U-sana

kuva: drinksmachine, flickr.com

Miten määrittelet itsesi? Millaisen listan kuvailevia sanoja liität oman nimesi perään? Siellä saattaa olla sukupuoli, ikä, ammatti tai asema, jonkinlainen perhesuhteisiin liittyvä määre. Jos mietin itseäni, lista on jotain sen kaltaista kuin nainen, kolmekymppinen, pappi, äiti, vaimo, sisar, miniä, serkku, kummilapsi, kummitäti, sisarentytär, täti. Substantiivit ovat helppoja määreitä. Ne ovat tosiasiota, eikä niissä vielä oteta kantaa siihen, millainen oikeasti niiden sanoja takana olen. Adjektiivit ovat jo vaikeampia. Olen äiti/pappi/nainen, mutta millainen? Siinä määrittelystä tulee samalla helposti myös arvio. Hyvä äiti? Ammattitaitoinen pappi? Tavallinen nainen? Kuka sen määrittelee? Minä vai joku muu? Entä jos listaan lisätään vielä u-sana. Ei kristitty, ei Jumalan lapsi vaan se u-sana. Uskovainen. Onko se määre, jonka haluan listaani lisätä? Onko se määre, jolla minä itse määrittelen itseäni vai sana, jolla joku muu minut määrittelee?

En halua lisätä u-sanaa listaan. En halua olla uskovainen. En halua, että minua sanotaan uskovaiseksi. Vaikka kyllä, kai minä sellainen olen. Töissä ja siviilissäkin. U-sanaan liittyy ihan liikaa ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ovat valmiita määritelmiä siitä, millainen olen, miten ajattelen, mitä tai ketä arvostan. Ennakkoluulot eivät tietysti ole ikinä koko totuus, mutta eivät ne ihan tyhjästäkään synny. U-sanaan liittyy määritelmiä, joiden mukaan en osaa ajatella omilla aivoillani, joiden mukaan minulta on kaikki kiva kielletty, jotka pudottavat minut valmiisiin lokeroihin niiden kanssa jotka melskaavat A-studion teemailloissa kirkon nimissä ja jotka vakuuttavat omistavansa yksinoikeuden raamatuntulkintaan. Tai niin ainakin minä sitä tulkitsen.

En keksi kuitenkaan mitään parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka luottavat elämässään Jumalaan. Ehkä uutta sanaa ei tarvita. Riittäisi, että u-sana laventuisi ja laajenisi, kattaisi ja peittäisi meidät kaikki, jotka joskus ristivät kätensä, jotka kastavat lapsensa ja siunaavat rakkaansa hautaan. U-sanan rinnalle voisi silti lisätä toisen määritelmän, a-sanan. Jos määrittelen itseni armahdetuksi, on siinä toiminnan subjekti joku muu kuin minä itse. U-sanassa toimin minä, a-sanassa toimii Jumala. Jotenkin se a-sana tuntuu paremmalta, turvallisemmalta.


Ps. A-sana on myös arki. Arki, johon meitä kutsumaan elämään todeksi niitä u- ja a-sanoja. Olemaan ihan tavallisia, auttamaan ja rakastamaan toisiamme, rukoilemaan Jumalaa. Sitä ne vaikeat sanat kai lopulta kuitenkin ovat.