Lounasitkut Valintatalossa

Kuva Geishaboy500, Flickr.com

Kävin tänään nopeasti Karhulan Valintatalossa, hakemassa riisipiirakan ja omenan myöhäiseksi lounaaksi. Puurohiutalehyllyn päähän oli nostettu esille hyasintteja, joista yksi valkoinen oli jo vähän auennut. Oli pakko pysähtyä ja nuuhkaista. Hyasintin tuoksu on yksi niistä hajumuistoista, joka humpsauttaa takuuvarmasti ja samantien lapsuuden jouluihin.

Meillä kotona ei ollut hyasintteja. Isä oli allerginen ja omaankin nenään ne tuoksuivat pikkuisen liian voimakkaasti. Mutta mummolassa niitä oli. Mummola oli kaukana, eikä siellä lapsuudessa kovin montaa joulua vietetty. Mutta ne muutamat ovat kuorruttuneet hyansintin tuoksulla. Muistan, miten ukki nosti hyasinteista tehdyt kukka-asetelmat yöksi kellarin hyllylle (kellari itsessään on jo toinen tuoksumuisto, ja näkömuistokin perunalaareineen, hiirenloukkuineen ja rappusilla olevine limsapulloineen), muistan miten ihmettelin miten voi olla tällaisia vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia. Muistan, miten pieni olohuone (joka tuntui silloin tietysti suurelta) lämpesi niin kuumaksi, että posket hehkuivat punaisina kun sukulaiset istuivat avaamassa lahjoja, muistan miten sohvapöydälle avattiin suklaarasia ja miten mummolan joulukuusi oli aina se kaikista kaunein kuusi.

Valintatalossa tuli ikävä. Tuli ikävä lapsuuteen, ikävä jouluun. Ikävä ukkia, joka ei enää moneen vuoteen ole ollut tuoksutelemassa hyasintteja ja nostamassa niitä yöksi kellarin hyllylle. Ikävä mummolaa, jossa oli aina herkkuja tarjolla ja jossa ukki ja mummo odottivat kylään. Tuli ikävä jotain sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Mummola on, mutta mummo on jo vanha ja väsynyt ja kiukkuinenkin, itse aikuisena aistii ja tietää toisella tavalla riidat, riittämättömyyden tunteet, suvun omat kiemurat, taakat ja rasitteet. Ukin siunasin haudan lepoon kuusi vuotta sitten.

Yhtenä niistä jouluista kävin ukin kanssa joulukirkossa. Ukilla oli musta villakangastakki, karvahattu ja nahkaiset hanskat, taskussa tupakat ja sokeriton leijona-aski. Ei ukki muuten paljon Jumalasta puhunut, mutta jouluaamun kirkossa hän nousi laulamaan Enkeli taivaan viimeisen säkeistön. Muistan, että ukki lauloi, ei ehkä lujaa, mutta vakaasti, tasaisesti, omalla äänellään. Äänessä oli kunnioitusta, luottamusta, toivoa.

Lapsuuden mummolajouluina oli aina lunta ja pakkasta. Ja hyasintteja. Niin sinäkin vuonna.