Vapun jälkimainingeissa

Kuva Cliff Gilmore

Vappua juhlittiin jo eilen ja toissapäivänäkin, mutta vasta tänään sain kiinni ajatuksenpäästä, joka vähän jo vilahti mielessä varsinaisena juhlapäivänäkin. Uskonto ja politiikka on perinteisesti kuuma peruna, tabukin, puheenaihe jota ei kannata kahvipöytäkeskusteluun nostaa. Jotkut papit kyllä harjoittavat politiikkaa, ihan puoluepolitiikkaakin työn ohella. Minusta se tuntuu vieraalta, en osaa samaistua mihinkään puolueeseen. Jos voisikin poimia kaikista parhaat puolet, rusinat pullasta -tekniikalla. Mutta politiikasta tämä ajatus lähti. Pahoittelen mahdollista poliittista epäkorrektiutta.

Vappu on työväen juhlaa ja työväenlaulujen aikaa. Yksi tunnetuista (ja mielestäni upeimmista) on Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Aulikki Oksasen sanoittama Kenen joukoissa seisot. Laulun sanat maalavat silmien eteen punalippuisen paraatin, työväen joukon, joka ei piittaa rakkaudesta puhuvista pastoreista eikä puolueettomista humanisteista. Laulusta voisi varmaan tehdä monenkinlaista poliittis-teologis-yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, mutta minut pysäytti laulussa mainittu rakkaus. Ihan laulun alussa todetaan, ettei rakkaus synny maailmaan odottaessasi taivaan armoa. Sitten todetaan rakkaudesta puhumisen olevan pastorien houreita. Kertosäkeessä sitten tulitetaan täysillä: "Ei synny rakkautta ilman oikeutta, ei oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa." Rakkaus on siis jotain, joka syntyy vasta sitten, kun ihmiset ovat liittyneet yhteen ja kun yhteenliittyneet ihmiset ovat taistelleet oikeuden puolesta. Ja vasta sitten kun oikeus on lopulta tapahtunut on tilaa rakkaudelle. En yhtään ihmettele enää, että rakkaudesta puhumista verrataan hourailuun, niin paljon pitää tapahtua ennen kuin rakkaus voittaa, tulee näkyväksi ja saa tilaa. Rakkaus on todella kaukana, unenomaisena näkynä. Reaalimaailmasta kun tiedämme, miten harvoin oikeus toteutuu.

Olisin taipuvainen ajattelemaan, että kristinuskon näkökulmasta järjestys voisi olla toinen. Ensin on rakkaus, tai Rakkaus isolla ärrällä oikestaan. Ja kun on r/Rakkaus, voi olla myös oikeus, voi olla taistelu oikeuden puolesta, voi olla yhteenliittyneiden ihmisten joukko. Rakkaus ei ole päämäärä tai lopullinen tavoite vaan se on lähtökohta, alkuunpaneva voima, liikkeelle saava taho. Rakkaus ei ole palkinto vaan se on oletusasetus. Siksi rakkaus ei ole vain pastoreiden houreita, illuusiota, jotain tavoittamatonta. Rakkaus on jo olemassa, se sysää meidät liikkeelle, liittymään yhteen, taistelemaan oikeuden puolesta, jakamaan rakkautta ja hyvää eteenpäin.

PS. Luen parhaillaan Jukka Relanderin ja Tuomas Nevanlinnan keskustelukirjaa Uskon sanat. Sen viimeisessä luvussa pohditaan, miten vasemmalla Jumalan valtakunta todella on. En ole vielä päässyt viimeiseen lukuun asti, mutta voi hyvin olla, että näihin poliittisiin teemoihin palataan vielä... Kirja muutenkin on ajatuksiaherättävä. Kannattaa lukea!

Potentiaali

Kuva: Roberto Arias

Mikä potentiaali sinussa onkaan! Tämän lauseen kuulisi paljon mielummin kun kysymyksen: "Onko sinusta mihinkään?" Elokuva Kuninkaan puhe, joka on nähtävänä myös näytelmäsovituksena Helsingin kaupunginteatterissa, on minun mielestäni tutkielma ihmisen mahdollisuuksista. Kuninkaan puheessa seurataan Yorkin herttuan prinssi Albertin tuskaista taivalta änkyttävästä ja maahan painetusta miehestä kuningas Yrjö VI:neksi.

Prinssi Albert oli kuningas Yrjö V:nen toiseksi vanhin poika. Hänen ei koskaan pitänyt nousta kuninkaaksi, sillä hän oli toinen kruununperimysjärjestyksessä. Kuninkaaksi nousi Yrjö V kuoleman jälkeen hänen vanhin poikansa Edward VIII, mutta hänen kohtalokseen tuli rakastuminen eronneeseen amerikkalaiseen naiseen, Wallis Simpsoniin. Kuninkaaksi kruunaamisen jälkeen Edward kuitenkin luopui kruunustaan viedäkseen Wallis Simpsonin vihille. Edwardin jälkeen kuninkaaksi nousi juuri prinssi Albert eli kuningas Yrjö VI.

Prinssi Albertin tie kuninkaaksi ei ollut ruusuinen. Hänet oli pienenä pakotettu vasenkätisestä oikeakätiseksi, hänen pihtipolviaan oli suoristettu kivuliaasti ja hänen isänsä, Yrjö V oli ankara kasvattaja. Suurin kipupiste hänen elämässään oli paha änkytys, joka sekä vaikeutti hänen julkista puhumistaan että oli kiusaamisen kohde. Prinssi Albert haki apua tähän ongelmaansa erilaisilta terapeuteilta, mutta vaiva ei helpottanut. Viimein hän löysi australialaisen Lionel Loguen, joka ymmärtää, että vaivan syy ei niinkään ole elimellinen vaan psykologinen, se, ettei Albert usko itseensä ja omiin kykyihinsä.

Näytelmäversio päättyi kuningas Yrjö VI:nen tärkeään radiopuheeseen, jossa hän puhui koko Britannian kansalle ja Brittiläiselle imperiumille. Tässä puheessa hän vakuutti kansan taistelemaan yhteisessä rintamassa natsi-Saksaa vastaan. Tämän hän teki itseensä uskoen ja takeltelematta.

Itseensä ja mahdollisuuksiinsa uskominen on mahtava voima. Löysin viime viikolla itselleni voimauttavan kappaleen Potentiaali Jukka pojan levyltä Yhdestä puusta. Jos haluat kuunnella kappaleen, löydät sen esim. YouTubesta: klikkaamalla tätä pääset kuuntelemaan tuon kappaleen.
Tiivistettynä voisi sanoa, että kappaleen sanojen mahti on juuri siinä, että meidän kaikkien on otettava oma potentiaalimme käyttöön!

Lappu luukulle?

Pyhän Nikolaksen kirkon suljettu ovi Bulgariassa. Kuva: abac077

Viikonloppuna uutisoitiin, että Kööpenhaminassa suljetaan 16 kirkkoa. Syyt olivat käytännölliset ja taloudelliset. Kävijöitä ei ole, joten miksi palkata pappeja, kanttoreita ja suntioita töihin. Kööpenhamina on iso kaupunki, mutta 16 kirkkoa on silti aika paljon. Helsinki on paljon pienempi, kai sitä voisi verrata niinkin, että Helsingistä suljettaisiin kymmenisen kirkkoa. Siitä voisi joku numeroniilo laskea, miten paljon säästöjä saataisiin kasaan.

Ollaanpa ihan rehellisiä. Kotkassa järjestetään jumalanpalvelus tai messu joka sunnuntai kello 10 ainakin kolmessa kirkossa. Kotkan kirkossa, Langinkosken kirkossa ja Kymin kirkossa messu on joka pyhä samaan aikaan. Muita kirkkohetkiä ja toisten kirkkokuntien ja -suuntien messuja on myös käytännössä joka sunnuntai, kellonajat vähän vaihtelevat. Todennäköisesti koko kaupungin kymppimessusssa (eli klo 10 sunnuntaiaamuna) käyvä väki mahtuisi yhteen Kotkan kirkoista. Ainakin sellaisena tavallisena sunnuntaina, konfirmaatiot ja isot juhlapyhät ovat tietysti vähän eri asia.

Omaan kirkkoon liittyy tietysti monenlaisia tunteita. Kööpenhaminastakin sanottiin, että päätös kirkkojen sulkemisesta ei tunnetasolla ole helppo. Se on ymmärrettävää. Meistäkin tuntuisi pahalta, jos Kotkaan jäisi vain yksi luterilainen kirkko. 

Kööpenhaminan kirkkoja ei kuitenkaan suljettu ulkoisten syiden tai painostuksen vuoksi. Niitä ei suljettu huonon sisäilman takia tai siksi, että ne herättivät pahennusta toisella tavalla uskovien joukossa. Ne suljettiin, koska jumalanpalvelukseen ei tullut ihmisiä, messu ei kiinnostanut. Ihmiset eivät tarvinneet sitä, mitä kirkossa olisi ollut tarjolla. Tai ehkä tarvitsivat, mutta eivät tulleet ajatelleeksi, tai eivät ehkä tienneet mitä olisi ollut tarjolla. Siksi ei ole mahdotonta, että joidenkin vuosien tai vuosikymmenien jälkeen Suomessa ja Kotkassakin joudutaan sulkemaan kirkkoja. Jos me kirkon työntekijät emme saa viestiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta tarpeeksi kirkkaaksi, jos me seurakuntalaiset emme saa lähimmäisenrakkautta, avoimmutta ja välittämästä tarpeeksi kouriintuntuvaksi ja jos meidän kirkkomme ei saa talouttaan kuntoon, kirkkojen sulkemisesta tulee todellisuutta täälläkin. 

Talouden suhteen talkoot on jo aloitettu, kiinteistökatselmukset tehty ja säästöjä mietitty. Uskon/toivon/rakkauden suhteen työtä on tehty jo vuosituhansia, mutta silti viesti kaipaa edelleen potkua, tulta ja henkeä. Lähimmäisenrakkauttakin on, paljon, mutta rakkaus kasvaa ja lisääntyy vain rakastamalla ja tilaa sille on vielä. Yhteisellä työllä, rakkaudella ja rukouksella me voimme olla rakentamassa kirkkoa ja seurakuntaa sen sijaan, että lyötäisiin laudat oveen ja lappu luukulle. Tervetuloa hommiin!

Kapinoiva lammas

Afganistanilainen paimen laumansa kanssa, taustalla hylättyjä panssarivaunuja ja tankkeja. Kuva: John Zada of Canada

Ensi sunnuntain psalmi on tuttu paimenpsalmi. Se, joka alkaa Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Suututtaa ja turhauttaa koko psalmi. Monestakin syystä. Ensinnäkään en tahdo olla paimennettava, en lammas enkä mikään muukaan pässi. En tahdo, että joku muu määrää elämäni suunnan, ohjailee elämääni, ylipäätään mestaroi sitä mitenkään. Toiseksi, minulta puuttuu vaikka mitä. Joka kerta kaupungilla sen huomaa, puuttuu laukkua, kenkää, taulua ja tavaraa, ja monelta muulta puuttuu vielä paljon enemmän. Mikä paimen se sellainen on, joka antaa toisten syödä itsensä ähkyyn luomunurmikolla ja toiset joutuvat kituuttamaan nälässä niityllä, jossa ei kasva heinän heinää. Kapinoin sitä vastaan, että pitäisi antaa elämä jonkun muun käsiin, kapinoin sitä vastaan, että pitäisi uskoa sellaiseen, mitä ei voi todistaa. Kapinoin sitäkin vastaan, että pitäisi vain tuudittautua lapsenuskoon ja pyhäkoulun paimentarroihin ja antaa Jeesuksen vain ohjailla sillä sauvallaan.

Humanismi ja rationalismi eivät oikein sovi paimenpsalmiin eivätkä oikein muutenkaan kristilliseen ihmiskäsitykseen. Humanisti ei suostu paimennettavaksi ja rationalisti ei usko koko paimeneen. Joku muu ismi varmaan huomauttaisi myös epätasa-arvosta ja siitä, mikseivät kaikki lampaat nauti samanlaisista olosuhteista, jos kerran paimen on kuitenkin sama. Joku kysyy sitäkin, kuka on vastuussa tästä maailmasta ja kaikesta mitä siellä tapahtuu. Jumala vai ihminen?

Joskus tekisi mieli huutaa, että kyllä me kirkossa näemme ja ymmärrämme kaikki nämä epäloogisuudet. Tiedämme, että on outoa suostua paimennettavaksi, tunnustaa oma pienuutensa ja epätäydellisyytensä. Tiedämme, että kristinusko ei ole tehnyt maailmasta tasa-arvoista, tiedämme, että liian moni kärsii, liian moni näkee nälkää, liian moni itkee. Mekin ihmettelemme, miksi Jumala sallii niin kummallisia, kipeitä ja kauheita asioita. Mekin tiedämme, että kristitytkin ovat ahneita, tavoittelevat omaa etuaan, kiusaavat. Tiedämme, että on irrationaalista uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen ja Jumalan hyvyyteen. Ja silti  kirkko uskoo.

Kristillisen ihmiskäsityksen ytimessä on yhteys, dialogi. Yhteys Jumalaan, silloinkin, kun kuljetaan pimeässä laaksossa, silloinkin, kun edessä näkyvät vihollisen silmät. Kaikki se paha, mitä maailmassa on, pitää ihmisen kohdata, mutta sitä ei tarvitse kohdata yksin. Joskus paimen kulkee lampaiden edellä, joskus tulee perässä, mutta on jokatapauksessa lähellä. Eikä yhteyttä tarvita vain Jumalaan, vaan myös toisiin ihmisiin. Se lammaskin taisi olla laumaeläin (ja joukossa on aina jokunen pässikin...). Ytimessä on ajatus siitäkin, että paha on todellista ja oikeaa (siis real, ei right) ja että me ihmiset sitä aiheutamme, emmekä pääse siitä itse irti.

En pysty selittämään loogisen aukottomasti, miksi kaikesta huolimatta huomaan palaavani psalmin sanoihin, miksi ne kuitenkin useammin lohduttavat kuin ärsyttävät. En pysty rationaalisesti argumentoimaan miksi suostun siihen, että joku on minun paimeneni. Yhden asian vain voin sanoa: en uskalla olla yksin. Olkoon se sitten heikkoutta tai irrationalisuutta, laumasieluisuutta tai vaikka vain lapsellisuutta. Minua pelottaa pimeässä laaksossa ja monessa muussakin paikassa. Mutta vastuun välttelemistä se ei ole. Jumalan luomana, juuri tällaisena ihmisenä, persoonana, minä olen vastuussa tästä maailmasta, sen nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Ja se vastuu jaetaan yhdessä toisten ihmisten, toisten persoonien kanssa. Tähän asti pystyn selittämään, järkeilemäänkin. Mutta sitten jää vielä se viimeinen, oljenkorsi ehkä. Se pieni usko, tai ehkä enemmän vielä toivo. Toivo siitä, että ei tarvitsisi olla yksin, että pimeässä laaksossakin joku kulkisi mukana, että elämä lopulta olisi kuolemaa vahvempi, että Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröisi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saisin asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.

Eat Pray Love



Kuva: Alexandre Paris

 Oletko jo lukenut tuon kirjan Eat Pray Love – omaa tietä etsimässä? Tai oletko käynyt katsomassa kirjasta tehdyn elokuvan? Entä tiedätkö intialaisia guruja, joita voi käydä halaamassa, ja näin saada voimaa elämäänsä? Kai olet lukenut haastatteluja nuorista menestyneistä viihdetaiteilijoista, joka ovat löytäneet sisäisen rauhan itämaisesta uskonnollisuudesta?

Minä olen aloittanut tuon kirjan lukemisen. En saanut luettua loppuun, kun minua alkoi ahdistaa kirjan new age-hengellisyys. Kuuntelen paljon musiikkia yhtyeeltä, jonka laulaja on asunut vuosia Intiassa ashramissa. Viime aikoina olen naisten lehdissä nähnyt haastatteluita iskelmätähdeltä, joka on löytänyt onnen intialaisen gurun opetuksista ja järjestää enkelihoitoja. Mitä ilmeisimmin henkisyys on pop. Kuitenkin juuri ne nuoret aikuiset, jotka innostuvat henkisyydestä, eivät löydä vastausta henkiseen   etsimiseensä kristinuskosta?

On toki paljon hienompaa matkata Intiaan mietiskelemään, kun tulla sunnuntaiaamuna kirkkoon? Tai löytää oma henkilökohtainen guru Balilta kuin käydä juttelemassa kotosuomessa ammattiauttajan kanssa. Mutta vaikka kuinka haluaisi laittaa tämän henkisyyden hömppäkoriin tai sanoa, että synti se on, joka viekoittaa ihmisen pois Jumalan läheisyydestä, täytyy vastata kysymykseen miksi Raamatun ilmoittama Jumala ei kelpaa?

Pitäisikö Intiassa olla kristillinen luostari? Vai mistä minä tiedän, voi siellä vaikka ollakin. Pitäisikö Balilla päivystää kristitty guru länsimaalaisten turistien kysymyksiä varten? Miten kristillisen uskon tarjoama hengellisyys muotoutuisi tähän päivän todellisuuteen? Minusta tätä pitää pohtia, sillä huomaan, että siihen henkiseen tai hengelliseen kaipuuseen voisi vastaus löytyä sen Jumalan luota, johon minä uskon. Kolmiyhteinen Jumala ja Raamatun sana luovat minulle sen pohjan, joka kestää. Eat, pray, love sisältyvät siihen. Jeesus asetti ehtoollisen, jonka ääreen kristityt kokoontuvat. Varhaiskirkon ajoista lähtien kristittyjen ateriayhteys on ollut tärkeää, vaikka nykyaikana tuo ateriointi on seurakunnassa vaihtunut kahviin ja pullaan. Rukous on keskeisellä sijalla uskon ja jumalasuhteen hoitamiseen ja rakkaus kantaa meidät yli viimeisen rajan.

Ei paha

”Ei paha”. Tätä kommenttia käytetään niin edullisesta ostoksesta, hyvännäköisestä henkilöstä tai sitten vaikkapa hyvin istuvasta leningistä. Ei paha, vaikka vaikka itse sanonkin. Harvoin pidämme itseämme pahoina, onneksi. Kuitenkin pahuus on läsnä arkitodellisuudessamme. En tarkoitalla tällä sellaista pahuutta, josta iltapäivälehtien lööpit puhuvat, vaan sitä pahuutta, joka on läsnä meissä jokaisessa.

Maaliskuussa saarnasin pyhänä, jonka aihe oli ”Jeesus, Pahan vallan voittaja”. Kyseinen pyhä oli konfirmaatiosunnuntai. Vaikka pahuus ja nuorten iloinen juhla oli hankala yhdistää, sain kyseisestä saarnasta jonkin verran kiittävää palautetta. Vaikka tätä blogia ei saarnojen julkaisuun ole ensisijaisesti tarkoittettukaan, niin ajattelin tuon saarnan hieman muokattuna tässä julkaista. Lue, pohdi ja kommentoi!

Jeesus, Pahan vallan voittaja.

Elämässä on juhlapäivä, mutta myös arkea. Elämämme on täynnä päiviä, jolloin elämän ruuhkavuoden kuormittavat ja rasittavat. On hetkiä, jolloin sanotaan tarkoituksella pahasti ja ilkeästi lähimmille ihmisille. On hetkiä, jotka mieluusti pyyhkisi pois, jos vain pystyisi. Joissakin kodeissa eletään keskellä nuoren uhmaa, tai parhaimmillaan keskellä useamman lapsen tai nuoren uhmaa. Ilkeys, riidan haastaminen, katkeruus ja pahuus on läsnä meidän jokapäiväisessä elämässämme. On toki olemassa ihmisiä, perheitä ja koteja, jossa pystytään puhumaan kaikesta heti, mutta on olemassa myös perheitä, jossa ovien paiskinta, huutaminen ja raivoaminen on sitä käsin kosketeltavaa todellisuutta.

Te tänään konfirmoitavat nuoret, elätte keskellä teini-ikää, jonka tärkeänä tehtävänä on kasvaa aikuiseksi. Joskus tuo kasvaminen on kovin kivuliasta, joskus vanhempienkin on vaikeaa päästää irti, antaa teidän nuorten kokeilla omia siipiänne.

Mutta vaikka kotona sanoittaisiin monia pahoja sanoja, sellaisiakin, jotka nostavat häpeän punan myöhemminkin kasvoille, nuo sanat, eivät poista sitä tosiasiaa, että meidän lähimmät ihmiset rakastavat meitä ehdoitta. Äidin ja isän rakkaus kestävät myös vihapäissä sanotut sanat. Parhaimmillaan läheisten ihmisten rakkaus voi parantaa meidän haavat, ja saavat elämän kolhuissa tulleet arven pikkuhiljaa himmenemään. Ja vielä aikuisenakin me tarvitsemme vanhempiemme rakkautta ja hyväksyntää.

Ja vaikka äidin ja isän rakkaus kestää, tarvitsemme seuraavia sanoja: anna anteeksi, tein tyhmästi, miten voisin korvata tai hyvittää sanomani kipeät sanat tai tekemäni teot. Anteeksi pyytäminen ja anteeksi saaminen kantavat meitä huomiseen.

Nämä teemat anteeksipyyntö, anteeksianto ja kaiken kestävä rakkaus ovat myös kristinuskon kantavat teemat. Me ihmiset olemme samaan aikaan syntisiä ja vanhurskaita eli Jumalalle kelpaavia. Paavali toteaa kirjeessään roomalaisille: ”En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän, että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo. Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti”.

Nuorten piirros Tuhlaajapojasta.

Vaikka me ihmiset kulkisimme kuinka kaukana Jumalasta, ja tekisimme väärin Jumalaa, toisia ihmisä ja luontoa kohtaan, Jumala odottaa meitä, ja on valmis antamaan meille anteeksi. Me emme voi itse hyvittää hänelle pahoja tekojamme, mutta hän on Jeesuksessa valmistanut meille täydellisen sovinnon. Kuilu, joka on syntiinlankeemuksen myötä erottanut meidät Jumalasta, on saanut sillan rististä. Jeesuksen sovitustyön myötä me olemme saaneet anteeksi.

Mutta vaikka mitä tapahtuisi, mitä sanoisimme ja tekisimme, olemme silti Jumalan luomia ihmeitä. Sinä olet ihme, suuri ihme ja kiitän Jumalaa siitä.

Marjo Kiljunen

kappalainen

Pala kalliota!

Aurinko on jo noussut korkeuksiin. Lumi alkaa sulaa kauniilta merenrantakalliolta. Kuinka kaunista voi luonto olla. Maisemat kalliolta ovat laajat ja avarat. Ihminen tuntee itsensä pieneksi ja kahlituksi. Katsellessaan lintuja kuinka ne kauniisti kaartelevat taivaalla vailla huolta huomisesta.

Hä hää! Kuin puun takaa hyökkää yllemme KIIRE! Se valtaa meidät ja meidän kaverit. Se saa meidät toimimaan ilman ajatuksen häivää, ilman parannuksen päivää! Mistä se tulee – ei pienellä lapsella ole kiirettä. Sillä on kaikki hyvin kun on ruokaa ja lämmintä. Kiire tulee, kun pitää keritä tarhaan, kouluun, harrastuksiin. Tuleeko kiire siis kellosta? Onko kello kaiken pahan alku ja juuri? Kuka hitto keksi kellon?

Kiireessä ihminen helposti kompastuu ja siitä sitten kaikki alkaa – vai alkaako? Vuoden aika vaihtuu, tulee kauniin kesän jälkeen taas syksy ja talvi. Talvi, liukkaus, liukastuminen, lumi, kola ja on edelleen kiire. Kiire määrää, komentaa, ohjaa ja käskee, siitä ei pääse eroon vaan sitä pitää varjella.

Kaunis kallio, näköalapaikka armas saa päälleen koneet, porat, traktorit. Kallio murretaan pala palata ja murskataan kiveksi, hiekaksi ja murskeeksi. Murske levitetään tielle lumen ja jään päälle, jotta ei olisi liukasta, jotta voitaisiin totella KIIRETTÄ!

Tulee kevät, pöly, pilvi ja koneet. Hiekka kerätään pois, jotta se ei olisi tiellä haittaamassa KIIRETTÄ! Hiekka on turha, vaarallinen, petollinen – se viedään kaatopaikalle peitteeksi roskan ja moskan. Silti ihmiset liukastuu, köhii ja valittaa!

Luonnon kaunis, rauhallinen kallio, jossa vielä hetki sitten katseltiin lintuja ja uumoiltiin vapaudesta, ajattomuudesta ja nautittiin luojan luomasta on roskan ja moskan peittona. Kiitos kellon keksijän soi herätystä kiireen palvojan! Muistona kauniista kalliosta on kivi kengässä!

T: Jörö