sunnuntai 1. joulukuuta 2013

1. adventtisunnuntai: Hoosianna!

2011-11-27
Eka adventtikynttilä syttyy tänään.
Kuva Guillaume Baviere, flickr.com

Ekaan adventtiin liittyy kiinteästi kaksi virttä. Virsikirjan ensimmäinen, numero 1 eli perinteinen Hoosianna ja sen vähän tuoreempi versio, virsi numero 15, Tiellä ken vaeltaa. (Matteus Pentti on muuten julkaissut Oisko Tulta? -blogissa ihan mahtavan sarjakuvapiirroksen tästä virrestä, käy katsomassa tästä). Tiellä ken vaeltaa kertoo Jeesuksen tulosta Jerusalemiin. Säkeistöissä kuvaillaan hänen tuloaan ja kertosäkeenä sitten huudetaan hoosiannaa, tervehditään häntä.

Minua alkaa aina nolottaa tätä virttä laulettessa. "Kruunua, valtikkaa, et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa." Onko todella niin? Kun välillä tuntuu, että juuri kirkossa ne kruunut ja valtikat vielä ovat, ihan konkreettisesti. Ikivanhat ja mittaamattoman arvokkaat kristallikruunut ja hopeiset ehtoollisastiat, tuhansien eurojen liturgiset vaatteet ja huippuluokan äänentoistolaitteet löytyvät ihan omasta kirkostammekin. Kun Espooseen vihittiin vuosituhannen alussa ensimmäinen piispa, hänen piispansauvaansa koristivat oikeat timantit. Ei nyt ehkä kruunuja ja valtikoita, mutta aika paljon kaikkea kimaltavaa ja kiiltävää, arvokasta. Monen pienen paikkakunnan suurimmat salit ovat kirkkosali ja seurakuntasali ja koulun jumppasali. Jo vuosikymmeniä sitten tunnettiin vatsakkaat rovastit jotka asuivat vauraita pappiloita, he olivat merkittäviä herroja paikkakunnilla. Enää papit eivät loista jokasyksyisissä verotietoluetteloissa eikä seurakuntatyöllä varsinaisesti rikastu. Kuitenkin varsin kohtuullisen elintason sillä saa.

Vielä enemmän sitten nolottaa seuraavassa säkeistössä. "Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus." Jumalan vallan salaisuus, ehkä. Kirkon salaisuus, ei. Nöyryys ja hiljaisuus vallankäyttönä on jotain sellaista, mihin pystyy vain Jumala. Inhimillinen nöyryys on usein hurskastelua ja hiljaisuus vastuun välttelyä. Jeesuksella ei ollut kruunuja eikä valtikoita, mutta hänellä oli nöyryys ja hiljaisuus. Jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ollut. Se on jotain sellaista, mitä kirkko haluaisi, että sillä olisi, jotain sellaista, mitä kirkko jopa väittää omistavansa. Ja jotain sellaista, mistä tulee myötähäpeän tunne. Tunne siitä, että olemme jääneet kiinni, piispanhiipassa ja timanttisauvassa, suurissa saleissa, housut kintuissa. Olemme unohtaneet sen, miten Jeesus astui esiin. Seimen, aasin ja ristin. Ei kultaa, ei välkettä, ei kimallusta. Ei vallan merkkejä.

Jos me olemme hukanneet Jumalan vallan salaisuuden, nöyryyden ja hiljaisuuden, olemme hukanneet kaiken. Tai oikeastaan: kun olemme hukanneet. Kirkko on kasvanut byrokraattiseksi toimistoksi, virastojen ja sihteerien armeijaksi, lomakkeiden ja pöytäkirjojen luvatuksi maaksi. Nöyryys vilahtelee juhlapuheissa ja laulujen sanoissa, mutta käytäntöön asti se ei aina yllä. Voiko se olla kirkon tämänhetkisen tilanteen syy? Voiko olla niin,  että kirkko voi näyttää oikean voimansa, Jumalan voiman, vasta sitten kun kaikki ylimääräinen kulta on karsittu pois ja vallan merkit viety, vasta sitten kun se on ryvetetty kunnolla, tongittu kaikki nolotkin salaisuudet pohjamutia myöten? Voiko olla niin, että vasta sitten, vasta todelliseen nöyryytyksen jälkeen on mahdollista nousta? Voiko olla niin, että kirkon tie lopulta on sama kuin Jeesuksen tie. Aasin selässä ristille.

Se tarkoittaisi sitä, että monenlaista kriisiä ja epämiellyttävää hetkeä on vielä tulossa. Monta A-Studion teemailtaa, monta herätysliikkeiden penkomista, monta maton alle työnnetyn salaisuuden paljastamista.  Halveksuntaa, kasvoille sylkemistä, julkista häpäisyä. Jeesus suostui siihen muuta suostuuko hänen kirkkonsa? Tänään se huutaa "Hoosianna! Auta, pelasta!" Sitä varmaan huudetaan vielä monta kertaa ja lujaa. Luulen, että käänteentekevä hetki on silloin, kun se jaksetaan enää kuiskata.

2 kommenttia:

  1. Ajankohtaisen kakkosen teemailtaa.

    VastaaPoista
  2. joo, kiitos korjauksesta. niitähän ne on.

    VastaaPoista