keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Jukka sen sanoi

grave cross
Kuva: NoiseCollusion/Matthew Robinson




Jukka Relander kirjoittaa: "Lähinnä rippijuhliin, häihin ja hautajaisiin perustuvan jumalanpalveluskokemukseni mukaan kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka olen pätkätyöläinen pahimmasta päästä, ja kaikkea muuta kuin turvalliselle oksalleni asemani vakiinnuttanut, en tunnista itsessäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Viestin mielekkyyden olen kokenut vain pariin kertaan, pitäessäni kuolevaa kädestä. Mutta kuoleman lisäksi kirkko voisi valmistaa myös elämään. "(kirjassa Uskon sanat, Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna, s. 23-24)

Voi Jukka, miksi olet niin oikeassa tässä? Miksi sinä huomaat sen, mikä on kalvanut minua, mietityttänyt, mutta jota en ole osannut pukea sanoiksi. Eikä kai tarvise olla mikään huipputason looginen päättelijä, kun ymmärtää, että juuri tässä kirkon kriisissä ja ongelmissa ja jäsenkadossa on kysymys. Ihmiset eivät ole heikkoja ja turvattomia, ainakaan pärjäävät kolmekymppiset ja menevät viisikymppiset eivät ole. Kirkossa puhutaan synnistä, keskeneräisyydestä, lohdusta, rikkinäisyydestä, mutta ketä se kiinnostaa? Ei kai tänne ole synnytty vain kuolemaa odottamaan ja pahimmassa tapauksessa vielä pelkäämään sitä? Kuka tavallinen, terve ja pärjäävä ihminen edes jatkuvasti ajattelee kuolemaansa? Ei juuri kukaan. On hienoa ja kunnioitettavaa, että jossain on paikka, missä niistäkin asioita voidaan puhua. Kirkolla on hieno asema ja mahdollisuus muistuttaa ihmisiä siitä, että jonakin päivänä me kaikki kuolemme. Kaiken diakonian ja hyväntekeväisyyden kautta kirkolla on mahdollisuus muistuttaa siitäkin, että kaikilla ei mene hyvin, monet tarvitsevat apua. Mutta mitä annettavaa kirkolla on niille, joilla menee hyvin ja vähän liiankin lujaa?

Osmo Tiililähän sen jo totesi, että kirkko on olemassa siksi, että me kuolemme. Mutta voisiko kirkko kuitenkin olla olemassa myös siksi, että me elämme ja siksi, että elämää on jo ennen kuolemaankin. Mutta siitä kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä on paljon helpompi puhua kuin siitä, miten usko ja kirkko ja Jumala voisivat olla osa meidän tätä nykyistä, arkista, maanpäällistä elämäämme. Ero on siinä, että kuolemasta ja iankaikkisuudesta ei kukaan tiedä, niistä voi vain puhua. Elämästä tietää jokainen, eikä siinä puhuminen riitä. On elettävä, elettävä todeksi ja arjeksi Jumalan kohtaaminen, Jeesuksen ja lähimmäisen rakastaminen ja Pyhän Hengen voimasta eläminen. Sitä ei voi lukea paperilta, eikä sitä voi esittää ulkopuolisena tai laulaa liturgisin sävelin.

On väärin ja yksinkertaistavaa ajatella, että ihmiset olisivat vain heikkoja, rikkinäisiä ja keskeneräisiä, vapisevia ja horjuvia, turvattomia. Mutta on myös ihan liian yltiöpositiivinen ajatus, että ihmiset olisivat vain vahvoja, voimakkaita, itseriittoisia, pärjääviä, onnistujia. Jos kristinusko keskittyy vain kuolemaan ja iankaikkisuuteen, nuo ääripäät nousevat esiin ja lopulta ketään ei kiinnosta. Elämässä on aina läsnä enemmän kuin vain ääripäät, enemmän kuin musta ja valkoinen. Siksi kirkonkin pitää elää, olla mukana elämässä, tavoittaa reunat mutta myös kaikki se harmaa siinä keskellä. Kirkon pitää muistuttaa siitä, että kuolemaa ei tarvise pelätä - mutta ei tarvitse elämääkään.
Jukka hyvä, sinä annoit minulle ison tehtävän. Lupaan yrittää, mutta en lupaa onnistua. Mutta lupaan yrittää, että meidän kirkkomme ja meidän seurakuntamme valmistaisi meitä kuoleman ja sen jälkeisen elämän lisäksi myös tähän elämään.

Se koira älähti johon kalikka ja sitä rataa.

1 kommentti: