huolimatta ajattelen, että siinä nuotion ympärillä olimme kaikki aika paljaina. Ei alastomana niin, että napa olisi näkynyt vaan niin, ettei kukaan oikein voinut peittää itsestään paljoakaan. Kun on viikonloppu nukuttu samassa teltassa, syöty samasta kattilasta, kyyhötetty savuttavan nuotion äärellä ja paleltu yöllä yhdessä on enää kovin vähän jäljellä sellaista cooliutta ja roolia, jota pitää yllä. Mietin, että ehkä meidät on kuitenkin luotu ja tarkoitettu elämään näin. Likaisina ja väsyneinäkin, mutta silti yhdessä, jakaen jotain tärkeää. Sillä tavalla avoimena ja paljaana, ettei voi esittää mitään, ei voi olla muuta kuin se joka oikeasti on. Siinä on kohdattava toinen ihminen ja siinä on kohdattava oma itsensä. Eikä se aina ole ihan helppoa.

Ihan liian helppoa on piiloutua meikkikerroksen alle, trendikkäisiin vaatteisiin, sulkea korvat viimeisimpää teknologiaa edustavilla kuulokkeilla ja siirtyä irl-elämän sijaan someen. Vedota kiireisiin ja palavereihin, juosta paikasta toiseen. Jaksan vielä uskoa siihen, että maailma on yksinkertaisempi nuotion äärellä. Että siinä, tulta tuijottaessa, pakkikahveja juodessa, pysähtyessä, elämä asettuu uomiinsa, asiat saavat oikeat mittasuhteet, perspektiivin. Että siinä ollessa, tähtitaivaan alla ja ystävän kyljessä on helpompi nähdä se, mikä on tärkeintä. Taivas kaartuu korkealla ja mietin, mikä oikein on ihminen? Kuitenkin sinä pidät hänestä huolen. Sinä ja minä ja Jumala, rakkaus, huolenpito, toisen lähellä oleminen, koko maailma ympärillämme. Lämpö ja valo. Mitä muuta me oikeastaan tarvitsemme?

Nuotiolla lämmittelemässä.

Kiitokset vielä leirillä lauantaina vierailleille pelastajakoirille ja Höyterin keittiölle, kaikille leiriläisille ja leirinvetokaverille. Kyllä se vaan niin on, että mikään ei maistu niin hyvälle kuin lämmin kaakao ja makkaravoileipä kylmänä aamuna nuotiolla eikä mikään voita aamusaunaa leirin jälkeen. Jos minusta joskus tulee työyhteisökonsultti (toivottavasti ei tule), aion lanseerata metodikseni telttaleirin. Siellä jos missä asiat saavat oikeat mittasuhteet, siellä on pakko luottaa toiseen ihmiseen ja auttaa toista. Ja siellä myös oma mieli lepää ja kotiintullessa on hyvä ottaa päikkärit.


keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Stressinhallintaa

Kuva otettu hiljaisuuden retriitistä, jossa olin kevättalvella 2012. 
Selaan kalenteriani, joka täyttyy merkinnöistä, muistilapuista, punaisista ympyröistä. Luen netistä stressinhallinnasta ja Hans Selyen stressipisteistä. Yritän pysähtyä, mutta kun pysähtyy niin alkaa väsyttää. Sähköposti kilkkaa jatkuvasti.  Kirjastossa mindfulness-kirjat tuijottavat hyllystä. Tuntuu, että koko ajan on kiire.

Miten oppisin elämään hetkessä? Miten näkisin pienten hetkien arvokkuuden? Miten hyväksyisin itseni, tällaisena kuin olen? Miten osaisin olla tietoinen elämästäni, tästä ainoasta mikä minulla on.

Se mindfulness jää kaihertamaan mieleen. Tietoinen hyväksyvä läsnäolo, omien ajatusten hyväksymistä, tietoisuustaitoja, rentoutusta ja stressinhallintaa. Sellaista tarvitsisin elämääni. Menisinkö jollekin kurssille? Vai entä hiljaisuuden retriittiin, pyhiinvaellukselle, hiljaisuuden iltaan? Jonnekin, missä opetellaan hetkessä elämistä, läsnäoloa.

Päässäni soi virsi 338. Suo mun ottaa isänkädestäsi, päivä vain ja hetki kerrallaan. Kai se on mindfulnessia sekin.




lauantai 14. syyskuuta 2013

Pelkoja

FEAR
pelkoja... kuva Kevin B 3, flickr.com
Jostain syystä (ehkä se on työperäistä) olen miettinyt omia hautajaisiani. Mietin sitä, minne minut haudattaisiin ja sitäkin, että kuka tekisi kakkua muistotilaisuuteen. Makaaberia, ehkä. Inhimillistä, kyllä. Kun tarpeeksi monta kertaa seisoo arkun päässä lapio kädessä joutuu kyllä kasvotusten myös oman kuolevaisuutensa kanssa. Jonakin päivänä minäkin makaan arkussa ja joku toinen seisoo päätypuolessa lapio kädessä.

Usein kysyn surevilta omaisilta, mitä vainaja ajatteli kuolemasta. Puhuiko hän siitä, pelkäsikö hän sitä? En haluaisi, että kukaan pelkäisi kuolemaa, mutta todellisuudessa kai lopulta lähes jokainen niin tekee. Niin vieras, tuntematon ja lopullinen se on. Itsekin pelkään, mutta vain vähän, ehkä enemmänkin hetkeä juuri ennen kuolemaa kuin varsinaisesti sitä aikaa, kun pötkötän arkussa. Enemmän pelkään elämää.

Pelkään, että lapsille tapahtuu jotain. Tai että ajan autokolarin ja vammaudun. Pelkään tulipaloja ja yksinäisyyttä ja sairaaloita. Se on ehkä vähän outoa, mutta pelkään enemmän toisen ihmisen kuolemaa kuin omaani.

Yritän kirjoittaa saarnaa huomiseksi. Evankeliumissa Jeesus herättää leskiäidin pojan kuolleista ja kertomus päättyy siihen, että opetuslapset ja muu väki pelkäävät (!) ja ylistävät Jumalaa ja sanovat, että Jumala on tullut kansansa avuksi. Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että elämässä ei ole mitään sellaista, mikä olisi Jumalalle vierasta tai outoa tai sellaista, mitä Jumala pelkäisi. Vaikka minä pelkään vähän kuolemaa ja pikkuisen enemmän elämää, ei kumpaankaan niistä tarvitse uskaltautua yksin. Jumala on kansansa apuna elämässä ja kuolemassa ja elämässä kuoleman jälkeen. Se taitaa olla sitä siunausta.

(Kaipa tästä vielä saarnakin syntyy.)

torstai 5. syyskuuta 2013

Rakkain terveisin

Entä jos tässä olisikin vähän eri-ikäisiä kasvoja...
Torstain Kymen Sanomissa on lasten synttärionnittelupalsta. Koko sivullinen onnellisena hymyileviä lapsenkasvoja ja alla pari riviä onnentoivotuksia. Kovin montaa sanaa ei niille riveille mahdu, runomittakin on usein vähän niin ja näin, riimit ontuvat ja loppusoinnut katkeavat. Vaikka palsta on syntymäpäiväonnitteluja varten, eivät ne ehkä silti ole ilmoitusten tärkein asia. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä ja ylpeyttä omasta lapsesta sisältyy niihin muutamiin riveihin, jotka torstain lehdestä saa lukea. Niin paljon onnentoivotuksia ja salaisia huokauksia siitä, että kaikki edelleen sujuisi elämässä hyvin. Niin paljon kiitollisuutta näistä lapsista, Jumalan lahjoista ja ihmeistä.

On vaan epäreilua, että samanlaista palstaa ei ole teineille eikä aikuisille. Miten eri tavalla päivä alkaisikaan, jos aamulla näkisi lehdestä kuvansa ja alla pari riviä siitä, miten onnellisiksi juuri minun olemassaoloni jonkun tekee. Muutama sana, vain muutama, mutta sitäkin tärkeämpi ja arvokkaampi. Haluaisin nähdä lehdessä itsestään epävarman teinin kasvot ja alla sanat: isä ja äiti rakastavat sinua, olet tärkeä ja arvokas. Tai nuoren aikuisen kasvot ja alla rivit: hei siellä, minä rakastavan sinua, olen ylpeä sinusta. Tai keski-ikäiset kasvot ja sanat: hei sinä, olet rakas, olet tärkeä. Tietysti joku teini olisi nolona ja häpeissään tästä kunniasta, nuorta aikuista ehkä ärsyttäisi ja keski-ikäinen saattaisi tuhahdella mokomaa medianäkyvyyttä. Mutta silti, ei meille koskaan liian usein sanota sitä, miten meitä rakastetaan, miten meistä ollaan ylpeitä, miten meidän elämäämme toivotaan kaikkea hyvää. Tietysti lapset tarvitsevat sitä, mutta eivät vain he. Miksi se olisi vain heidän etuoikeutensa? Miksi aikuista muistetaan rakkaudella lehdessä vain kuolinilmoituksessa?

Ajattele, jos ensi torstain lehdessä olisivat sinun kasvosi. Alla ne muutamat rivit täynnä rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä. Millä mielellä lähtisit sen jälkeen töihin, kouluun, asioille? Nousisiko jalka kevyemmin? Uskoisitko enemmän itseesi, olisiko katseessasi valoa, tuntisitko olevasi tärkeä? En oikein jaksa uskoa, että Kymäri kuitenkaan ottaisi tästä juttuvinkkiä tai uutta palstaa. Sen puutteessa voit katsoa peiliin ja sanoa itsellesi ja Jumalalle: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Se viesti niissä lasten syntymäpäiväonnittelukuvissakin on.

torstai 29. elokuuta 2013

Mikä auttaa jaksamaan?

autumn_leaves
Kohta se on tätä... Kuva: Zest-pk, flickr.com

Pitkä syksy on edessä. Vielä on valoisaa, aurinkoista ja lämmintä, mutta koko ajan takaraivossa jyskyttää: nämä ovat viimeiset lämpimät päivät, viimeiset teepaitakelit, viimeiset aurinkoiset illat. Kohta, ihan kohta, on syksy, pimeä ja tuulinen, sumusta märkä. Miten jaksaa kaiken sen läpi, jaksaa hämärät aamut ja pimenevät illat, arjen työt, lasten harrastukset, koulun, kotityöt, kaiken sen tavallisen? Mistä ammentaa voimaa, virkistystä ja iloakin? Mistä saada rohkaisua, uutta intoa ja kannustusta?

Itselleni syksy on aina uuden alku, enemmänkin kuin uusi vuosi tai uusi kirkkovuosi. Syksy on täynnä lupauksia, aikomuksia, uuden etsintää. Tänä syksynä aion etsiä niitä asioita, mitkä auttavat jaksamaan.

Tänä syksynä aion olla tietoinen. Tietoinen jaksamisen rajoista, mutta myös siitä, miten paljon mahdollisuuksia elämä tarjoaa. Aion olla tietoinen, avata aistit. Haistella tuulta, koskettaa märkää maata, kuulla meren kohinaa. Unohtaa välillä huolet, muistaa miten ainutlaatuinen hetki usein on. Muistan sanoa kiitos, en siksi että se on kohteliasta vaan siksi, että minulla on syytä olla kiitollinen.

Aion lukea kirjoja. Aion juoda teetä. Aion haravoida lehdet ajoissa tai sitten vain jättää ne maahan.

Tänä syksynä kaipaan myös kirkkoon. Kaipaan kynttilöitä ja musiikkia, tuttuja lauluja vuosien varrelta. Kovaa penkkiä, jossa ei meinaa löytyä hyvää asentoa. Sydämestä nousevaa rukousta, ehtoollisviinin tuoksua, Herran siunauksen sanoja. Ehtoollisleipää, joka murtuu kämmenen pohjaan. Yhteyttä ihmisiin, joita en tunne mutta joiden kanssa olen samaa joukkoa. Kotimatkaa pimeässä illassa.






torstai 1. elokuuta 2013

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Luin kesälomalla kirjan, pitkästä aikaa. Harmittaa ja vähän nolottaakin, että tulee luettua niin vähän. Unelmissani ja kuvitelmissanihan luen paljon laadukasta kirjallisuutta, tosielämässä aikaa ja kärsivällisyyttä on usein vähänlaisesti. Mutta siis, jotain sain luettua, nimittäin Riikka Pulkkisen kirjan Totta. Kirjan tarina ei sinänsä ollut mielestäni kovin ihmeellinen. Varsin pian pystyi arvaamaan, mitä oli tapahtunut, mikä Marttia, Eevaa ja Elsaa yhdistävä salaisuus oli. Mutta vähän laimean tarinan keskellä oli kuitenkin jotain joka sai miettimään. Kirjassa eri sukupolvien naiset saavat kantaakseen samankaltaisen kohtalon. Jokainen heistä on omalla tavallaan osallinen tapahtumaketjussa, jonka ainekset ovat samankaltaiset. Heidän elämänsä tarinoissa toteutuvat samanlaiset vaiheet. Tietämättään he jakavat kipuja, heidän salaisuutensa kietoutuvat yhteen. Ehkä he ymmärtäisivät toisiaan, jos he tietäisivät. Heillä on jaettu salaisuus, jota he eivät tiedä jakavansa.

Raamatussa, viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos.10:8) puhutaan siitä, miten kiivas Jumala vaatii meidät tilille isiemme teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Vanhassa käännöksessä puhuttiin reilusti kostamisesta aina seuraaville sukupolville. Mietin, että oliko Pulkkisen kirjassa kyse siitä? Jotenkin siitä, miten isien (tai äitien mutta kuitenkin) teot seuraavat meitä, jotenkin kulkevat meissä monen sukupolven verran eteenpäin. Meistä on tullut tällaisia, koska edelliset sukupolvet ovat toimineet jotenkin, ja he taas ovat toimineet miten ovat toimineet siksi, että heidän edeltäjänsä ovat tehneet mitä ovat tehneet. Ehkä se on Jumalan rangaistusta ja kostoa tai ehkä me ihmiset itse kostamme toisillemme, toimimme oppimamme mallin mukaan.

Toinen ajatus, jota usein pyörittelin lukiessani, oli vähän lohdullisempi. Voisiko kostamisen sijaan olla niin, että kolmessa, neljässä sukupolvessa ehtii tapahtumaan se kaikki tärkeä ja tähdellinen, mitä ihmiselämään kuuluu. Neljän sukupolven elämään mahtuvat rakkaus ja viha, pettymykset ja menestykset, epäonnistumiset ja voitot, kaikki se mikä inhimillisesti on mahdollista. Neljän sukupolven aikana suku ehtii kokea kaiken sen, mitä elämä ja Jumala meille antavat. Inhimillisen elämän kaikki puolet elämästä kuolemaan toteutuvat muutaman sukupolven aikana. Luulemme, että elämämme on ainutlaatuista, ennenkokematonta, mutta todellisuudessa samat ilot on iloittu, samat surut on surtu, samat kaunat kannettu, samat onnet jaettu jo monta kertaa ennen meitä, ja toivottavasti vielä monta kertaa meidän jälkeemme, meistä lukien kolmanteen ja neljänteen polveen, aina eteenpäin ja eteenpäin. Ehkä se onkin yhteinen salaisuutemme, jota mekään emme tiedä jakavamme.

The secret pathway revealed...
Matka salaisuuden äärelle. Kuva Jeremy Atkinson, flickr.com

PS. Olisipa mahtavaa, jos olisi lukupiiri, jossa luettaisiin yhdessä ja sitten keskusteltaisiin kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista ja juotaisiin teetä yhdessä. Olisko tulijoita?





torstai 25. heinäkuuta 2013

Kirkkovaellus - mielessä pyhät matkat

Jo ennen nykyiaikaista matkailuteollisuutta ihmiset matkustivat muustakin kuin välttämättömyydestä. Pyhiinvaellukset kristinuskon historian ja myöhempien tapahtumien keskeisille paikoille olivat hengellisten syiden lisäksi myös entisajan turismia. Pyhiinvaeltajien mukana liikkuivat uutiset, tarinat ja kulttuurivaikutteet.

Pyhiinvaeltamisen ytimessä on hidas matkanteko. Kävellessä (tai pyöräillessä) riittävän pitkään, jotain tärkeää tapahtuu mielessä ja sydämessä. Aistit herkistyvät, tavoittaa hetkittäin syvempää itseään, ehkä sydämestä alkaa nousta rukousta, yllätyksenä itsellekin.

Pyhiinvaellusperinnettä voi harjoittaa yksin, arjessa, lähellä. Mutta perinteisesti vaeltamiseen on kuulunut myös yhteys toisiin kulkijoihin, yhteinen rukous, ateriointi ja lepo. Viisi kertaa menneinä kesinä olemme vaeltaneet pääasiassa vanhoja kirkkopolkuja ja kyläteitä pitkin Etelä-Kymenlaakson rannikkoa, kolme-neljä päivää, kirkolta kirkolle. Tämän kesän 2013 vaellukselle on vielä muutama paikka vapaana.

Kesän 2013 kirkkovaellukselle Ruotsinpyhtäältä San Damianoon (http://www.sandamiano.fi/) Porlammille pe-aamusta su-iltap. 16.-18.8.2013 on vielä muttama paikka vapaana. Matka tehdään jalkaisin (tai polkupyörällä). Hintaan 140 € sisältyy maatilamajoitus Lapinjärvellä, ruokailut, ohjelma ja majoitus San Damianossa sekä bussikuljetus Karhulasta Ruotsinpyhtäälle ja San Damianosta Karhulaan.
Lisätietoja ja ilmoittautuminen Juha Tanska, 044 752 9468 tai s-posti: juha.t.tanska(at)evl.fi


maanantai 17. kesäkuuta 2013

Hetki pionipenkin äärellä



Kesän paras hetki. Pionit kukkivat.

En ole juurikaan puutarhaihminen, siksi iloitsen siitä, että talomme aikaisemmat omistajat ovat rakentaneet pihan helppohoitoiseksi ja kauniiksi. Keväällä vähän rapsuttelua ja tietysti syystyöt, mutta kesällä, siinä välissä, saa vain nauttia. Villiviini varjostaa terassin pöytää, ruusut kiipeävät vanhan maakellarin päälle ja omenapuu suojaa koko pihaa naapureiden katseilta. Koko piha itsessään oli yllätys kun muutimme. Lunta oli toista metriä ja vaikka syksyllä kävimmekin taloa katsomassa, ei pihasta ollut jäänyt mitään mieleen. Ensimmäinen kevät oli hämmentävä. Vihreää alkoi puskea tontin joka laidalta, naapuritalot hävisivät näkyvistä syreeniaidan taakse, omenapuu kukki valkoisena pilvenä. Ja sitten ne pionit. Ne alkoivat puskea maasta pensasistutuksen laidalla.

Pionit ovat jotain hämmentävää luksusta elämässä. Ne ovat jotenkin niin röyhkeän kauniita ja näyttäviä, huumaavan tuoksuisia, jotenkin ylenpalttisia. Niin isoja kukkia, että varret eivät jaksa kannatella niitä ja joudun kietomaan pakettinarua puskan ympärille, jotta kukat eivät taipuisi maahan asti. Isoin kukka on reilusti isompi kuin nyrkkini. Näissä pioneissa ei ole mitään vaatimatonta tai nöyrää. Ne ampaisevat maasta reilun metrin korkeuteen, kasvattavat valtavat kukkanuput ja lopulta antautuvat täyteen loistoonsa. Kaikki tämä muutamassa kuukaudessa, lumisohjon keskeltä ponnistavista punertavista aluista tähän kesäkuun täyteen loistoon. Joskus mietin, voisiko kasvun nähdä silmillä?  Jos parkkeeraisi päiväksi tuijottamaan pioneita, voisiko nähdä niiden kasvavan? Ainakin ne näyttävät kasvaneen työpäivän aikana ja yölläkin. Viime yönä puhkesi kukkaan ensimmäinen vaaleanpunainen pioni.

Pionit ovat arkinen ihmeeni. En tee niille mitään, mutta joka kevät (ainakin tähän asti) ne nousevat penkistä, kasvavat ja kukkivat. En ymmärrä, miten olen ansainnut nämä tuoksuvat ihmeet pihallani. En osaa hoitaa niitä, niinpä vain ihailen. Yritän oppia jotain kasvun ihmeestä ja mahdollisuudesta, iloita kauneudesta. Ehkä sekin on sitä armoa.

Olen aina ajatellut, että tämän virren sanoissa lauletaan ruususta. Mutta voihan se olla varmaan pionikin.


torstai 13. kesäkuuta 2013

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä...

Iltahartaus Kasinonrannassa, kuvan otti kai Marko
Töissä aina joskus yllättyy. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Se, että olin menossa riparille ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että riparilla on yleensä kivaa ja että vaikka loppuviikosta väsyttääkin, konfirmaatiosunnuntain onnelliset hymyt ja ilmeet yleensä kuittaavat ainakin osan leiriväsymyksestä. Mutta siitä aina yllättyy, miten kaiken sen leiritohinan keskellä välähtää jotain. Se saattaa olla terävä kommentti kesken työskentelyn tai ehkä oppimispäiväkirjaan kirjoitettuna, se saattaa olla yllättävä kikatus joka tulee juuri siitä kämpästä, missä aikaisemmin päivällä riideltiin. Tai se yllätys voi olla iltahartaus, jossa sanat ja sävel ja rukous ja oleminen ja tulen katseleminen ja kesäilta sulautuvat kaikki yhteen, niin ettei voi enää erottaa missä mikäkin alkaa ja loppuu. Kun leirejä on takana jo monta, niitä yllätyksiä osaa jo odottaa. Mutta koskaan ei varmaksi tiedä, tuleeko niitä ja jos tulee, niin koska.

Konfirmaatiosunnuntaina meillä oli tarjota yllätys koko kirkkoväelle. Konfirmaatiolauluna nimittäin laulettiin laulu, joka syntyi riparilla perjantai-iltana. Sesan ryhmän loppukoevastausrunosta löytyi lauluun kertosäe ja leirimuusikkomme sitten sanoitti pari säkeistöä ja sävelsi koko homman. Ja niin sitten kirkossa kuultiin laulun ensimmäinen julkinen esitys, kantaesitys siis. Näin sen kertsi kulki:

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä,
Pyhä Henki minut valtaa kokonaan.
Liittää minut seurakuntaan, sitten taivaan valtakuntaan,
kummitkin mua hellii aivan omanaan.

Konfirmaatiolaulu oli hieno hetki kirkossa, oma isoin yllärini oli kuitenkin jo hetki ennen sitä. Uskontunnustuksen jälkeen nuoret tulivat alttarille siunattavaksi, samalla tavalla kuin kastepäivänään. Yllätyin siitä lämmöstä ja ylpeydestä ja ilosta, jota tunsin heitä kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna sen kaiken määrästä. Aikaisemmin kirjoitin, että kastejuhlassa katselin ihmettä, pienen vauvan luottamusta ja uteliaisuutta kasteen salaisuuden edessä. Jotenkin kummallisesti se ihme toistui siinä, kun 24 valkoisiin puettua nuorta seisoi edessäni, katsoi yhtä suoraan, yhtä uteliaasti, iloisena ja onnellisena. Silloin tunsin, että se taisin olla minä itse, joka tässä rippikoulussa (jälleen!) oppi elämästä, toisista ihmisistä, itsestään ja Jumalasta paljon enemmän kuin osasi arvatakaan.


Tässä ollaan laulutreeneissä, tosin tässä vaiheessa ei vielä tästä konfislaulusta tiedetty. Tämänkin kuvan taisi ottaa Marko.

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Roskaaja rysän päältä?




Edelläni kylätietä ajaa ruskea Toyota. Se hinaa perässään kärryä, jonka tiukasti pingotetun kuormapeiton alta pilkistää polkupyörän ohjaustanko, vanhoja maalipöniköitä ja muuta romulta näyttävää. Mutta pienjäteasema on ihan toisessa suunnassa. Mieleen tulee ikävä ajatus: se on menossa kippaamaan roskansa metsään.

Minullakin on pieni metsäpalsta. Joka kevät palstalle ilmestyy vähintään yksi kuorma jonkun jätteitä. Olen toisinaan miettinyt, millainen tyyppi se on, joka kippaa roskansa toisen maalle. Ajanpa tämän roskakuskin perässä ja katson, mitä tapahtuu.

Kun edellä ajava huomaa, että perässä tulee auto, hän hiljentää, mutta jatkaa matkaa. Kohta tulemme risteykseen, josta erkanee tie Ruokosuon lakkautetulle kaatopaikalle. Paikka on ollut suljettuna kymmenen vuotta, mutta lähimaastoon ilmestyy edelleen jätekasoja.  Siellä omakin metsäpalsta sijaitsee. Auto kääntyy kuormineen kaatopaikan tielle. Käännyn jäljessä. Edellä ajava pysähtyy, niin minäkin. Mieleen tulee lapsuuden seuraa johtajaa -leikki. Hetken päästä auto kuormineen jatkaa matkaa, pysähtyy vähän matkaa ajettuaan suljetun romuliikkeen aidan viereen ja peruuttaa kuormansa metsätielle. Autosta nousee ikäiseni  mies ja teini-ikäinen poika. He käyvät tarkistamaan kuormapeiton siteitä, vaikka mitään korjattavaa ei oikeastaan ole; kiinnitysnarut ovat kireät.

Mies lähtee kävelemään minua kohti. Mitä kaikkea ehtii tulla mieleen, kun mies kävelee kohti?  Ärtymystä ja kiukkua; tässäkö on aito metsänroskaaja, tavallinen keski-ikäinen, autosta päätellen keskiluokkainen perheenisä. Nouseeko sanaharkka? Ettei vain tappelu? Mies on minua pienempi, eikä näytä kovin vahvalta. Mutta niitä on kaksi. Mitä minä sanon? Epäilyni siitä, että hän aikoo kipata roskansa metsään? Puran kiukkuni, kun vihdoin näen elävänä yhden, joka aivan ilmeisesti kärrää keskellä päivää jätteitään toisten maille. Mutta ketään ei saa käydä syyttämään aiheetta, järki sanoo. Avaan auton ikkunan.

– Etsitkö jotain…, ajatko…? mies on tullut vierelle ja takeltelee?
­– En,  minä vastaan ja katson häntä tuikeasti.
– Onkohan Heinsuon pienjäteasema lähellä?
–  Sinne on pitkä matka. Se on Kotkassa. Teidän kannattaa mennä Salmenkylän pienjäteasemalle, se on lähempänä (olemme Haminassa).

Mies kääntyy, nousevat autoonsa ja lähtevät takaisin samaa tietä, jota tulivat. Tunnen kiukkua sisälläni edelleen, mutta se alkaa laantua. Iltapäivällä ajan metsäpalstalleni. Ei näy vanhaa polkupyörää ja maalipöniköitä, mutta jonkun rojukuorma lojuu maassa. Luultavasti joku toinen keski-ikäinen, keskiluokkainen, purkanut pojan tai tyttären kirjoituspöydän, tehnyt vähän pintaremonttia ja kipannut rojunsa metsään.

Kun ajattelen laajemmin – emmekö ole kaikki mukana tässä jätteiden kärräämisessä toisten maille, luokkaan ja ikään katsomatta, globaalisti. Hankimme uraanin, öljyn ja elektroniikkaamme, tablettiemme ja kännyköidemme raaka-aineet ja valmistuksen sieltä, mistä ne halvimmalla saamme, ja jätämme jätteet ja kurjat työolot köyhien pulmaksi.  

No, onhan meilläkin Talvivaaramme. 

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Kaikki on hetken tässä

Joskus jossain joku (mahtava lähdeviite) pyöritteli ajatusta siitä, että otettaisiin valokuvia pyhästä. Tai Pyhästä, miten sitten kukin tehtävänannon ymmärtäisi. Ehkä jonakin vuonna järjestän seurakunnan nuorille valokuvamaratonin, jossa tehtävänä on kuvata juuri niitä asioita ja niitä hetkiä, jotka liian helposti jäisivät unohduksiin, huomaamatta, pyyhkiytyisivät mielestä. Ne ovat niitä hetkiä, kun jotenkin aavistaa, että oma ymmärrykseni ei tässä hetkessä riitä kuin murto-osaan siitä, mitä kaikkea siinä silmänräpäyksessä tapahtuu.

En osaa itse ottaa kuvia. Siksi niitä ei nyt ole. Yritän siis kuvata niitä muuten.

Hetki yksi. Olemme autossa, viisivuotias on päässyt etupenkille ja se on maailman hienoin juttu sillä hetkellä. Hän valitsee lastenlaululevyn ja niin me sitten ajamme kotiinpäin, musiikit pauhaten ja laulamme yhteen ääneen Teippileikistä ja Mehudiscosta. En uskalla katsoa viereiselle penkille montaa kertaa, mutta tiedän, että lapsi katsoo minuun, hymyilee, ihmettelee, laulaa. Siinä hetkessä laulaa joku muukin kuin me kaksi.

Hetki kaksi. Omenapuun kukat ovat puhjenneet, lopulta, pitkän odotuksen jälkeen. Niissä on jotain niin herkkää, niin kaunista, niin ihmeellistä. Miten ne hennot lehdet ovat mahtuneet silmuun odottamaan tätä päivää, tätä kevättä vai pitäisikö sanoa tätä kesää? Lehdet ovat lupaus. Ne ovat lupaus kesästä, kasvusta ja toivosta, mutta ne ovat myös lupaus syksystä, omenoiden kyljistä, syksyn hehkuvista väreistä. Kuka teki tämän kaiken, ja miten? Tänä aamuna ne vain olivat siinä.

Hetki kolme. Ollaan kirkossa, soitan pianoa ja vieressä soi kaksi kitaraa. Pekka Simojoesta ja hänen lauluistaan voi olla montaa mieltä mutta juuri silloin ne soivat. Kaksi tavallista kättä ja kaksi tavallista jalkaa lähetetään työhön, Jumalan työhön, laulamme yhdessä. Kaksi tavallista kättä siunaavat isosia ensi kesän tehtäviin. 80 tavallista kättä lähtee alttarilta kohti kesää, kohti riparia, kohti elämää. Ne kädet ovat ainoa tavallinen asia siinä hetkessä.

Hetki neljä. Kastejuhla. Kastemekkoon puettu lapsi on kumminsa sylissä ja tuijottaa. Lapsi uskaltaa katsoa suoraan kohti ja pitkään. Hän katsoo minua, kun luen psalmia, hän katsoo minua kun teen ristinmerkkiä, hän katsoo minua, kun kehotan väkeä rukoilemaan. Sitten hän nukahtaa. Mikä uskallus, mikä luottamus! Hän ei herää edes kasteveteen hiuksillaan eikä pienen isosiskon kuivatessa hänen päätään. Aurinko paistaa ikkunasta ja juhlaväki ja minä katselemme ihmettä. Korjaan: ihmeitä.


maanantai 6. toukokuuta 2013

Verkkoon!

Tässä välineitä tämän päivän ihmisten kalastajille (ja vähän terveisiä leiriltä)!
Terveiset vielä viime viikonlopun nuorten leiriltä! Höyterissä vietettin Kymin, Langinkosken ja Haminan seurakuntien yhteistä leiriä, jossa ohjelman punaisena lankana kulki meri. Viikonlopun aikana istutettiin pieniä siikoja mereen, tutustuttiin merivartiostoon, opeteltiin solmuja, kuultiin merimieskirkosta ja ihailtiin ja ihmeteltiiin merta. Sunnuntaina vielä sukellettiin Jeesuksen ajan kalastustapohin, mietittiin heittoverkon ja riimuverkon eroa ja sitäkin, miten paljon kalaa nuotalla voi saada.

Raamattutyöskentelyn pointti ei kuitenkaan ollut pelkästään kerätä tietoa opetuslasten erilaisista verkoista. Jeesushan sanoi tekevänsä heistä ihmisten kalastajia. Yhdessä mietimme myös sitä, millaisia verkkoja ja kalastusvälineitä tämän päivän ihmisten kalastajilla on. Kuva kertokoon puolestaan: facebook, you tube, twitter, nettisivut, skype. Verkossa ihan kirjaimellisesti! Kirkkokahvit kirkolla (jossa on ilman w-lan), tuki, apu, rohkaisu, Raamattu, erilaiset kohtaamiset. Siinä nuorten näkemyksiä siihen, millaisilla välineillä tänä päivänä tavoitetaan ihmiset. Evankeliumissa Jeesus käski Pietaria kalastamaan syvemmillä vesillä. Ehkä ihan samat sanat koskevat meitäkin. Menkää syvemmälle, tuntemattomiin vesiin, virittäkää verkkonne sinne, missä ihmiset ovat. Opetuslapsille heidän verkkonsa olivat varmasti tuttuja, ammatit kulkivat isältä pojalle, työ opittiin kädestä pitäen. Meille uudet verkot ovat vieraampia, arastelemme niiden käyttöä, helposti ne tuntuvat vähäpätöisiltä, "nykyajan höpötyksiltä" ja lisätyönä kaiken muun päälle. Mutta ei kai koskaan ole väärin mennä sinne, missä ihmisetkin ovat? Kalastuslupahan on myönnetty jo kasteessa.

Ajattelen, että haaste on heitetty. Kirkon (ja kirkon uskon) pitää näkyä Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa. Ennen ehkä luettiin aamulla Päivän tunnussanaa, tämän päivän aamuhartaus on kuva tai raamatunjae facebookin uutisvirrassa, ajatuksiaherättävä blogikirjoitus tai rukous verkkokirkossa. Ne kulkevat mukana älypuhelimien sovelluksissa, kotona tai töissä tietokoneen ruudun äärellä, eri puolilla maailmaa, mihin aikaan tahansa.

Pietarin jalanjäljissä ei siis oikeastaan edes ole vaihtoehtoja. On lähdettävä virittämään verkkoja.

---

Ainakin nämä verkot ovat jo vesillä:

Verkkokirkko eli kirkko verkossa
Lilyssä bloggaavat kirkon työntekijät
Katseltavaa, kuunneltavaa, luettavaa
Lisää luettavaa
Kuvia ja raamatunjakeita
Facebookin Kirkko Suomessa -sivu
Facebookin Kirkko Kymissä -sivu

Käy tutustumassa, tykkäämässä ja liittymässä mukaan!










tiistai 30. huhtikuuta 2013

Muistaa vai unohtaa?

White Rose
Muistan toivoneeni valkoisia ruusuja yo-juhlissani :) Kuva: Rojer, flickr.com
Muistan omista ylioppilasjuhlistani (ihan muutaman vuoden takaa :) ) erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että ranskanopettaja lauloi kovalla äänellä Gaudeamus Igituria. Muistan miettineeni, että olikohan hän ainoa, joka sen osasi vai ainoa, joka sitä uskalsi ääneen laulaa. Toinen asia liittyi silloisen kotikuntani kirkkoherran pitämään puheeseen. Siitä muistan yhden lauseen: Unohtaminen on Jumalan antamista lahjoista suurimpia.

Katselin eilen telkkarista amerikkalaista sairaalasarja Housea. Siinä oli nainen, joka muisti liikaa. Itseasiassa hän muisti kaiken, erityisesti kaiken ikävän. Se oli tietysti erityistä ja hienoa, mutta sen kääntöpuoli oli ikävä. Nainen ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän muisti liikaa, ihan liikaa niitä kertoja, kun häntä oli satutettu, kun hänelle oli valehdeltu, kun hän oli joutunut alistetuksi. Vuosien kuluminen ei auttanut, asiat eivät painuneet mielen perukoille, mitkään hyvittävät teot eivät riittäneet, sillä niitä ei koskaan ollut enemmän kuin niitä toisia, niitä, joista hän muisti jokaikisen.

Mietin, onko anteeksiantaminen lopulta unohtamista? Siinä mielessä kyllä, että kun asia on annettu anteeksi, sen voi yrittää deletoida mielestään, tai ainakin sitä pitäisi olla ajattelematta, siinä mielessä unohtaa. Mutta eihän se ihan niinkään voi mennä, että vain unohtamalla voi antaa anteeksi. On kuitenkin sellaisiakin asioita, jotka on antanut anteeksi, mutta joita ei silti voi kokonaan unohtaa. Ehkä anteeksiantaminen on enemmän irti päästämistä, tietoista ponnistelua, unohtamistakin kyllä, mutta myös päätös siitä, että olen antanut tämän asian anteeksi, en aio enää takertua tähän.

Ihminen ja Jumala eivät varmaankaan toimi ihan samalla tavalla. Vaikka itse yritän antaa anteeksi, en silti aina unohda, en ainakaan niitä kipeimpiä. Vaikka itse yritän päästää irti, painaa pois mielestä, unohtaakin, ei se aina onnistu, ei vaikka haluaisin antaa anteeksi ja unohtaa. En yhtään muista, miten silloinen kirkkoherra-nykyinen arkkipiispa puhettaan jatkoi. Mutta tänään muistelen sitä lausetta ja toivon, että unohtaminen ei ole vain lahja aivokapasiteettini säästämiseksi vaan myös lahja, jossa Jumalakin unohtaa, pyyhkii pois ja deletoi. Antaa anteeksi.