 |
| Täällä tuoksui meri. Eeva Koskimäen kuva Pohjois-Irlannista |
Merenrannalla tuoksuu suolavesi, pellonlaidalla välillä rehellinen lanta. Omiin muistohin liittyy vahvasti tuoksut. Voin mielikuvissa palauttaa mieleeni monet lapsuuden tuoksut. Muistan elävästi miltä seurakunnan päiväkerhossa tuoksui tai millainen haju oli isän työvälivaatteissa. Ratsastusvaatteet tuoksuivat vahvasti hevoselta.
Jollekin tuoksut voivat olla myös satuttavia ja ahdistavia. Hajusteallergiselle toisen teatterikatsojan parfyymi voi laukaista pahan allergiareaktion. Toiselle jokin tuoksu voi tuoda piinaavat muistot mieleen. Kolmannelle haju voi laukaista migreenin.
Vaikka elämämme on täynnä hajuja, en pysty vastaamaan kysymykseen, miltä kirkossa tuoksuu. Tai vastaisin, että ei miltään. Hajusteyliherkälle tämä on siunaus, mutta joskus minä mietin sitä, miltä kirkossa pitäisi haista.
Voisiko kirkossa tuoksua lämpö, välittäminen ja lähimmäisenrakkaus?
Kiinnostava ajatus tuo kirkon haju (tai tuoksu). On tietysti kauheaa, jos kirkko löyhkää hirveälle tai haisee pahalle, mutta toisaalta on se aika surkeaa, jos kirkko on täysin hajuton (ja mauton ja väritön). Mun mielestä kirkkosalissa on kyllä ihan oma, tunnistettava tuoksunsa, jossa on sekoittuneena virsikirjoja, kynttilöitä, ehtoollisviinin tuoksua ja varmaan jotain lattiavahaakin.
VastaaPoistaHaju on kyllä kiinnostava ajatus siksikin, että se on jotain sellaista, mikä vaikuttaa mutta mitä on vaikea silmin havaita tai sanoin kuvata. Ehkä pitäisi kysyä, millaisen hajumuiston kirkko tai seurakunta on jättänyt. Mulle se ehkä olisi ehtoolliviinin tuoksua, hikiset tennarikasat Höyterin eteisessä ja Liisanpirtin haju iltapäivän oppitunneilla, hajuveden tuoksu sakastissa ennen vihkimistä ja liljat hautajaiskimpuissa. Ja tulitikun raapaisun tuoksu.