Joskus jossain joku (mahtava lähdeviite) pyöritteli ajatusta siitä, että otettaisiin valokuvia pyhästä. Tai Pyhästä, miten sitten kukin tehtävänannon ymmärtäisi. Ehkä jonakin vuonna järjestän seurakunnan nuorille valokuvamaratonin, jossa tehtävänä on kuvata juuri niitä asioita ja niitä hetkiä, jotka liian helposti jäisivät unohduksiin, huomaamatta, pyyhkiytyisivät mielestä. Ne ovat niitä hetkiä, kun jotenkin aavistaa, että oma ymmärrykseni ei tässä hetkessä riitä kuin murto-osaan siitä, mitä kaikkea siinä silmänräpäyksessä tapahtuu.
En osaa itse ottaa kuvia. Siksi niitä ei nyt ole. Yritän siis kuvata niitä muuten.
Hetki yksi. Olemme autossa, viisivuotias on päässyt etupenkille ja se on maailman hienoin juttu sillä hetkellä. Hän valitsee lastenlaululevyn ja niin me sitten ajamme kotiinpäin, musiikit pauhaten ja laulamme yhteen ääneen Teippileikistä ja Mehudiscosta. En uskalla katsoa viereiselle penkille montaa kertaa, mutta tiedän, että lapsi katsoo minuun, hymyilee, ihmettelee, laulaa. Siinä hetkessä laulaa joku muukin kuin me kaksi.
Hetki kaksi. Omenapuun kukat ovat puhjenneet, lopulta, pitkän odotuksen jälkeen. Niissä on jotain niin herkkää, niin kaunista, niin ihmeellistä. Miten ne hennot lehdet ovat mahtuneet silmuun odottamaan tätä päivää, tätä kevättä vai pitäisikö sanoa tätä kesää? Lehdet ovat lupaus. Ne ovat lupaus kesästä, kasvusta ja toivosta, mutta ne ovat myös lupaus syksystä, omenoiden kyljistä, syksyn hehkuvista väreistä. Kuka teki tämän kaiken, ja miten? Tänä aamuna ne vain olivat siinä.
Hetki kolme. Ollaan kirkossa, soitan pianoa ja vieressä soi kaksi kitaraa. Pekka Simojoesta ja hänen lauluistaan voi olla montaa mieltä mutta juuri silloin ne soivat. Kaksi tavallista kättä ja kaksi tavallista jalkaa lähetetään työhön, Jumalan työhön, laulamme yhdessä. Kaksi tavallista kättä siunaavat isosia ensi kesän tehtäviin. 80 tavallista kättä lähtee alttarilta kohti kesää, kohti riparia, kohti elämää. Ne kädet ovat ainoa tavallinen asia siinä hetkessä.
Hetki neljä. Kastejuhla. Kastemekkoon puettu lapsi on kumminsa sylissä ja tuijottaa. Lapsi uskaltaa katsoa suoraan kohti ja pitkään. Hän katsoo minua, kun luen psalmia, hän katsoo minua kun teen ristinmerkkiä, hän katsoo minua, kun kehotan väkeä rukoilemaan. Sitten hän nukahtaa. Mikä uskallus, mikä luottamus! Hän ei herää edes kasteveteen hiuksillaan eikä pienen isosiskon kuivatessa hänen päätään. Aurinko paistaa ikkunasta ja juhlaväki ja minä katselemme ihmettä. Korjaan: ihmeitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti