Nyrkkiä pöytään!

kuva: vyassaurabh411, flickr.com

Kotimaa24-sivustolla on varsin vilkas blogiosasto. Tällä viikolla Juhani Huttunen kirjoitti (tarkoituksellisen?) provosoivastikin siitä, miten kirkon ja uskonnon ongelma on erityisesti vaikeus käsitellä aggressiota ja vihaa. Hän perusteli väitettään viimeaikaisilla keskustelulla Lähetyshiippakunnan syntymysestä, joka ei suinkaan suututa, v***ta eikä edes harmita piispaa, vaan häntä lähinnä surettaa. On tietysti (kirkko)poliittisesti korrektia olla osoittamatta suuttumusta, vihaa, aggressiota, pettymystä, katkeruutta ja kaikki niitä muita negatiiviseksi koettuja tunteita. Hautajaistilanteissa kirkko on profiloitunut surun ammattilaisena, ehkä siksi piispakin saa julkisesti olla surullinen. Mutta aavistelen, että piispan suru tässä Lähetyshiippakunta-tapauksessa on kovin erilaista kuin suru omaisen haudalla. Tai mistä minä tiedän, kunhan tässä tulkitsen.

Mutta sinänsä Huttunen osui minusta naulan kantaan. Kirkossa pelätään tunteita, paitsi ehkä sitä surua. Mistä erotat iloisen ja surullisen jumalanpalveluksen? Viimeisen virren sävellajistako? Saako messussa nauraa? Entä kertoa vitsin? En tarkoita, että pappien pitäisi olla sivutoimisia stand up -koomikkoja, mutta missä meidän kirkossamme on huumori, ilo, nauru? Koska olette kuulleet piispan kikattavan, nauraa rätkättävän, hihittävän tai hohottavan julkisesti? Vielä vaikeammaksi menee, kun aletaan puhua niistä toisenlaisista tunteista, niistä, joihin pitää suhtautua varovaisesti ja ymmärtäväisesti, hetkellisinä purkauksina joilla aina varmasti on jokin psykologinen selitys. Missä meidän kirkossamme on tilaa vihalle, käsien puristamiselle nyrkkiin, itkulle joka ei puhdista vaan joka huudetaan ulos? Kipu, tuska, rikkinäisyys ja keskeneräisyyskin puetaan helposti kauniiseen pakettiin, jota on helppo ymmärtää, helppo olla empaattinen, helpompi käsitellä. Voisiko joku kirjoittaa hartauskirjan vihaisille ja aggressiivisille? Ostaisin heti. Väsyneille, surullisille, masentuneille, kiireisille ja vaikka kenelle on kyllä jo omansa. Joskus tuntuu, että meillä on kaksi pakettia: se kaunis ja ihana, harras ja hiljentävä ja sitten se toinen, ymmärrettäväksi tehty suru, kärsimys, rikkinäisyys ja keskeneräisyys. Molemmat kauniita ja hauraita paketteja, molemmat pehmeitä, eteerisiäkin.

Tiedän kyllä, että viha on pelottavaa. Se syö ihmistä sisältäpäin, aggressiossa pelottaa kontrollin menettäminen, itsehillinnän pettäminen. Mutta toisaalta aggressiossa on myös voimaa. Siinä on energiaa, alkukantaista raivoa, jotain minkä voimalla mennä eteenpäin, muodostaa jotain uutta, rikkoa rajoja. Huttunen kirjoittaa itse, että aggressio pitäisi nähdä hyvänä asiana, josta ei edes tarvitse pyrkiä eroon. Itse ajattelen, että voimakkaiden tunteiden pelko ja poispyyhkiminen kertoo myös luottamuksen puutteesta. Ei luoteta siihen, että tunteenpurkaus menee kyllä ohi, että kerran kiukkuisesti sanominen ei tarkoita välien katkaisemista loppuelämäksi. Ollaan korrekteja, mutta samalla kovin hajuttomia ja mauttomia. Piiloudutaan hiljaisuuteen ja ymmärretään. Pahimmassa tapauksessa vaietaan kuoliaaksi.

Kaipaan kirkoltamme voimaa. Sitä samaa voimaa, joka murtaa jään, joka pudottaa lumet jymisten katolta. Voimaa joka pakottaa talven väistymään ja kuoleman nöyrtymään. Kaipaan veren kohinaa suonissa (huomaa: en veren makua suussa), tunnetta siitä, että minä ja Jumalani, minä ja kirkkomme, me elämme, hengitämme samaan tahtiin: välillä kiivaammin, välilä hiljaisemmin, seilaamme tunteiden vuoristoradassa, jossa saa tuntea kaiken sen, mikä ihmisen elämään kuuluu ja että kaikessa siinä ja kaiken sen keskellä Jumala on siinä ihan lähellä, minussa ja minä Hänessä. Ilman sitä voimaa ei ole mitään.