Oi aikoja!

Adventtikalenteri, kuva A ForestFrolic, flickr.com

Joulukuussa aika on toisella tavalla mitattavaa kuin muulloin. Ehkä se johtuu joulukalentereista ja siitä innosta, jolla lapset luukkujen avaamiseen suhtautuvat. Mutta jotenkin se kalenterin avaaminen tekee joulukuisesta ajankulusta tiedostettua. Ensimmäinen päivä, ensimmäinen luukku, sitten itsenäisyyspäivä, Lucian päivä, kohta kolmas adventtisunnuntai. Mutta vaikka yhtä päivää vastaa yksi luukku, ei aika silti tunnu olevan yhteismitallista. Ensimmäiset päivät luukut aukeavat hitaasti mutta jouluaattoa kohti vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Mutta ei aika tunnu muutenkaan olevan mitenkään standardimittaista. En tiedä mitään avaruusfysiikasta, mutta olisin valmis ehdottamaan jotain ajan kiihtyvyyteen liittyvää teoriaa, sillä vuosi vuodelta aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin. Se kuluu nopeammin kun katselee kohti tulevaa ja sitten se vasta nopeasti kuluukin, kun katselee taaksepäin. Vastahan oli vuosi 2000, niin melkein 15 vuotta sitten. Ajan suhteellisuus jotenkin vääristyy. Muistan hyvin syyskuun 2001, New Yorkin kaksoistornien romahtamisen. Se tuntuu olleen vain hetki sitten. Mutta aikaa on kulunut siitä jo 12 vuotta. Enemmän kuin mitä oli aikaa Neuvostoliiton hajoamisen ja tornien romahtamisen välillä. Se tuntuu uskomattomalta. Tai se, miten lähellä toisen maailmansodan päättyminen oli vielä omana syntymävuonnani, 35 vuoden päässä. Jos nyt katselen taaksepäin, reilu 30 vuotta on yksi silmänräpäys, vähän enemmän kuin oman elämäni mitta tähän mennessä. Isossa mittakaavassa ei juuri mitään siis. Ja toisaalta, vuosi 2045 tuntuu olevan ikuisuuden päässä, vaikka sinnekin on se samat reilu 30 vuotta.

En tiedä, mitä psalminkirjoittaja ajatteli kirjoittaessaan näitä rivejä: "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, mailleen mennyt kuin öinen vartiohetki." ja "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." Mutta en olisi yllättynyt, jos hänkin ihmettelisi ajan ihmeellistä kulkua, sen outoa kiihtymistä ja hidastumista ja kiihtymistä ja lopulta myös omaa pienuuttaan kaiken tämän ajan, menneen ja tulevan, keskellä. Kuitenkin uskallan yhtyä hänen kanssaan samaan toiveeseen siitä, että ymmärtäisin ajan lyhyyden. Ja siihenkin, että joskus saisin viisaan sydämen.