Esirukousongelma

Oliskohan tällaisille rukousasemille käyttöä? Kuva: Zach Alexander. 

Tunnustan, että minulla on otsikon mukainen ongelma. Esirukous on siis se jumalanpalveluksen rukous, missä koko seurakunta rukoilee yhdessä toinen toistensa puolesta. Esirukoukseen kuuluvat kastetut ja avioliitton aikovat ja poisnukkuneet, rukoukset erilaisten ihmisryhmien puolesta, ajankohtaiset rukousaiheet ja ylipäätään kaikki, mitä seurakunta nyt tahtookin Jumalalle tuoda ja kertoa.  Esirukous on usein pitkä ja monipolvinen, pitäähän siihen mahtua niin paljon kaikkea. Mutta ei se pituus nyt kuitenkaan ole se syy, miksi esirukous herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Ensinnäkin ovat ne avioliittoon kuulutetut. Miten rukoilen kauniisti aviopuolisojen puolesta, kun tiedän, että kirkonpenkissä istuu parisuhteensa rekisteröinyt pari? Miksi heidän puolestaan ei rukoilla? (No siksi, kun he eivät ole menneet kirkossa naimisiin, mutta silti.) Toiseksi ne kuolleet. Miksi heidän kohdallaan mainitaan ikä? Eihän kastettujenkaan ikää sanota. (No kun se on vanha tapa, ja olisihan se hassua sanoa lähes jokaisen kastetun kohdalla että kahden kuukauden iässä, mutta silti.)

Esirukous jatkuu usein rukouksella sairaiden, yksinäisten ja köyhien puolesta. On tietysti arvokasta, että kirkossa muistetaan niitä, joilla on vaikeaa ja jotka tarvitsevat Jumalan läsnäoloa ja apua tilanteeseensa. Mutta silti välillä mietin, että miksi pyydämme heille vain Jumalan apua. Eikö meidän pitäisi itsekin auttaa niitä, joilla on vaikeaa, eikä vain jättää sitä Jumalan tehtäväksi? Emmekö me olekaan ne Jumalan kädet tässä maailmassa? Pitäisikö kuitenkin pyytää sitä Jumalan apua ja voimaa meille, jotta me jaksaisimme auttaa, rakastaa ja hoitaa?

Esirukouksessa pyydetään Jumalan siunausta lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, töissäkäyville, työttömille, terveille, sairaille, you name it. Joskus mietin, että eikö kaikkivaltias Jumala jo tiedä kaikki ne, joille siunausta rukoillaan. Miksi meidän pitää luetella heidät kirkossa? Entä jos joku unohtuu? Onko kyseessä rukous heidän puolestaan vai pelkästään yleinen muistutus heidän olemassaolostaan?

Viime keväänä lapsityönohjaajien neuvottelupäivillä piispa Irja Askola puhui uskon äidinkielestä ja juuri esirukouksen kielestä. Kenen puolesta oikein rukoilemme? Mitä käyttämämme kieli kertoo meistä, kirkostamme ja uskostamme? Sitä kysymystä voi tarkastella ainakin kahdella tavalla. Onko käyttämämme kieli selvää ja selkeää, sellaista että se on helppoa ymmärtää vai onko se byrokraattista kapulakieltä, jossa brassaillaan hienoilla lauserakenteilla ja ammattitermeillä? Toinen tapa lähestyä kysymystä on miettiä, mitä käyttämämme sanat sisältävät? Mitä esirukous sisältää? Kenen puolesta siinä rukoillaan, kenet siinä kannetaan Jumalan eteen? Rukoilemmeko vain avioliiton solmivien puolesta, vai yltääkö rukous ja pyyntö siunata myös samaa sukupuolta oleville pareille, sinkuille, niille, jotka vasta etsivät puolisoaan, niille, jotka elävät ihmisssuhteissa, jotka mainitaan facebookissa sanoilla it´s complicated ja niille, jotka miettivät avioeroa?

Ihan liian usein ne esirukoukset, jotka itse laadin, ovat listoja niistä, joille pyydetään siunausta, listoja kiitoksista siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut (ja sitten hävettää tämä oma hyväosaisuus) ja erilaisia pyyntölistoja. Kuitenkin esirukouksen pitäisi olla enemmän koko seurakunnan yhteinen huuto Jumalan puoleen. Sen pitäisi olla rukous, jossa ajankohtaiset ja mieltäpainavat asiat saa saattaa Pyhän Jumalan hoitoon, rukous jossa ei ole kiellettyjä asioita ja rukous, jossa asiat voidaan sanoa niin kuin ne ovat. Ei lista tai suoritus tai velvollisuuskaan, vaan mahdollisuus ja oikeus, rukous, jossa jokaisen ääni saa kuulua.