lauantai 9. kesäkuuta 2012

Suolaa, piikkejä ja kiviä



Love Hurts!
Kuva: LensENVY/Jacqueline

Satuin kuulemaan tänä aamuna viimeiset lauseet Kai Sadinmaan pitämästä aamuhartaudesta Ylen ykkösellä. Hän puhuu mielestäni aina suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta ja uskaltaa ottaa kantaa vaikeisiinkin ja varsinkin kirkolle kipeisiinkin asioihin Jeesuksesta talouskriiseihin. En ole kuunnellut koko hartautta, mutta sen voi käydä kuuntelemassa Ylen Areenassa. Pelkästään hartauden viimeiset lauseet kun antoivat paljon ajattelemista.

En siis tiedä, mistä Sadinmaa puhui, mutta hän lopetti hartautensa ajatukseen siitä, miten me olemme maan suola (Matt. 5:13). Maan suola, jonka pitääkin kirvellä ihmisten iholla, muistuttaa kipeistä asioita, pitää esillä sellaisia asioita, mitä kukaan muu ei nosta esiin. Jäin miettimään sitä, että kirkko saa tehdä kipeää ihmisten iholla. On jotenkin radikaali ajatus, että kirkko voi satuttaa ihmisiä, voi kirvellä suolana iholla, olla piikkinä lihassa ja kivenä kengässä.

Miksi se tuntuu niin radikaalilta? Olenko minäkin huomaamattani astunut siihen harhaan, että kirkko on vaaleanpunaista rakkausmössöä, päänsilittelyä, maailmaasyleileviä halauksia ja armoa, armoa vaan? Tehdään mitä vaan, että kukaan ei vain suuttuisi, ettei kenenkään iholla kirvelisi, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä ovet paukkuen. Että oltaisiin miellyttäviä, kohteliaita, pehmeitä. Millaiseksi kirkko oikein alunperin tarkoitettiin?

Sadinmaasta sitten ajatus kulki eteenpäin. Saarnasin laskiaissunnuntain perhemessussa paaston alkamisesta ja siitä, millaista on rakkaus ja millaisia tekoja se on. Yhdessä mietittiin, miltä rakkaus tuntuu. Messun jälkeen eräs suuresti arvostamani eläkerovasti antoi saarnasta terävää palautetta. Hän sanoi, että olin unohtanut rakkaudesta puhuessani yhden tärkeän osan siitä. Nimittäin sen, että turvallisuuden, lämmön, läheisyyden ja ilon lisäksi rakkaus tekee joskus todella kipeää. Osui. Juuri se olisi pitänyt vielä sanoa.

Kirkon olemukseen kuuluu rakkaus. Se on kirkon perusta, tärkein asia. Mutta se rakkaus ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa eikä suloisia sydämiä. Se perusta on rakkaus, joka kirvelee ja pistää, rakkaus joka sattuu. Jumalan rakkauteen, jolle kirkkokin kasvaa, kuuluu kipu. Kipu, jota me tunnemme kun näemme toisen kärsivän eikä kukaan välitä. Kipu siitä, kun toinen ei halua jakaa samaa rakkautta kuin itse. Kipu siitä, kun ei osaa toimia niin kuin pitäisi.  Kipu siitä, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Kipu kaiken kärsimyksen keskellä. Kipu, jota Jumala tunsi, kun hän antoi Jeesuksen kuolla.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti