Häpeätkö?

Kuva: Anthony Easton http://www.flickr.com/photos/pinkmoose/2611293086/

Onko maailmassa enää häpeää?  Sanakirjamääritelmä häpeästä kuuluu seuraavasti:

1. ( ks. erikseen) sopimattoman teon, huonommuuden tms. aiheuttama mielipahan, nolouden, katumuksen tunne tai tila
2. arvonannon tai kunnian menetys tai sen aiheuttanut seikka. esim. Tuntea häpeää jostakin. Häpeän puna poskilla. Häpeä sanoa, etten tiedä. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että - -. Olla häpeäksi, tuottaa häpeää jllek. Saattaa jku häpeään. Joutua häpeään. Työttömyys on kansallinen häpeä. Ei ole mikään häpeä tunnustaa tietämättömyyttään. On synti ja häpeä, ettei asiaa ole ajoissa hoidettu. Se on minun häpeäni vikani, murheeni tms. (lähde: suomisanakirja.fi)

Iltalehden kolumnissa Ulla Appelsin kirjoittaa, että yksi syy koulujen rauhattomuuteen on se, että olemme ulkoistaneet häpeän. Huonosti käyttäytyvät nuori ei koe häpeää käyttäytymistään eikä kotona vanhemmat häpeä nuorensa huonoa käyttäytymistä. 

Appelsin kirjoittaa: "Hyvä häpeä voi olla oikeasti hyödyllistä. Se ennaltaehkäisee huonoa käytöstä ja ohjaa toimimaan oikein. Se voi opettaa meitä kuuntelemaan herkemmin muiden tarpeita ja saada meidät haluamaan parantaa ympäröivää kulttuuria - omasta toiminnastamme puhumattakaan. Jos käyttäytyy typerästi ja häpeää sitä, ehkä häpeän muisto saa ensi kerralla toimimaan oikein."




Appelsin toki kirjoittaa, että kaikki häpeä ei ole hyvästä. Hän kirjoittaa: "Ei tietenkään pidä kieltää sitä, että on olemassa myös huonoa häpeää. Moni on lapsena joutunut kantamaan häpeän taakkaa sellaisistakin asioista, joille ei ole mahtanut mitään: ulkonäöstä, koulumenestyksestä, perheen varallisuudesta..."

Ulla Appelsin arvelee, että olemme siirtyneet vääränlaisesta häpeämisestä siihen, että enää mikään ei hävetä. Saa käyttäytyä miten vaan ja jäädä siitä kiinni, mutta siitä ei seuraa häpeää. 

Mutta tarvitaanko siihen, että käyttäytyy asiallisesti, toisia kunnioittavasti ja ystävällisesti häpeää? Eikö oikein käyttäytymiseen tarvita enemmän tuntoa siitä, mikä on oikein? Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen moraaliksi. Ajattelen, että jos oma kuva siitä, mikä on oikein tai väärin on hämärtynyt, ei väärästä teosta voi häpeääkään tuntea. 

Ajatus siitä, että häpeän välttäminen saa meidät toimimaan oikein, tuo mieleen Herra Pavlovin ja hänen koiransa. Toki opimme asioita mallioppimisen kautta, mutta mielummin itse oppisin myöteinteisen vahvistamisen kautta kuin häpeämällä. Ja jos esimerkkejä eläinmaailmasta haetaan, koulutetaanhan koiriakin myöteisen vahvistamisen avulla.

Mutta mitä jos tarvitsemmekin sitä, että opimme, että on asioita, joita tarvitsee hävetä? Minä häpeän monia asioita. Ainakin sitä, että puhuu rumasti toiselle ihmiselle. Ja sitä, että ei aina tunnista omia sokeita pisteitä, asioita joihin tökkimällä hermostuu silmittömästi. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsemmeko me häpeää vai pitäisikö häpeän sijasta vaikkapa moraalista?

U-sana

kuva: drinksmachine, flickr.com

Miten määrittelet itsesi? Millaisen listan kuvailevia sanoja liität oman nimesi perään? Siellä saattaa olla sukupuoli, ikä, ammatti tai asema, jonkinlainen perhesuhteisiin liittyvä määre. Jos mietin itseäni, lista on jotain sen kaltaista kuin nainen, kolmekymppinen, pappi, äiti, vaimo, sisar, miniä, serkku, kummilapsi, kummitäti, sisarentytär, täti. Substantiivit ovat helppoja määreitä. Ne ovat tosiasiota, eikä niissä vielä oteta kantaa siihen, millainen oikeasti niiden sanoja takana olen. Adjektiivit ovat jo vaikeampia. Olen äiti/pappi/nainen, mutta millainen? Siinä määrittelystä tulee samalla helposti myös arvio. Hyvä äiti? Ammattitaitoinen pappi? Tavallinen nainen? Kuka sen määrittelee? Minä vai joku muu? Entä jos listaan lisätään vielä u-sana. Ei kristitty, ei Jumalan lapsi vaan se u-sana. Uskovainen. Onko se määre, jonka haluan listaani lisätä? Onko se määre, jolla minä itse määrittelen itseäni vai sana, jolla joku muu minut määrittelee?

En halua lisätä u-sanaa listaan. En halua olla uskovainen. En halua, että minua sanotaan uskovaiseksi. Vaikka kyllä, kai minä sellainen olen. Töissä ja siviilissäkin. U-sanaan liittyy ihan liikaa ennakkoluuloja. Ennakkoluulot ovat valmiita määritelmiä siitä, millainen olen, miten ajattelen, mitä tai ketä arvostan. Ennakkoluulot eivät tietysti ole ikinä koko totuus, mutta eivät ne ihan tyhjästäkään synny. U-sanaan liittyy määritelmiä, joiden mukaan en osaa ajatella omilla aivoillani, joiden mukaan minulta on kaikki kiva kielletty, jotka pudottavat minut valmiisiin lokeroihin niiden kanssa jotka melskaavat A-studion teemailloissa kirkon nimissä ja jotka vakuuttavat omistavansa yksinoikeuden raamatuntulkintaan. Tai niin ainakin minä sitä tulkitsen.

En keksi kuitenkaan mitään parempaakaan sanaa kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka luottavat elämässään Jumalaan. Ehkä uutta sanaa ei tarvita. Riittäisi, että u-sana laventuisi ja laajenisi, kattaisi ja peittäisi meidät kaikki, jotka joskus ristivät kätensä, jotka kastavat lapsensa ja siunaavat rakkaansa hautaan. U-sanan rinnalle voisi silti lisätä toisen määritelmän, a-sanan. Jos määrittelen itseni armahdetuksi, on siinä toiminnan subjekti joku muu kuin minä itse. U-sanassa toimin minä, a-sanassa toimii Jumala. Jotenkin se a-sana tuntuu paremmalta, turvallisemmalta.


Ps. A-sana on myös arki. Arki, johon meitä kutsumaan elämään todeksi niitä u- ja a-sanoja. Olemaan ihan tavallisia, auttamaan ja rakastamaan toisiamme, rukoilemaan Jumalaa. Sitä ne vaikeat sanat kai lopulta kuitenkin ovat.

Tuoksujen seurakunta (hajuja vol. 2)

Täällä tuoksui puhdas ilma. Kuva Kitkajoelta Kuusamosta.

Kirjoitin aikaisemmassa blogissa, ettei kirkko minusta haise miltään. Mutta seurakunta tuoksuu monenlaiselta. Seurakunta muodostuu jäsenistään ja jokainen jäsen tuo tullessaan seurakuntaan oman hajunsa.

Kastejuhlissa tuoksuu vauva. Minusta vauvantuoksu muodostuu viattomuudesta, odotuksista, unelmista, vanhempien peloista ja hämmennyksestä. Siihen tuo oman osansa hössöttävät isovanhemmat, huolehtivaiset, mutta kenties vähän mustasukkaiset sisarukset ja viisaasti elämää katsovat isoisovanhemmat.

Häissä tuoksuvat hääkimppu ja vieheet. Hyvät juhlat ja elämän ilo. Mutta läsnä on myös paineet täydellisestä päivästä, kiiltokuvamaiset odotukset ja paineet liiton onnistumisesta. Tai kenties morsian tai sulhanen on jo aikaisemmin ollut papin edessä tahtomassa ja läsnä on vivahdus huoltajuuskiistoista, uusperhearjesta ja odotukset uuden onnistumisesta. Kenties jo pastorin poistuttua hääjuhlasta ilman täyttää toisenlaiset hajut ja tuoksut.

Kallat, liljat ja ruusut tuoksuvat ja tuovat lohdutusta hautajaisiin. Sanotaahan suositussa Eino Leinon runossakin: "Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin. Kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää." Rauhan lisäksi hautajaisissa on läsnä myös kaipaus, ikävä ja suuri suru. Myös rakkaus, kiitos ja kiitollisuus ovat mukana. Kenties itsesyytökset ja syyllisyyskin on jonkun sydämessä. Miksi en käynyt katsomassa häntä useammin? Miksi en huomannut sairauden oireita? Miksi en ollut enemmän läsnä? Ihmismieli on siitä kummallinen, että vaikka syyllisyyteen ei olisi mitään syytä, sitä usein kokee silti.

Seurakunnassa on myös muita tuoksuja. Monasti seurakunnan tilaisuuksissa tuoksuu kahvi, kiitos vahtimestarien ja vapaaehtoisten kahvittajien. Nuorten illoissa haisee joskus teinien uho, itsevarmuus ja tahto valloittaa maailma. Välillä jostakin päin Suomea nenään pistää palaneen käry tai ummehtunut löyhkä.

Näiden kaikkien tuoksujen keskellä voisi kirkossa tuoksua raikkaus, tuoreus ja elämän arki, mitään siitä poistamatta ja mitään siihen lisäämättä.

Nyrkkiä pöytään!

kuva: vyassaurabh411, flickr.com

Kotimaa24-sivustolla on varsin vilkas blogiosasto. Tällä viikolla Juhani Huttunen kirjoitti (tarkoituksellisen?) provosoivastikin siitä, miten kirkon ja uskonnon ongelma on erityisesti vaikeus käsitellä aggressiota ja vihaa. Hän perusteli väitettään viimeaikaisilla keskustelulla Lähetyshiippakunnan syntymysestä, joka ei suinkaan suututa, v***ta eikä edes harmita piispaa, vaan häntä lähinnä surettaa. On tietysti (kirkko)poliittisesti korrektia olla osoittamatta suuttumusta, vihaa, aggressiota, pettymystä, katkeruutta ja kaikki niitä muita negatiiviseksi koettuja tunteita. Hautajaistilanteissa kirkko on profiloitunut surun ammattilaisena, ehkä siksi piispakin saa julkisesti olla surullinen. Mutta aavistelen, että piispan suru tässä Lähetyshiippakunta-tapauksessa on kovin erilaista kuin suru omaisen haudalla. Tai mistä minä tiedän, kunhan tässä tulkitsen.

Mutta sinänsä Huttunen osui minusta naulan kantaan. Kirkossa pelätään tunteita, paitsi ehkä sitä surua. Mistä erotat iloisen ja surullisen jumalanpalveluksen? Viimeisen virren sävellajistako? Saako messussa nauraa? Entä kertoa vitsin? En tarkoita, että pappien pitäisi olla sivutoimisia stand up -koomikkoja, mutta missä meidän kirkossamme on huumori, ilo, nauru? Koska olette kuulleet piispan kikattavan, nauraa rätkättävän, hihittävän tai hohottavan julkisesti? Vielä vaikeammaksi menee, kun aletaan puhua niistä toisenlaisista tunteista, niistä, joihin pitää suhtautua varovaisesti ja ymmärtäväisesti, hetkellisinä purkauksina joilla aina varmasti on jokin psykologinen selitys. Missä meidän kirkossamme on tilaa vihalle, käsien puristamiselle nyrkkiin, itkulle joka ei puhdista vaan joka huudetaan ulos? Kipu, tuska, rikkinäisyys ja keskeneräisyyskin puetaan helposti kauniiseen pakettiin, jota on helppo ymmärtää, helppo olla empaattinen, helpompi käsitellä. Voisiko joku kirjoittaa hartauskirjan vihaisille ja aggressiivisille? Ostaisin heti. Väsyneille, surullisille, masentuneille, kiireisille ja vaikka kenelle on kyllä jo omansa. Joskus tuntuu, että meillä on kaksi pakettia: se kaunis ja ihana, harras ja hiljentävä ja sitten se toinen, ymmärrettäväksi tehty suru, kärsimys, rikkinäisyys ja keskeneräisyys. Molemmat kauniita ja hauraita paketteja, molemmat pehmeitä, eteerisiäkin.

Tiedän kyllä, että viha on pelottavaa. Se syö ihmistä sisältäpäin, aggressiossa pelottaa kontrollin menettäminen, itsehillinnän pettäminen. Mutta toisaalta aggressiossa on myös voimaa. Siinä on energiaa, alkukantaista raivoa, jotain minkä voimalla mennä eteenpäin, muodostaa jotain uutta, rikkoa rajoja. Huttunen kirjoittaa itse, että aggressio pitäisi nähdä hyvänä asiana, josta ei edes tarvitse pyrkiä eroon. Itse ajattelen, että voimakkaiden tunteiden pelko ja poispyyhkiminen kertoo myös luottamuksen puutteesta. Ei luoteta siihen, että tunteenpurkaus menee kyllä ohi, että kerran kiukkuisesti sanominen ei tarkoita välien katkaisemista loppuelämäksi. Ollaan korrekteja, mutta samalla kovin hajuttomia ja mauttomia. Piiloudutaan hiljaisuuteen ja ymmärretään. Pahimmassa tapauksessa vaietaan kuoliaaksi.

Kaipaan kirkoltamme voimaa. Sitä samaa voimaa, joka murtaa jään, joka pudottaa lumet jymisten katolta. Voimaa joka pakottaa talven väistymään ja kuoleman nöyrtymään. Kaipaan veren kohinaa suonissa (huomaa: en veren makua suussa), tunnetta siitä, että minä ja Jumalani, minä ja kirkkomme, me elämme, hengitämme samaan tahtiin: välillä kiivaammin, välilä hiljaisemmin, seilaamme tunteiden vuoristoradassa, jossa saa tuntea kaiken sen, mikä ihmisen elämään kuuluu ja että kaikessa siinä ja kaiken sen keskellä Jumala on siinä ihan lähellä, minussa ja minä Hänessä. Ilman sitä voimaa ei ole mitään.

Tuhannen taalan kysymys

tunnistatko, missä kuva on otettu?

Oliko Jeesus Jumalan poika? Miten Maria oikein tuli raskaaksi? Kuka Joosef oikein oli?

Rippikoulussa ehkä hienointa on se, kun rippikoululaiset yhtäkkiä tajuavat, että heille opetetaan täysin käsittämättömiä asioita. Yleensä havahtuminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun aletaan puhua Jeesuksen vanhemmista. Silloin syttyy lamppu: miten Maria voi tulla raskaaksi Pyhästä Hengestä? Nuorena olemiseen kai kuuluu jotenkin sekin, että ajattelee olevansa ensimmäinen, joka tämän maailmanhistorian kummallisuuden havaitsee.

Omista opiskeluajoistani muistan kahtalaisen tunteen kysymysten keskellä. Toisaalta tuntui rohkaisevalta, että joku muukin oli miettinyt samoja kysymyksiä mitä itsekin pyöritteli. Toisaalta taas tuntui että kaikki kysymykset on jo kysytty, mitä uutta kysyttävää tai edes sanottavaa voisi enää olla. Miksi näitä enää miettimään, eikö kaikki kivet ole jo käännetty?

Ehkä siinä ristitulessa tiivistyy jotain olennaista. Miten puhua asioista, joista on puhuttu ja kirjoitettu tuhansia kirjoja, miljoonia puheita, hyllymetreittäin tutkimuksia? Miten puhua asioista, jotka ovat käsittämättömiä, ymmärryksenkin tuolla puolen? Miten kääntää ikiaikaiset kertomukset tämän päivän kielelle kadottamatta silti alkuperäistä asiaa? Puhua siitä, mistä ei voi puhua, kertoa siitä, mitä ei itsekään kokonaan ymmärrä, uskoa sellaiseen, minkä omakin järki sanoo uskomattomaksi.

-----

Vuosia sitten, ollessani kesätöissä rippikoulussa eräs poika ei ymmärtänyt lainkaan ihmettelyäni Jeesuksen perhesuhteiden keskellä. Hän näki Jumalan Jeesuksen isänä ja Joosefin Jeesuksen huoltajana.. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai epäselvää.

Kehto laupeuden

Ensi sunnuntaina on Marian ilmestyspäivä. Sen sanoma on syvällinen. Sanoma on myös ajankohtainen. Kirkkomme elää suuren muutoksen aikaa. Kirkko on haastettu ja haavoitettu. Me ihmiset muodostamme kirkon. Muutos ei ole ulkopuolellamme. On tärkeää pohtia, miksi kirkko on olemassa. Mitä kirkko merkitsee Sinulle? Miksi rakastat kirkkoasi?

Liitän tähän ajatuksia virrestä 52. Mitä ne herättävät Sinussa?

Maria, Herran äiti, ei nähnyt eteenpäin,

Jumalan suuren kutsun hän otti vastaan näin:
Sinua palvelen, ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä, ääntäsi kuuntelen.

Maria, Herran äiti, uskollisuudessaan

myös suuren tuskan alla uskalsi Jumalaan.
Hänessä kasvoi näin vain lupauksen sana,
vain armon kantamana hän kulki eteenpäin.

Ja niin kuin Herran äiti myös kirkko Kristuksen

voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden.
Se tehdään köyhäksi.
Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi.
 
Virsi 52. Ranskassa 1557. Anna-Maija Raittila 1976. Virsikirjaan 1986.

Rippikoulusyndrooma

Olivia 03/2013

Maaliskuun Olivia-lehti hymyilytti tänään. Sivun laidan pikkupalstalla määriteltiin rippikoulusyndrooma, eli merkityksettömyyden tunne ja alakulo, joka syntyy kun irtiotto arjesta on ohi. Mietin, että mulla taitaa olla ensi viikolla tämä kyseinen syndrooma. Tällä viikolla olen ollut mukana hiihtoloman päivärippikoulussa. Päivät ovat täyttyneet yhteisistä hetkistä, naurusta ja laulusta, ulkoläksyistä ja oppitunneista. Erityisen hienoa on ollut se, että ei ole ollut kiire minnekään, ruoka on ollut valmiina pöydässä, iltapäivällä on saatu pullakahvitkin. On jotenkin saanut keskittyä yhteen asiaan, olla vaan. Vaikka olen ollut töissä monta päivää, olo tuntuu virkeältä ja levänneeltä. Ensi viikko ei näytä yhtä kivalta. Ensi viikolla säntäilen palaverista toiseen, syön lennossa mitä ennätän, hukun paperitöihin. Tämän viikon rippikoulu, irtiotto tavallisesta työarjesta on todella silloin ohitse. Voi olla, että ilmassa on merkityksettömyyden tunnetta ja alakuloakin.

Minulle rippikoulu on töissä se, mikä auttaa jaksamaan. Ei meidän päivärippikoulussamme ole tapahtunut mitään erityistä, ihan tavallisia nuoria siellä on, ihan samat oppitunnit siellä pidetään kuin ennenkin, samat väännöt siitä, koska tauko loppuu ja että pitäisi jaksaa keskittyä vielä hetki. Mutta jotain erityistä näissä päivissä on ollut. Ehkä se on sitä, kun kasvot sulavat pikkuhiljaa hymyyn, kun Boksin kahvioon kantautuu pingispallon pompintaa, uskontunnustuksen harjoittelua ja kitaran säveliä.

Se, että Olivia-lehti on määritellyt rippikoulusyndrooman uutena sanana ja terminä kertoo omaa kieltään siitä, miten rippikoulu on monen elämään vaikuttanut. Onhan siinä tietysti huumoria, mutta totta silti toinen puoli. Kymin seurakunta on ollut ensimmäisten joukossa järjestämässä leiririppikouluja. Ensimmäiset niistä pidettiin Höyterissä tasan 50 vuotta sitten, kesällä 1963. Rippikoulua on tietysti pidetty jo kauan ennen sitäkin, mutta aika monta sukupolvea on jo leireillyt Höyterin maisemissa ja ehkä kärsinyt rippikoulusyndroomastakin leirin jälkeen. Höyteri juhlii 50-vuotista rippikoululeiritaivaltaan tänä kesänä työn ja riparien merkeissä. Tänäkin vuonna uusi polvi nuoria pääsee viikoksi hirsihuvilaan merenrantamaisemiin tutustumaan uusiin kavereihin, omaan itseensä ja kolmiyhteiseen Jumalaan.