Syömään!

On yksi kotityö, johon suhtaudun välillä suurella innolla ja intohimolla, välillä se vain kyllästyttää ja tympii. Kyseessä on ruuanlaitto. Aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Kun yhden sapuskan saa raivattua pöydästä, saakin jo alkaa miettiä, mitä lapsille seuraavaksi tarjoaisi. Ja vielä kun haluaisi tarjota vaihtelevaa, monipuolista, terveellistä, kasvispainotteista, lisäaineetonta, maistuvaa ja itsetehtyä ruokaa, joka olisi luomua ja lähellätuotettua mutta ei kuitenkaan hillittömän kallista. No, rima on korkella, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän sitä hampurilaista ja pizzaakin syödään.

Mutta jotain ikiaikaista siinä ruokarumbassa on. Samaistun esiäiteihin vuosisatojen takaa, kun kaurapuuro kuplii liedellä ja lapset huutavat nälissään vieressä. Työ mikä tehdään maidon ja leivän saamikseksi kotiin on erilaista kuin ennen, mutta otsa hiessä (välillä tosin vaan kuvannollisesti) sitä edelleen tehdään. Ja jotain syvästi tyydyttävää on siinäkin, kun lastaa päivän viimeiset astiat tiskikoneeseen, pyyhkii pöydän ja huokaisee: Tehtävä suoritettu, perhe ruokittu. Ja kyllä siihen usein on lisättävä: Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä ruuasta, kiitos jokapäiväisestä leivästä.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on (tämän blogistin mukaan) todennut: On olemassa kauniimpi tapa sanoa "rakastan sinua". Se kuuluu: "tulehan syömään". Ja niinhän se on ruualla rakastetaan, huolehditaan, välitetään. Syödäänhän nyt ensin, otatko kahvia? Maistuisiko lapsille jäätelö, on tuolla keksejäkin kaapissa, ja iltapalaksi sitten lettuja. Viikonlopun mummolareissulla ei tosiaan päässyt nälkä yllättämään  -eikä myöskään tunne siitä, etteikö olisi odotettu ja tervetullut vieras. Yhteiseen pöytään ei pyydetä kuin omat rakkaat, ei sinne vihollista kutsuta. Syömisellä ja syöttämisellä tyynnytetään myös se kauhea pelko siitä, että kuolema olisi lähellä. Vauvoina lapset tyyntyivät rinnalle, nyt ne istuvat pöytään ja lapioivat kitaansa kukkuralautaselliset. Minä katson heitä ja tyynnyn itsekin. Rakastan.

Omissa keitoksissani en pääse siihen, että ne sekä ilmaisisivat rakkautta että tyydyttäisivät nälän ja janon ikuisiksi ajoiksi. Onneksi sitä varten on ehtoollinen. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanooo: Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, ei koskaan ole nälissään. (Joh. 6:35-36) Siinä ne ovat molemmat, erottamatta ja jakamatta, ravinto ja rakkaus, leipä ja elämä. Siinä on kaikki valmiina.