Kaikki on hetken tässä

Joskus jossain joku (mahtava lähdeviite) pyöritteli ajatusta siitä, että otettaisiin valokuvia pyhästä. Tai Pyhästä, miten sitten kukin tehtävänannon ymmärtäisi. Ehkä jonakin vuonna järjestän seurakunnan nuorille valokuvamaratonin, jossa tehtävänä on kuvata juuri niitä asioita ja niitä hetkiä, jotka liian helposti jäisivät unohduksiin, huomaamatta, pyyhkiytyisivät mielestä. Ne ovat niitä hetkiä, kun jotenkin aavistaa, että oma ymmärrykseni ei tässä hetkessä riitä kuin murto-osaan siitä, mitä kaikkea siinä silmänräpäyksessä tapahtuu.

En osaa itse ottaa kuvia. Siksi niitä ei nyt ole. Yritän siis kuvata niitä muuten.

Hetki yksi. Olemme autossa, viisivuotias on päässyt etupenkille ja se on maailman hienoin juttu sillä hetkellä. Hän valitsee lastenlaululevyn ja niin me sitten ajamme kotiinpäin, musiikit pauhaten ja laulamme yhteen ääneen Teippileikistä ja Mehudiscosta. En uskalla katsoa viereiselle penkille montaa kertaa, mutta tiedän, että lapsi katsoo minuun, hymyilee, ihmettelee, laulaa. Siinä hetkessä laulaa joku muukin kuin me kaksi.

Hetki kaksi. Omenapuun kukat ovat puhjenneet, lopulta, pitkän odotuksen jälkeen. Niissä on jotain niin herkkää, niin kaunista, niin ihmeellistä. Miten ne hennot lehdet ovat mahtuneet silmuun odottamaan tätä päivää, tätä kevättä vai pitäisikö sanoa tätä kesää? Lehdet ovat lupaus. Ne ovat lupaus kesästä, kasvusta ja toivosta, mutta ne ovat myös lupaus syksystä, omenoiden kyljistä, syksyn hehkuvista väreistä. Kuka teki tämän kaiken, ja miten? Tänä aamuna ne vain olivat siinä.

Hetki kolme. Ollaan kirkossa, soitan pianoa ja vieressä soi kaksi kitaraa. Pekka Simojoesta ja hänen lauluistaan voi olla montaa mieltä mutta juuri silloin ne soivat. Kaksi tavallista kättä ja kaksi tavallista jalkaa lähetetään työhön, Jumalan työhön, laulamme yhdessä. Kaksi tavallista kättä siunaavat isosia ensi kesän tehtäviin. 80 tavallista kättä lähtee alttarilta kohti kesää, kohti riparia, kohti elämää. Ne kädet ovat ainoa tavallinen asia siinä hetkessä.

Hetki neljä. Kastejuhla. Kastemekkoon puettu lapsi on kumminsa sylissä ja tuijottaa. Lapsi uskaltaa katsoa suoraan kohti ja pitkään. Hän katsoo minua, kun luen psalmia, hän katsoo minua kun teen ristinmerkkiä, hän katsoo minua, kun kehotan väkeä rukoilemaan. Sitten hän nukahtaa. Mikä uskallus, mikä luottamus! Hän ei herää edes kasteveteen hiuksillaan eikä pienen isosiskon kuivatessa hänen päätään. Aurinko paistaa ikkunasta ja juhlaväki ja minä katselemme ihmettä. Korjaan: ihmeitä.

Verkkoon!

Tässä välineitä tämän päivän ihmisten kalastajille (ja vähän terveisiä leiriltä)!

Terveiset vielä viime viikonlopun nuorten leiriltä! Höyterissä vietettin Kymin, Langinkosken ja Haminan seurakuntien yhteistä leiriä, jossa ohjelman punaisena lankana kulki meri. Viikonlopun aikana istutettiin pieniä siikoja mereen, tutustuttiin merivartiostoon, opeteltiin solmuja, kuultiin merimieskirkosta ja ihailtiin ja ihmeteltiiin merta. Sunnuntaina vielä sukellettiin Jeesuksen ajan kalastustapohin, mietittiin heittoverkon ja riimuverkon eroa ja sitäkin, miten paljon kalaa nuotalla voi saada.

Raamattutyöskentelyn pointti ei kuitenkaan ollut pelkästään kerätä tietoa opetuslasten erilaisista verkoista. Jeesushan sanoi tekevänsä heistä ihmisten kalastajia. Yhdessä mietimme myös sitä, millaisia verkkoja ja kalastusvälineitä tämän päivän ihmisten kalastajilla on. Kuva kertokoon puolestaan: facebook, you tube, twitter, nettisivut, skype. Verkossa ihan kirjaimellisesti! Kirkkokahvit kirkolla (jossa on ilman w-lan), tuki, apu, rohkaisu, Raamattu, erilaiset kohtaamiset. Siinä nuorten näkemyksiä siihen, millaisilla välineillä tänä päivänä tavoitetaan ihmiset. Evankeliumissa Jeesus käski Pietaria kalastamaan syvemmillä vesillä. Ehkä ihan samat sanat koskevat meitäkin. Menkää syvemmälle, tuntemattomiin vesiin, virittäkää verkkonne sinne, missä ihmiset ovat. Opetuslapsille heidän verkkonsa olivat varmasti tuttuja, ammatit kulkivat isältä pojalle, työ opittiin kädestä pitäen. Meille uudet verkot ovat vieraampia, arastelemme niiden käyttöä, helposti ne tuntuvat vähäpätöisiltä, "nykyajan höpötyksiltä" ja lisätyönä kaiken muun päälle. Mutta ei kai koskaan ole väärin mennä sinne, missä ihmisetkin ovat? Kalastuslupahan on myönnetty jo kasteessa.

Ajattelen, että haaste on heitetty. Kirkon (ja kirkon uskon) pitää näkyä Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa. Ennen ehkä luettiin aamulla Päivän tunnussanaa, tämän päivän aamuhartaus on kuva tai raamatunjae facebookin uutisvirrassa, ajatuksiaherättävä blogikirjoitus tai rukous verkkokirkossa. Ne kulkevat mukana älypuhelimien sovelluksissa, kotona tai töissä tietokoneen ruudun äärellä, eri puolilla maailmaa, mihin aikaan tahansa.

Pietarin jalanjäljissä ei siis oikeastaan edes ole vaihtoehtoja. On lähdettävä virittämään verkkoja.

---

Ainakin nämä verkot ovat jo vesillä:

Verkkokirkko eli kirkko verkossa
Lilyssä bloggaavat kirkon työntekijät
Katseltavaa, kuunneltavaa, luettavaa
Lisää luettavaa
Kuvia ja raamatunjakeita
Facebookin Kirkko Suomessa -sivu
Facebookin Kirkko Kymissä -sivu

Käy tutustumassa, tykkäämässä ja liittymässä mukaan!

Muistaa vai unohtaa?

Muistan toivoneeni valkoisia ruusuja yo-juhlissani :) Kuva: Rojer, flickr.com

Muistan omista ylioppilasjuhlistani (ihan muutaman vuoden takaa :) ) erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että ranskanopettaja lauloi kovalla äänellä Gaudeamus Igituria. Muistan miettineeni, että olikohan hän ainoa, joka sen osasi vai ainoa, joka sitä uskalsi ääneen laulaa. Toinen asia liittyi silloisen kotikuntani kirkkoherran pitämään puheeseen. Siitä muistan yhden lauseen: Unohtaminen on Jumalan antamista lahjoista suurimpia.

Katselin eilen telkkarista amerikkalaista sairaalasarja Housea. Siinä oli nainen, joka muisti liikaa. Itseasiassa hän muisti kaiken, erityisesti kaiken ikävän. Se oli tietysti erityistä ja hienoa, mutta sen kääntöpuoli oli ikävä. Nainen ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän muisti liikaa, ihan liikaa niitä kertoja, kun häntä oli satutettu, kun hänelle oli valehdeltu, kun hän oli joutunut alistetuksi. Vuosien kuluminen ei auttanut, asiat eivät painuneet mielen perukoille, mitkään hyvittävät teot eivät riittäneet, sillä niitä ei koskaan ollut enemmän kuin niitä toisia, niitä, joista hän muisti jokaikisen.

Mietin, onko anteeksiantaminen lopulta unohtamista? Siinä mielessä kyllä, että kun asia on annettu anteeksi, sen voi yrittää deletoida mielestään, tai ainakin sitä pitäisi olla ajattelematta, siinä mielessä unohtaa. Mutta eihän se ihan niinkään voi mennä, että vain unohtamalla voi antaa anteeksi. On kuitenkin sellaisiakin asioita, jotka on antanut anteeksi, mutta joita ei silti voi kokonaan unohtaa. Ehkä anteeksiantaminen on enemmän irti päästämistä, tietoista ponnistelua, unohtamistakin kyllä, mutta myös päätös siitä, että olen antanut tämän asian anteeksi, en aio enää takertua tähän.

Ihminen ja Jumala eivät varmaankaan toimi ihan samalla tavalla. Vaikka itse yritän antaa anteeksi, en silti aina unohda, en ainakaan niitä kipeimpiä. Vaikka itse yritän päästää irti, painaa pois mielestä, unohtaakin, ei se aina onnistu, ei vaikka haluaisin antaa anteeksi ja unohtaa. En yhtään muista, miten silloinen kirkkoherra-nykyinen arkkipiispa puhettaan jatkoi. Mutta tänään muistelen sitä lausetta ja toivon, että unohtaminen ei ole vain lahja aivokapasiteettini säästämiseksi vaan myös lahja, jossa Jumalakin unohtaa, pyyhkii pois ja deletoi. Antaa anteeksi.

Häpeätkö?

Kuva: Anthony Easton http://www.flickr.com/photos/pinkmoose/2611293086/

Onko maailmassa enää häpeää?  Sanakirjamääritelmä häpeästä kuuluu seuraavasti:

1. ( ks. erikseen) sopimattoman teon, huonommuuden tms. aiheuttama mielipahan, nolouden, katumuksen tunne tai tila
2. arvonannon tai kunnian menetys tai sen aiheuttanut seikka. esim. Tuntea häpeää jostakin. Häpeän puna poskilla. Häpeä sanoa, etten tiedä. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että - -. Olla häpeäksi, tuottaa häpeää jllek. Saattaa jku häpeään. Joutua häpeään. Työttömyys on kansallinen häpeä. Ei ole mikään häpeä tunnustaa tietämättömyyttään. On synti ja häpeä, ettei asiaa ole ajoissa hoidettu. Se on minun häpeäni vikani, murheeni tms. (lähde: suomisanakirja.fi)

Iltalehden kolumnissa Ulla Appelsin kirjoittaa, että yksi syy koulujen rauhattomuuteen on se, että olemme ulkoistaneet häpeän. Huonosti käyttäytyvät nuori ei koe häpeää käyttäytymistään eikä kotona vanhemmat häpeä nuorensa huonoa käyttäytymistä. 

Appelsin kirjoittaa: "Hyvä häpeä voi olla oikeasti hyödyllistä. Se ennaltaehkäisee huonoa käytöstä ja ohjaa toimimaan oikein. Se voi opettaa meitä kuuntelemaan herkemmin muiden tarpeita ja saada meidät haluamaan parantaa ympäröivää kulttuuria - omasta toiminnastamme puhumattakaan. Jos käyttäytyy typerästi ja häpeää sitä, ehkä häpeän muisto saa ensi kerralla toimimaan oikein."




Appelsin toki kirjoittaa, että kaikki häpeä ei ole hyvästä. Hän kirjoittaa: "Ei tietenkään pidä kieltää sitä, että on olemassa myös huonoa häpeää. Moni on lapsena joutunut kantamaan häpeän taakkaa sellaisistakin asioista, joille ei ole mahtanut mitään: ulkonäöstä, koulumenestyksestä, perheen varallisuudesta..."

Ulla Appelsin arvelee, että olemme siirtyneet vääränlaisesta häpeämisestä siihen, että enää mikään ei hävetä. Saa käyttäytyä miten vaan ja jäädä siitä kiinni, mutta siitä ei seuraa häpeää. 

Mutta tarvitaanko siihen, että käyttäytyy asiallisesti, toisia kunnioittavasti ja ystävällisesti häpeää? Eikö oikein käyttäytymiseen tarvita enemmän tuntoa siitä, mikä on oikein? Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen moraaliksi. Ajattelen, että jos oma kuva siitä, mikä on oikein tai väärin on hämärtynyt, ei väärästä teosta voi häpeääkään tuntea. 

Ajatus siitä, että häpeän välttäminen saa meidät toimimaan oikein, tuo mieleen Herra Pavlovin ja hänen koiransa. Toki opimme asioita mallioppimisen kautta, mutta mielummin itse oppisin myöteinteisen vahvistamisen kautta kuin häpeämällä. Ja jos esimerkkejä eläinmaailmasta haetaan, koulutetaanhan koiriakin myöteisen vahvistamisen avulla.

Mutta mitä jos tarvitsemmekin sitä, että opimme, että on asioita, joita tarvitsee hävetä? Minä häpeän monia asioita. Ainakin sitä, että puhuu rumasti toiselle ihmiselle. Ja sitä, että ei aina tunnista omia sokeita pisteitä, asioita joihin tökkimällä hermostuu silmittömästi. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsemmeko me häpeää vai pitäisikö häpeän sijasta vaikkapa moraalista?

U-sana

kuva: drinksmachine, flickr.com

Miten määrittelet itsesi? Millaisen listan kuvailevia sanoja liität oman nimesi perään? Siellä saattaa olla sukupuoli, ikä, ammatti tai asema, jonkinlainen perhesuhteisiin liittyvä määre. Jos mietin itseäni, lista on jotain sen kaltaista kuin nainen, kolmekymppinen, pappi, äiti, vaimo, sisar, miniä, serkku, kummilapsi, kummitäti, sisarentytär, täti. Substantiivit ovat helppoja määreitä. Ne ovat tosiasiota, eikä niissä vielä oteta kantaa siihen, millainen oikeasti niiden sanoja takana olen. Adjektiivit ovat jo vaikeampia. Olen äiti/pappi/nainen, mutta millainen? Siinä määrittelystä tulee samalla helposti myös arvio. Hyvä äiti? Ammattitaitoinen pappi? Tavallinen nainen? Kuka sen määrittelee? Minä vai joku muu? Entä jos listaan lisätään vielä u-sana. Ei kristitty, ei Jumalan lapsi vaan se u-sana. Uskovainen. Onko se määre, jonka haluan listaani lisätä? Onko se määre, jolla minä itse määrittelen itseäni vai sana, jolla joku muu minut määrittelee?

En halua lisätä u-sanaa listaan. En halua olla uskovainen. En halua, että minua sanotaan uskovaiseksi. Vaikka kyllä, kai minä sellainen olen. Töissä ja siviilissäkin. U-sanaan liittyy ihan liikaa ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ovat valmiita määritelmiä siitä, millainen olen, miten ajattelen, mitä tai ketä arvostan. Ennakkoluulot eivät tietysti ole ikinä koko totuus, mutta eivät ne ihan tyhjästäkään synny. U-sanaan liittyy määritelmiä, joiden mukaan en osaa ajatella omilla aivoillani, joiden mukaan minulta on kaikki kiva kielletty, jotka pudottavat minut valmiisiin lokeroihin niiden kanssa jotka melskaavat A-studion teemailloissa kirkon nimissä ja jotka vakuuttavat omistavansa yksinoikeuden raamatuntulkintaan. Tai niin ainakin minä sitä tulkitsen.

En keksi kuitenkaan mitään parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka luottavat elämässään Jumalaan. Ehkä uutta sanaa ei tarvita. Riittäisi, että u-sana laventuisi ja laajenisi, kattaisi ja peittäisi meidät kaikki, jotka joskus ristivät kätensä, jotka kastavat lapsensa ja siunaavat rakkaansa hautaan. U-sanan rinnalle voisi silti lisätä toisen määritelmän, a-sanan. Jos määrittelen itseni armahdetuksi, on siinä toiminnan subjekti joku muu kuin minä itse. U-sanassa toimin minä, a-sanassa toimii Jumala. Jotenkin se a-sana tuntuu paremmalta, turvallisemmalta.


Ps. A-sana on myös arki. Arki, johon meitä kutsumaan elämään todeksi niitä u- ja a-sanoja. Olemaan ihan tavallisia, auttamaan ja rakastamaan toisiamme, rukoilemaan Jumalaa. Sitä ne vaikeat sanat kai lopulta kuitenkin ovat.

Tuoksujen seurakunta (hajuja vol. 2)

Täällä tuoksui puhdas ilma. Kuva Kitkajoelta Kuusamosta.

Kirjoitin aikaisemmassa blogissa, ettei kirkko minusta haise miltään. Mutta seurakunta tuoksuu monenlaiselta. Seurakunta muodostuu jäsenistään ja jokainen jäsen tuo tullessaan seurakuntaan oman hajunsa.

Kastejuhlissa tuoksuu vauva. Minusta vauvantuoksu muodostuu viattomuudesta, odotuksista, unelmista, vanhempien peloista ja hämmennyksestä. Siihen tuo oman osansa hössöttävät isovanhemmat, huolehtivaiset, mutta kenties vähän mustasukkaiset sisarukset ja viisaasti elämää katsovat isoisovanhemmat.

Häissä tuoksuvat hääkimppu ja vieheet. Hyvät juhlat ja elämän ilo. Mutta läsnä on myös paineet täydellisestä päivästä, kiiltokuvamaiset odotukset ja paineet liiton onnistumisesta. Tai kenties morsian tai sulhanen on jo aikaisemmin ollut papin edessä tahtomassa ja läsnä on vivahdus huoltajuuskiistoista, uusperhearjesta ja odotukset uuden onnistumisesta. Kenties jo pastorin poistuttua hääjuhlasta ilman täyttää toisenlaiset hajut ja tuoksut.

Kallat, liljat ja ruusut tuoksuvat ja tuovat lohdutusta hautajaisiin. Sanotaahan suositussa Eino Leinon runossakin: "Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin. Kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää." Rauhan lisäksi hautajaisissa on läsnä myös kaipaus, ikävä ja suuri suru. Myös rakkaus, kiitos ja kiitollisuus ovat mukana. Kenties itsesyytökset ja syyllisyyskin on jonkun sydämessä. Miksi en käynyt katsomassa häntä useammin? Miksi en huomannut sairauden oireita? Miksi en ollut enemmän läsnä? Ihmismieli on siitä kummallinen, että vaikka syyllisyyteen ei olisi mitään syytä, sitä usein kokee silti.

Seurakunnassa on myös muita tuoksuja. Monasti seurakunnan tilaisuuksissa tuoksuu kahvi, kiitos vahtimestarien ja vapaaehtoisten kahvittajien. Nuorten illoissa haisee joskus teinien uho, itsevarmuus ja tahto valloittaa maailma. Välillä jostakin päin Suomea nenään pistää palaneen käry tai ummehtunut löyhkä.

Näiden kaikkien tuoksujen keskellä voisi kirkossa tuoksua raikkaus, tuoreus ja elämän arki, mitään siitä poistamatta ja mitään siihen lisäämättä.

Nyrkkiä pöytään!

kuva: vyassaurabh411, flickr.com

Kotimaa24-sivustolla on varsin vilkas blogiosasto. Tällä viikolla Juhani Huttunen kirjoitti (tarkoituksellisen?) provosoivastikin siitä, miten kirkon ja uskonnon ongelma on erityisesti vaikeus käsitellä aggressiota ja vihaa. Hän perusteli väitettään viimeaikaisilla keskustelulla Lähetyshiippakunnan syntymysestä, joka ei suinkaan suututa, v***ta eikä edes harmita piispaa, vaan häntä lähinnä surettaa. On tietysti (kirkko)poliittisesti korrektia olla osoittamatta suuttumusta, vihaa, aggressiota, pettymystä, katkeruutta ja kaikki niitä muita negatiiviseksi koettuja tunteita. Hautajaistilanteissa kirkko on profiloitunut surun ammattilaisena, ehkä siksi piispakin saa julkisesti olla surullinen. Mutta aavistelen, että piispan suru tässä Lähetyshiippakunta-tapauksessa on kovin erilaista kuin suru omaisen haudalla. Tai mistä minä tiedän, kunhan tässä tulkitsen.

Mutta sinänsä Huttunen osui minusta naulan kantaan. Kirkossa pelätään tunteita, paitsi ehkä sitä surua. Mistä erotat iloisen ja surullisen jumalanpalveluksen? Viimeisen virren sävellajistako? Saako messussa nauraa? Entä kertoa vitsin? En tarkoita, että pappien pitäisi olla sivutoimisia stand up -koomikkoja, mutta missä meidän kirkossamme on huumori, ilo, nauru? Koska olette kuulleet piispan kikattavan, nauraa rätkättävän, hihittävän tai hohottavan julkisesti? Vielä vaikeammaksi menee, kun aletaan puhua niistä toisenlaisista tunteista, niistä, joihin pitää suhtautua varovaisesti ja ymmärtäväisesti, hetkellisinä purkauksina joilla aina varmasti on jokin psykologinen selitys. Missä meidän kirkossamme on tilaa vihalle, käsien puristamiselle nyrkkiin, itkulle joka ei puhdista vaan joka huudetaan ulos? Kipu, tuska, rikkinäisyys ja keskeneräisyyskin puetaan helposti kauniiseen pakettiin, jota on helppo ymmärtää, helppo olla empaattinen, helpompi käsitellä. Voisiko joku kirjoittaa hartauskirjan vihaisille ja aggressiivisille? Ostaisin heti. Väsyneille, surullisille, masentuneille, kiireisille ja vaikka kenelle on kyllä jo omansa. Joskus tuntuu, että meillä on kaksi pakettia: se kaunis ja ihana, harras ja hiljentävä ja sitten se toinen, ymmärrettäväksi tehty suru, kärsimys, rikkinäisyys ja keskeneräisyys. Molemmat kauniita ja hauraita paketteja, molemmat pehmeitä, eteerisiäkin.

Tiedän kyllä, että viha on pelottavaa. Se syö ihmistä sisältäpäin, aggressiossa pelottaa kontrollin menettäminen, itsehillinnän pettäminen. Mutta toisaalta aggressiossa on myös voimaa. Siinä on energiaa, alkukantaista raivoa, jotain minkä voimalla mennä eteenpäin, muodostaa jotain uutta, rikkoa rajoja. Huttunen kirjoittaa itse, että aggressio pitäisi nähdä hyvänä asiana, josta ei edes tarvitse pyrkiä eroon. Itse ajattelen, että voimakkaiden tunteiden pelko ja poispyyhkiminen kertoo myös luottamuksen puutteesta. Ei luoteta siihen, että tunteenpurkaus menee kyllä ohi, että kerran kiukkuisesti sanominen ei tarkoita välien katkaisemista loppuelämäksi. Ollaan korrekteja, mutta samalla kovin hajuttomia ja mauttomia. Piiloudutaan hiljaisuuteen ja ymmärretään. Pahimmassa tapauksessa vaietaan kuoliaaksi.

Kaipaan kirkoltamme voimaa. Sitä samaa voimaa, joka murtaa jään, joka pudottaa lumet jymisten katolta. Voimaa joka pakottaa talven väistymään ja kuoleman nöyrtymään. Kaipaan veren kohinaa suonissa (huomaa: en veren makua suussa), tunnetta siitä, että minä ja Jumalani, minä ja kirkkomme, me elämme, hengitämme samaan tahtiin: välillä kiivaammin, välilä hiljaisemmin, seilaamme tunteiden vuoristoradassa, jossa saa tuntea kaiken sen, mikä ihmisen elämään kuuluu ja että kaikessa siinä ja kaiken sen keskellä Jumala on siinä ihan lähellä, minussa ja minä Hänessä. Ilman sitä voimaa ei ole mitään.