tiistai 4. joulukuuta 2012

Suutarin lapset

Shoe  Shop
Terveiset suutarilta? Kuva Allan Henderson, flickr.com

Haluaisin elää niin kuin opetan. Haluaisin rakastaa lähimmäistä, hiljentyä jouluun, lukea ahkerasti Raamattua ja muitakin kirjoja, käydä kirkossa. Haluaisin olla jotenkin pyhä, hengellinen ja henkevä, syvällinenkin. Haluaisin suunnitella, valmistella ja ajatella, kävellä metsässä ja meren rannalla. Elää syvästi läpi kirkkovuotta, hengittää virsien tahtiin. 

Arki on kuitenkin toisenlaista. Kiirettä, aikatauluja, kalenterisulkeisia. Kotitöitä, ja niitä muitakin. Syöksymistä kokouksesta ja tapaamisesta toiseen, aikaisia aamuherätyksiä, kauppareissuja pimeässä illassa. Missä välissä sitä ehtisi lukea, hiljentyä, valmistautua jouluun, pysähtyä? Koska viimeksi hengitin syvään, tunsin talviauringon valo kasvoillani, sytytin kynttilän?

Jos jostain syystä saisin valita, kumman ottaisin? Senkö, mistä haaveilen ja mitä pidän jonkinlaisena ihanteena, vai tämän, tavallisen, vähemmän ylevän räpiköimisen eteenpäin kaiken keskellä? 

Vai voiko saada molemmat? Kristinuskossa moni asia on ristiriitaisesti totta samaan aikaan. Elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, hyvä ja paha ovat olemassa samaan aikaan, ihminen on yhtälailla syntinen ja pelastettu. Voisinko minäkin siis olla samaan aikaan arkinen ja pyhä, ripaus ihannetta ja toinen samanlainen todellisuutta, kolikon kaksi puolta, molemmat totta samaan aikaan? Voisiko suutari kuitenkin tehdä lapselleen kengät, tai edes yhden, toiseen jalkaan?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti