Jukka sen sanoi

Kuva: NoiseCollusion/Matthew Robinson

Jukka Relander kirjoittaa: "Lähinnä rippijuhliin, häihin ja hautajaisiin perustuvan jumalanpalveluskokemukseni mukaan kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka olen pätkätyöläinen pahimmasta päästä, ja kaikkea muuta kuin turvalliselle oksalleni asemani vakiinnuttanut, en tunnista itsessäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Viestin mielekkyyden olen kokenut vain pariin kertaan, pitäessäni kuolevaa kädestä. Mutta kuoleman lisäksi kirkko voisi valmistaa myös elämään. "(kirjassa Uskon sanat, Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna, s. 23-24)

Voi Jukka, miksi olet niin oikeassa tässä? Miksi sinä huomaat sen, mikä on kalvanut minua, mietityttänyt, mutta jota en ole osannut pukea sanoiksi. Eikä kai tarvise olla mikään huipputason looginen päättelijä, kun ymmärtää, että juuri tässä kirkon kriisissä ja ongelmissa ja jäsenkadossa on kysymys. Ihmiset eivät ole heikkoja ja turvattomia, ainakaan pärjäävät kolmekymppiset ja menevät viisikymppiset eivät ole. Kirkossa puhutaan synnistä, keskeneräisyydestä, lohdusta, rikkinäisyydestä, mutta ketä se kiinnostaa? Ei kai tänne ole synnytty vain kuolemaa odottamaan ja pahimmassa tapauksessa vielä pelkäämään sitä? Kuka tavallinen, terve ja pärjäävä ihminen edes jatkuvasti ajattelee kuolemaansa? Ei juuri kukaan. On hienoa ja kunnioitettavaa, että jossain on paikka, missä niistäkin asioita voidaan puhua. Kirkolla on hieno asema ja mahdollisuus muistuttaa ihmisiä siitä, että jonakin päivänä me kaikki kuolemme. Kaiken diakonian ja hyväntekeväisyyden kautta kirkolla on mahdollisuus muistuttaa siitäkin, että kaikilla ei mene hyvin, monet tarvitsevat apua. Mutta mitä annettavaa kirkolla on niille, joilla menee hyvin ja vähän liiankin lujaa?

Osmo Tiililähän sen jo totesi, että kirkko on olemassa siksi, että me kuolemme. Mutta voisiko kirkko kuitenkin olla olemassa myös siksi, että me elämme ja siksi, että elämää on jo ennen kuolemaankin. Mutta siitä kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä on paljon helpompi puhua kuin siitä, miten usko ja kirkko ja Jumala voisivat olla osa meidän tätä nykyistä, arkista, maanpäällistä elämäämme. Ero on siinä, että kuolemasta ja iankaikkisuudesta ei kukaan tiedä, niistä voi vain puhua. Elämästä tietää jokainen, eikä siinä puhuminen riitä. On elettävä, elettävä todeksi ja arjeksi Jumalan kohtaaminen, Jeesuksen ja lähimmäisen rakastaminen ja Pyhän Hengen voimasta eläminen. Sitä ei voi lukea paperilta, eikä sitä voi esittää ulkopuolisena tai laulaa liturgisin sävelin.

On väärin ja yksinkertaistavaa ajatella, että ihmiset olisivat vain heikkoja, rikkinäisiä ja keskeneräisiä, vapisevia ja horjuvia, turvattomia. Mutta on myös ihan liian yltiöpositiivinen ajatus, että ihmiset olisivat vain vahvoja, voimakkaita, itseriittoisia, pärjääviä, onnistujia. Jos kristinusko keskittyy vain kuolemaan ja iankaikkisuuteen, nuo ääripäät nousevat esiin ja lopulta ketään ei kiinnosta. Elämässä on aina läsnä enemmän kuin vain ääripäät, enemmän kuin musta ja valkoinen. Siksi kirkonkin pitää elää, olla mukana elämässä, tavoittaa reunat mutta myös kaikki se harmaa siinä keskellä. Kirkon pitää muistuttaa siitä, että kuolemaa ei tarvise pelätä - mutta ei tarvitse elämääkään.
Jukka hyvä, sinä annoit minulle ison tehtävän. Lupaan yrittää, mutta en lupaa onnistua. Mutta lupaan yrittää, että meidän kirkkomme ja meidän seurakuntamme valmistaisi meitä kuoleman ja sen jälkeisen elämän lisäksi myös tähän elämään.

Se koira älähti johon kalikka ja sitä rataa.

Lomalla

Omalta takapihalta löytyy paikka rauhoittumiseen

Loma on mielestäni tarkoitettu siihen, että on aikaa ladata akkuja ja muutenkin hengähtää. Se on ikään kuin palkkio siitä, että olemme ahkeroineet pitkän työvuoden.

Tiedän kuitenkin myös sen, että moni meistä on ohjelmoinut lomansa jopa kellon tarkkuudella. Minne mennä, missä olla tai mitä tehdä tiettynä hetkenä vuorokaudesta. Kauheinta on se, että muut ohjelmoivat loman puolestasi. Pitää tulla käymään siellä ja täällä ja vielä vähän tuollakin. Tuntuu kamalalta. Kuulun itsekin siihen ryhmään, joka tietää melko tarkasti miten viikko etenee lomalla.

Lapsuudessani lomalla piti pestä ikkunat, matot, puunata koti tehdä sitä ja tätä.Vieraita varten piti olla siistiä, sillä heitä tulee takuu varmasti käymään. Tuo malli on tullut lapsuuden kodista. Ahkera piti olla lomallakin.

Nykyään teen noita asioita jo ennen lomaa ja siivota ei kannata kauheasti vieraita varten. Ne puhtaat matotkin jätän laittamatta lattialle.Lattiat on helppo lakaista, kun matot eivät ole tiellä. Ainakin meidän vieraissa on lapsia, koiria, mummeleita  (jotka pitäisi mielellään kengät jaloissa). Mummeleiden on mukavempi liikkua kengät jalassa ja se heille suotakoon. Siistiä voi olla vaikka ei desinfioisikaan koko huushollia katosta lattiaan. Ikkunoita ei muuten kannata pestä ennen lomaakaan. Hetken näyttää kirkkaalta, mutta sitten tulee siitepöly ja sateet. Omat ikkunat ovat ainakin taas pesua vailla. Siis turhaan stressasin tuostakin!

Kaikki vieraat ovat meille tervetulleita, jos kestävät sen, että meidän koiran karvoja pyörii aina lattioilla ja tuohan  Roope hiekkaakin karvoissaan.

Roope grillikatoksessa herkkuja odottamassa

Loma on oikeasti tarkoitettu lepäämistä varten ja ajatusten nollaamiseen ja grillaamiseen, itsensä hemmotteluun. On lupa vaan olla tai tehdä jotakin sellaista mistä tulee itselle hyvä mieli. Itse en tee enää kovin tarkkoja suunnitelmia lomalle. Lomalla tapaan rakkaita opiskelukavereita, muita ystäviä ja rakkaita sopivaan tahtiin. Lomalla ollaan merellä ja mennään minne nokka ja kokka näyttää.

Heittäydytään kesään ja otetaan vastaan se lepohetki, joka meille on tarkoitettu. Nautitaan ja kerätään voimia Jumalan luomistyöstä. (Matt. 11:28)


Oikein mukavia ja lämpimiä lomapäiviä teille kaikille! T.Kirsi

Terveiset riparilta!

Jeesus-päivän satoa. Keneköhän ryhmän työ tämä oli?

Kesä, kärpäset, konfirmaatio ja kastekoulu kuuluvat lujasti yhteen. Tällä viikolla kesän riparikausi aloitettiin Höyterissä. Ensimmäinen annos viisitoistavuotiaita on tutustumassa toisiinsa, itseensä ja Jumalaan, pohtimassa elämää, kuolemaa ja kaikkea niiden väliltä ja sitäkin vielä, mitä niiden jälkeen vielä on tulossa.

Rippikouluryhmä on porukka nuoria, jotka eivät yleensä tunne toisiaan kovinkaan hyvin. Ensimmäinen tapaaminen tammikuussa on täynnä jännitystä ja ennakkoluulojakin. Kevään mittaan tutustutaan, mutta se varsinainen toisten tunteminen ja ryhmän muodostuminen tapahtuu vasta leirillä. Se varmaan voidaan selittää jotenkin sosiaalipsykologian termein, mutta jotain ihmeellistä siinä on, miten lauma nuoria muodostaa lopulta tiiviin ryhmän, jossa jokaisella on oma paikkansa ja oma roolinsa. Uskon kyllä, että sosiaalipsykologia osaa kuvata olemassaolevaa maailmaa, mutta vielä enemmän uskon ja toivon, että ryhmän muodostuminen, positiivisen palautteen kehä, yhteinen nauru, ystävyys ja välittäminen ovat Jumalan Hengen tekosia. Se on ihme, jota jokaisen rippikoululeirin puolenvälin jälkeen ihmettelen. Niin myös tänään, kun ollaan menossa torstaissa ja kotiinlähtö häämöttää jo kahden yön päässä.

Tätä leiriä on leimannut samaan aikaan Höyterissä leireilevä kehitysvammaisten ryhmä. Yhteiset lauluhetket, olympialaiset ja työskentely arvoista ja unelmista ovat olleet tärkeitä kaikille leiriläisille. Yhdessä on heitetty pingispalloa, tikkaa ja frisbeetä mutta myös jaettu ajatuksia siitä, mikä elämässä on tärkeää ja mistä me kaikki unelmoimme.

Ryhmädynamiikan ja siihen liittyvien asioiden lisäksi riparin tärkeimpiä ja hienoimpia hetkiä ovat ne oivalluksen hetket. Kun muovailuvahasta syntyy kuva suhteesta Jumalaan - ja se kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Tai kun iltapäivälehden lööppiin löytyy slogan, joka kasvaa alkuperäisiä sanoja suuremmaksi ja puhuttelevammaksi. Tai kun rippikoululaisista ja kehitysvammaisista koostuva ryhmä kannustaa toisiaan olympialaisten tiimellyksessä. Tai kun nuoren silmissä syttyy ilo, toivo ja luottamus.

Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä näitä töitä ja kokea näitä hetkiä näiden nuorten kanssa.

Muovailutyö by Tuomo

Suolaa, piikkejä ja kiviä

Kuva: LensENVY/Jacqueline

Satuin kuulemaan tänä aamuna viimeiset lauseet Kai Sadinmaan pitämästä aamuhartaudesta Ylen ykkösellä. Hän puhuu mielestäni aina suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta ja uskaltaa ottaa kantaa vaikeisiinkin ja varsinkin kirkolle kipeisiinkin asioihin Jeesuksesta talouskriiseihin. En ole kuunnellut koko hartautta, mutta sen voi käydä kuuntelemassa Ylen Areenassa. Pelkästään hartauden viimeiset lauseet kun antoivat paljon ajattelemista.

En siis tiedä, mistä Sadinmaa puhui, mutta hän lopetti hartautensa ajatukseen siitä, miten me olemme maan suola (Matt. 5:13). Maan suola, jonka pitääkin kirvellä ihmisten iholla, muistuttaa kipeistä asioita, pitää esillä sellaisia asioita, mitä kukaan muu ei nosta esiin. Jäin miettimään sitä, että kirkko saa tehdä kipeää ihmisten iholla. On jotenkin radikaali ajatus, että kirkko voi satuttaa ihmisiä, voi kirvellä suolana iholla, olla piikkinä lihassa ja kivenä kengässä.

Miksi se tuntuu niin radikaalilta? Olenko minäkin huomaamattani astunut siihen harhaan, että kirkko on vaaleanpunaista rakkausmössöä, päänsilittelyä, maailmaasyleileviä halauksia ja armoa, armoa vaan? Tehdään mitä vaan, että kukaan ei vain suuttuisi, ettei kenenkään iholla kirvelisi, ettei kenenkään tarvitsisi lähteä ovet paukkuen. Että oltaisiin miellyttäviä, kohteliaita, pehmeitä. Millaiseksi kirkko oikein alunperin tarkoitettiin?

Sadinmaasta sitten ajatus kulki eteenpäin. Saarnasin laskiaissunnuntain perhemessussa paaston alkamisesta ja siitä, millaista on rakkaus ja millaisia tekoja se on. Yhdessä mietittiin, miltä rakkaus tuntuu. Messun jälkeen eräs suuresti arvostamani eläkerovasti antoi saarnasta terävää palautetta. Hän sanoi, että olin unohtanut rakkaudesta puhuessani yhden tärkeän osan siitä. Nimittäin sen, että turvallisuuden, lämmön, läheisyyden ja ilon lisäksi rakkaus tekee joskus todella kipeää. Osui. Juuri se olisi pitänyt vielä sanoa.

Kirkon olemukseen kuuluu rakkaus. Se on kirkon perusta, tärkein asia. Mutta se rakkaus ei ole vain vaaleanpunaista hattaraa eikä suloisia sydämiä. Se perusta on rakkaus, joka kirvelee ja pistää, rakkaus joka sattuu. Jumalan rakkauteen, jolle kirkkokin kasvaa, kuuluu kipu. Kipu, jota me tunnemme kun näemme toisen kärsivän eikä kukaan välitä. Kipu siitä, kun toinen ei halua jakaa samaa rakkautta kuin itse. Kipu siitä, kun ei osaa toimia niin kuin pitäisi.  Kipu siitä, kun kaikki eivät ole samaa mieltä. Kipu kaiken kärsimyksen keskellä. Kipu, jota Jumala tunsi, kun hän antoi Jeesuksen kuolla.

Syömään!

On yksi kotityö, johon suhtaudun välillä suurella innolla ja intohimolla, välillä se vain kyllästyttää ja tympii. Kyseessä on ruuanlaitto. Aamupalaa, lounasta, välipalaa, päivällistä, iltapalaa. Kun yhden sapuskan saa raivattua pöydästä, saakin jo alkaa miettiä, mitä lapsille seuraavaksi tarjoaisi. Ja vielä kun haluaisi tarjota vaihtelevaa, monipuolista, terveellistä, kasvispainotteista, lisäaineetonta, maistuvaa ja itsetehtyä ruokaa, joka olisi luomua ja lähellätuotettua mutta ei kuitenkaan hillittömän kallista. No, rima on korkella, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllähän sitä hampurilaista ja pizzaakin syödään.

Mutta jotain ikiaikaista siinä ruokarumbassa on. Samaistun esiäiteihin vuosisatojen takaa, kun kaurapuuro kuplii liedellä ja lapset huutavat nälissään vieressä. Työ mikä tehdään maidon ja leivän saamikseksi kotiin on erilaista kuin ennen, mutta otsa hiessä (välillä tosin vaan kuvannollisesti) sitä edelleen tehdään. Ja jotain syvästi tyydyttävää on siinäkin, kun lastaa päivän viimeiset astiat tiskikoneeseen, pyyhkii pöydän ja huokaisee: Tehtävä suoritettu, perhe ruokittu. Ja kyllä siihen usein on lisättävä: Kiitos tästä päivästä, kiitos tästä ruuasta, kiitos jokapäiväisestä leivästä.

Elokuvaohjaaja Markku Pölönen on (tämän blogistin mukaan) todennut: On olemassa kauniimpi tapa sanoa "rakastan sinua". Se kuuluu: "tulehan syömään". Ja niinhän se on ruualla rakastetaan, huolehditaan, välitetään. Syödäänhän nyt ensin, otatko kahvia? Maistuisiko lapsille jäätelö, on tuolla keksejäkin kaapissa, ja iltapalaksi sitten lettuja. Viikonlopun mummolareissulla ei tosiaan päässyt nälkä yllättämään  -eikä myöskään tunne siitä, etteikö olisi odotettu ja tervetullut vieras. Yhteiseen pöytään ei pyydetä kuin omat rakkaat, ei sinne vihollista kutsuta. Syömisellä ja syöttämisellä tyynnytetään myös se kauhea pelko siitä, että kuolema olisi lähellä. Vauvoina lapset tyyntyivät rinnalle, nyt ne istuvat pöytään ja lapioivat kitaansa kukkuralautaselliset. Minä katson heitä ja tyynnyn itsekin. Rakastan.

Omissa keitoksissani en pääse siihen, että ne sekä ilmaisisivat rakkautta että tyydyttäisivät nälän ja janon ikuisiksi ajoiksi. Onneksi sitä varten on ehtoollinen. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanooo: Minä olen elämän leipä. Joka syö tätä leipää, ei koskaan ole nälissään. (Joh. 6:35-36) Siinä ne ovat molemmat, erottamatta ja jakamatta, ravinto ja rakkaus, leipä ja elämä. Siinä on kaikki valmiina.

Minun seurakuntani

Lapset rakentamassa omannäköistä seurakuntaa Höyterissä

Olimme viettämässä retkipäivää Höyterissä toukokuun lopulla. Tuleva sunnuntai 27.päivä oli Helluntai.
Olimme siis suuren ja tärkeän asian äärellä mekin. Lapsille voi opettaa Raamatun tärkeitä asioita monella tavalla. Lapsi saa elämyksiä ja voi itsekin osallistua ja olla aktiivinen. Oli aivan ihanaa seurata, kuinka lasten silmät kirkastuivat, kun he näkivät nuo dublo-legot.

Tällä kertaa dublot saivat kertoa tarinaa kirkon syntymäpäivästä. Anna-Tiina aloitti lukemalla Raamatusta Ap.t 2:1-4. Jokainen kuunteli tarkkaan, mitä kertomuksessa sanottiin.  Lapset pääsivät myös itse laittamaan ukkoja ja akkoja järjestykseen.

Nyt vietetään kirkon syntymäpäivää. Suurta juhlaa, joka kokoaa kaikenlaiset ihmiset yhteen. Eri kansallisuudet voivat kokea yhteyden tunteen. Me kaikki kuulumme Jumalan seurakuntaan, johon meidät on kasteessa liitetty.

 Erilaisten ihmisten seurakunta

 Itse näen yllä olevan kuvan sydämen muodossa. Ehkä se kertoo omasta tavastani ajatella, että seurakuntayhteys on yhteinen asia. Minulle se on myös lähimmäisen rakkautta. Pidetään huolta toisistamme ei unohdeta lähimmäistä lähellä tai kaukana.

Nyt siis kolminkertainen eläköön-huuto kirkolle. Kirkko on sen ansainnut, sillä me teemme tärkeää työtä yhteisen hyvän eteen yhdessä.

Oikein mukavaa kesää teille kaikille rakkaille ystäville : )

Karitsoja kesälaitumelle laskiessa 

Raamatun kieli on monessa kohtaa lähempänä runoutta kuin luonnontieteiden täsmällisyyteen pyrkivää kieltä. Uskon kielen luonteestaan huolimatta Raamatun tekstit sisältävät  tarkkoja havaintoja arjesta ja ihmisestä, puhetta ihmisen sydämelle sekä merkintöjä ja tulkintaa Lähi-idän historian tapahtumista.


Jeesuksen vertauksiin sisältyy lukuisia arjen havaintoja lampaista ja niiden käyttäytymisestä. Olemme vähitellen etääntyneet niin kauas Raamatun ajan maailmasta ja kertomuksista, että vertausten merkitys täytyy opetella uudelleen. Raamatun kirjallisuuden ja keskeisten vertausten tunteminen on osa yleissivistystä. 


Tänäkin kesänä kotiseurakunta lahjoittaa jokaiselle vihkiparille Raamatun häälahjaksi. Kymin kirkon vihkiraamatussa on varsinaista tekstiä 1320 sivua. Jos tänään aloittaisi ja joka päivä lukisi keskimäärin 3,6 sivua, vuodessa se tulisi luetuksi.


Juha Tanska