tiistai 5. helmikuuta 2013

Matrilineaarinen linja

Sain viime sunnuntaina kasaan pitkään ja hartaasti tehdyn pastoraalikurssin. Pastoraalikurssi on kirkon papeilleen tarjoamaa koulutusta, jossa perehdytään varsin monipuolisesti eri seurakuntatyön osa-alueisiin. Ja kun pastoraalikurssi on suoritettu, voi hakea ns. vakituista papinvirkaa eli käytännössä kappalaisen paikkoja. Elän toivossa, että oma  seurakuntapastorin virkani on edes suunnilleen vakituinen virka, vaikka kappalainen en olekaan.

Tämän suuren päivän kunniaksi sain omalta äidiltäni lahjan. Muistan, miten vuosia sitten mummolan vintiltä löytyivät vanhat virsikirja ja kirkkokäsikirja. Nyt sunnuntaina, eilen, äiti antoi ne minulle. Eivät ne kirjat itsessään mitään ikivanhoja ole, sodan jälkeisinä vuosina painettuja molemmat. Kirjaimet ovat ihan tavallisen näköisiä ja kielikin on ymmärrettävää. Kirjat olivat kuuluneet isomummoni äidille, eli siis  äidinäidinäidin äidille. Oma muistini kantaa isomummoon asti, mutta hänen äidistään ei oikeastaan muista edes koskaan kuulleeni. Ja nyt sitten hänen virsikirjansa ja rukouskirjansa lepäävät pöydälläni.

Ei varmaan isoisomummo olisi uskonut tyttärentyttärentyttärentyttärensä olevan pappi. Joskus puhutaan pappissuvuista, missä papin ammatti periytyy sukupolvelta toiselle. Luonnollisesti vielä muutama sukupolvi sitten se tapahtui isältä pojalle. Meidän suvussamme ei ole pappeja, ei juuri edes ylioppilaita. Ilmeisesti tämä isoisomummo osasi lukea, mutta tuskin hän rippikoulun lisäksi kauheasti muita kouluja oli käynyt. Mutta jotenkin olen silti salaa nyt ylpeä. Jotain meidän suvussamme on periytynyt äidiltä tyttärelle ja taas äidiltä tyttärelle ja kai sitten taas ja taas. Jokainen sukupolvi sen kai joutuu omalla tavallaan etsimään ja löytämään, elämään todeksi uskon ja toivon ja rakkauden. Mutta kyllä siinä joku siemen itää, sellainen, joka on kylvetty jo sukupolvia sitten. Liityn ketjuun, traditioon, matrilineaariseen linjaan toisaalta ahdistuneena ja toisaalta helpottuneena. Suku on pahin, mutta toisaalta myös rakkain. Se asettaa paineet ja odotukset, mutta myös kantaa, sellaisellakin tavalla, jota ei osannut edes arvata, isoisomummoja myöten.




2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus! Suku, ja erityisesti matrilineaariset linjat, ovat minusta mielettömän kiinnostavia ja tärkeitä. Hienoa, että voit veisata virtesi ja lukea rukouksia kirjoista, jotka ovat kulkeneet suvussasi noin monta sukupolvea - siinä on mun mielestäni jotain todella kallisarvoista ja jännittävääkin. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi. Jäin miettimään sitä, onko Suomessa vielä papin ammatti periytynyt äidiltä tyttärelle. Periaatteessa se kai alkaisi olemaan noin ajan mittakaavassa mahdollista. Mulla itselläni ei ole tyttäriä, joten siinä mielessä tämä matrilineaarinen linja on jäämässä tähän. Eihän sitä tietysti tiedä, mitä noista pojista tulee, mutta joku sellainen feminiininen linja tässä kyllä saattaa nyt katketa.

    VastaaPoista