Sanoja seurakunnasta osa 2: Oudoimmat

Kirkollisessa sanastossa kietoutuvat jännittävällä tavalla yhteen vuosituhantinen perinne ja byrokratian sanasto. Samassa keskustelussa voidaan sujuvasti siirtyä diakonaatista vuosikertomukseen ja seurakuntayhtymästä alkukirkkoon. Tässä muutama sana, joiden merkitys ei ainakaan minulle aukea yhdellä lukemisella.

SEURAKUNTAYHTYMÄ: Siis seurakuntien muodostama liitto, rahat ovat yhteisiä, toiminta omaa. Kotka, Kymi ja Langinkoski muodostavat Kotka-Kymin seurakuntayhtymän (minne se Langinkoski tästä unohtui?). Laki määrää, että yhdessä kunnassa ei voi olla kuin yksi seurakuntatalous, eli pakottamalla tähänkin yhtymään on menty. On välillä hämmentävää, miten samalla rahapussilla elävillä seurakunnilla voi olla niin erilaisia toimintatapoja ja ajattelumalleja. Eikö koko sana voitaisi jättää toimistojen sisään ja byrokratian rattaisiin? Oltaisiin vaan vaikka Kotkan seurakunnat tai jotain, jotain mikä ei maistu niin puulta ja paperilta. Kirkkoon ei kuitenkaan voi kuulua kuulumatta seurakuntaan ja taas seurakuntaan kuuluminen määräytyy kotipaikan ja osoitteen mukaan. Joskus tuntuu, että olisi helpompaa olla vain kristitty kuin Kotka-Kymin seurakuntayhtymän Kymin evankelis-luterilaisen seurakunnan jäsen.

VANHURSKAUTTAMISOPPI: Kaiken perusta, eli oppi siitä miten ihminen tulee vanhurskaaksi eli Jumalalle kelpaavaksi eli voi pelastua. Ja samaan aikaan yksi rippikoulun vaikeimmista kysymyksistä, eli mikä se vanhurskas on, mitä se tarkoittaa, miten vanhurskas eroaa tavallisesta hurskaasta ja mikä se hurskas olikaan. Lyhyesti kai sen voi selittää jotenkin niin, että vanhurskas on sellainen, joka uskoo Jumalaan ja siihen, että Jeesuksen kuoleman takia synnit on annettu anteeksi. Aiheesta (siis sanasta vanhurskas) on kirjoitettu myös väitöskirja ja wikipedia-artikkeli. Ja hylly(kilo)metreittäin muuta kirjallisuutta.

MAALLIKKO: Eli mikä? Arkisessa kielenkäytössä maallikko tarkoittaa joskus sellaista henkilöä, joka ei ehkä tiedä käsillä olevasta asiasta tarpeeksi, ei ole koulutettu tai pätevä asiaan. Miksi sitten kirkossa muita kuin kirkon työntekijöitä tai vielä tarkemmin rajattuna muita kuin pappeja kutsutaan maallikoiksi? Eivätkö he tiedä kirkosta ja uskosta tarpeeksi? Hieno kirkollinen lause tulee, kun toteaa, että maallikko ei ole vihkiytynyt asiaan tarpeeksi. Silloin tarkoitetaan, että pappis- ja diakoniavihkimyksessä virkaan vihityt ovat ei-maallikkoja, jotenkin enemmän sisällä kirkossa kuin muut, ne maallikot. Voisiko tästäkin sanasta päästä eroon, unohtaa maallikot (joka jotenkin viittaa myös maalliseen ja sitä kautta vähemmän pyhään) ja alkaa puhua vain seurakuntalaisista tai vaikka niistä kristityistä. Sitähän me kaikki olemme, oli sitten vihkimys kirkon työhön tai ei. Ja sitä paitsi meidän kirkossamme pappeus ymmärretään myös yleisenä pappeutena, joten silloihan kukaan ei ole maallikko, koska kaikki ovat pappeja, toiset yleisesti, toiset sitten erityisestikin.

REAALIPREESENS: Nukuitko äidinkielentunnilla? Mikä tällainen aikamuoto oikein on? Reaalipreesens liittyy erityisesti ehtoollisaineisiin, leipään ja viiniin. Luterilainen kirkko opettaa, että ehtoollisaineissa Jeesus on oikeasti (reaali) läsnä (preesens, on juuri sillä hetkellä). Ehtoollisaineet eivät siis ole vain symboleja tai muistomerkkejä, vaan Jeesuksen ruumis ja veri. Reaalipreesens on aikamuoto, jota ei voi ymmärtää kuin uskon kautta. Järki ei taivu ymmärtämään, miten Jumalan läsnäolo vangitaan ehtoollisleipiin ja -viiniin. Siinä ne kuitenkin ovat, erottamatta ja jakamatta, oikeasti läsnä, Jumala meidän keskellämme, meitä lähellä.

Sanoja seurakunnasta osa 1: Eniten käytetyt

Sanoja sanan kirkolle. kuva waltercolor, flickr.com

Luterilainen kirkkomme on ensisijaisesti sanan kirkko. Se tarkoittaa sitä, että kirkossa rakennetaan Jumalan sanan varaan. Mutta se tarkoittaa usein myös sitä, että puhetta ja sanoja on paljon, joskus liikaakin. Yritän tässä parin viikon aikana esitellä teille muutaman ryhmän sanoja, joiden kanssa Kymin seurakunnassakin painitaan. Tässä ensimmäisessä osassa pari sanaa, jotka pääsevät Top 10-listalle kun kerätään seurakunnassa eniten käytettyjä sanoja.

TILASTOT: Nuo alkuvuoden sulostuttajat. Jokaisen vuoden alussa kirkkohallitus tahtoo tietää kasteiden, vihkimisten, kotikäyntien, sairaalahartauksien, tyttökerholaisten ja rippikoululaisten määrän. Ja noin sata muuta asiaa. Tilastopaperin täyttämiseksi tarvitaan sähköinen kalenteri, tämän vuoden kalenteri, viime vuoden kalenteri, hyvät hermot, riittävästi aikaa ja monta kuppia kahvia. Eikä silti meinaa onnistua. Lisäksi tilastot ovat, no tilastot. Pelkkiä numeroita eikä sanaakaan siitä, millainen oli rippikoulun tunnelma, miten hautajaset sujuivat tai osasiko pappi puhua oikeilla sanoilla armosta. Numerot ovat tärkeitä, mutta eivät ne ihan kaikkea seurakunnan elämästä kuitenkaan kerro. Silti joskus seurakunnassa pelätään numeroita. On ehkä helpompi asettaa tavoitteeksi laadukas jumalanpalvelus kuin sanoa, että tavoitteena on kasvattaa messukävijöiden määrää 10 prosenttia.

MUUTOSPAINE: Se on se, mikä jyskyttää koko ajan takaraivossa. Miten kirkko tulee muuttumaan, riittääkö seurakuntalaisia, riittääkö töitä, riittävätkö rahat? Muutos lienee väistämätöntä ja sinänsä pysyvääkin, mutta miten kirkko siihen suhtautuu? Olisi jännittävää päästä kurkistamaan kirkon tulevaisuuteen, 50 vuoden päähän vaikka alkuun, hurjimmat voisivat etsiä 500 vuoden päässä häämöttäviä näköaloja. Millainen kirkko Suomessa silloin on? Tarvitaanko sitä enää? Kirkolla on vaikea tehtävä uudistua samaan aikaan kun se myös vaalii perinteitä. Arkityöt on hoidettava, juoksevat asiat muistettava, toimitukset toimitettava ja messut messuttava, ja samaan aikaan pitäisi luoda uutta, avata uusia uria, etsiä uutta suuntaa.

ENNAKKOTIETOLOMAKE: Ei leiriä ilman ennakkotietolomaketta. Lomake, jonka jokainen leiriläinen täyttää ennen leiriä. Luottamuksellinen paperi, jonka tiedot on tarkoitettu vain leirinvetäjien käyttöön. Arvatkaahan, montako tällaista lomaketta seurakunnan arkistoihin vuosittain kertyy? Aikanaan ne tietysti tuhotaan, mutta aika monta paperia vuoden mittaan Höyteriin kiikutetaan. Paperiton toimisto on vain haave, näillä lomakemäärillä luulisi yhden paperitehtaan pysyvän pystyssä ihan vaan seurakunnallisen byrokratian varassa.

VAPAAEHTOISTYÖ: Tämä tuntuu olevan se taikasana tuon muutospaineen selättämiseen. Kun rahat vähenevät, vähenevät myös työntekijät ja sitä kautta tärkeämmän roolin seurakunnan toiminnassa ottavat erilaiset vapaaehtoiset seurakuntalaiset, jotka haluavat itse toimia seurakunnassa sen sijaan, että he olisivat vain vastaanottamassa erilaisia palveluita, joita papit, diakonit ja muut seurakunnan työntekijät heille tuottavat. Ajatus on hieno ja kannatettava, onhan seurakuntalaisten joukossa monenlaista osaamista, paljon taitoa ja tietoa. Toivottavasti kaiken vapaaehtoistyön korostamisen keskellä ei kuitenkaan unohdu se, että seurakunta ja kirkko on lopulta kuitenkin antamisen ja tekemisen lisäksi myös olemisen ja vastaanottamisen paikka. Siellä saa tehdä ja toimia, mutta siellä saa myös levätä ja ottaa vastaan Jumalan sanan, rakkauden ja armon.

Onneni on olla…

Jumala,

tässä minä taas olen – vailla sanoja, vailla annettavaa, vailla vakaata luottamusta. Minä vain tulin, koska haluaisin olla lähelläsi. Minulla olisi asiaa, vaan ei sanoja. Kysymyksiäkin, vaan ei vastauksia. Nälkäkin minulla on – toivon ja sydämen ilon nälkä. Olisiko Sinulla jotakin, mitä haluaisit sanoa minulle vai ollaanko vain näin hiljaa kuunnellen?

Isä,

minä etsin merkityksen tuntua jokaiseen elämän päivään, jotka olet minulle antanut. Sisimmässäni piilevä kateus ja ajoittain puhaltava kylmä viimako sen ovat minulta piilottaneet? Usein en näe siitä jälkeäkään – mutta joskus salattuina hetkinä se häivähtää sielussani ja minä täytyn ohikiitävällä onnellisuudella. Voisitko Sinä sulattaa roudan minussa keskellä talveakin ja antaa uuden kasvun versoa sisimmässäni?

Kristus,

usein minä olen ollut katkera ja sieluuni on pistänyt niin kovin, että olen ollut kuin mieletön, ymmärrystä vailla. Kun olemukseni on ollut nääntymäisillään, olen etsinyt katsettasi kaikista maailman kasvoista. Kun minä olen ollut yksinäisyydestäni haavoilla, olen kaivannut sinua enemmän kuin koskaan. Olenko minä silloin ollut Sinun kanssasi Golgatalla lävistämisesi hetkellä?

Pyhä Henki,   

auringonkierto on tuonut uuden vuoden. Minä kaipaisin riemua uuden alusta. Niin kuin siitäkin haluaisin iloita, että armosi on uusi jokaisena aamuna, kun silmäni avaan. Minä haluaisin avata sydämeni ilolle ja kiitollisuudelle. Millaista uutta elämää, joka toisillekin valona loistaisi, Sinä voisitkaan minuun luoda?

Jumala,

psalminkirjoittajan sanoin minäkin haluaisin uskaltaa kertoa: Minun onneni on olla lähellä Jumalaa. Minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.

Vauva-foorumilta kajahtaa!

Kuva Andrew Hill, flickr.com. 

Suomen paras tietotoimisto on todennäköisesti Vauva-lehden keskustelupalsta. Sieltä saa tiedon kaikkeen maan ja taivaan väliltä, jopa iltalehtien toimittajat hakevat lööppikamaa sieltä. Uskonto, politiikka ja yhteiskunta herättävät yhtä paljon keskustelua kuin imetys, lastenhoito ja raskausaika. Poimin keskustelusta talteen yhden ajatuksiaherättävän kommentin. Se kuuluu näin:

"Ajattelen mieluummin elämääni kuin kuolemaani. Jaa että mitä pahaa kirkko on tehnyt... Lisännyt eripuraa ihmisten välille, vaikka sen pitäisi tehdä päinvastoin - lisätä rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Se syrjii tiettyjä ihmisryhmiä, heikommassa asemassa olevia, ja antaa joillekin ihmisille oikeutuksen tehdä niin. Lisäksi seurakunnissa on valtavasti ilmapiiriongelmia ja esim. naisten syrjintää, jota en voi mitenkään hyväksyä. On ihme, ettei muka-niin-hyvät ihmiset osaa olla nätisti ja hyvässä hengessä edes keskenään työpaikoilla. Uskonnollisuus ei ole mikään tae siitä, että ihminen elisi yhtään sen "parempaa" elämää ja ottaisi kanssaihmisiään sen paremmin huomioon kuin joku kirkkoon kuulumatonkaan.

Minulla on hyvin vankka arvopohja ja pyrin elämään hyvää elämää ja tuomaan hyvää ympärilleni - otan ympäristön huomioon, pidän hyvää huolta lapsista, eläimistä ja läheisistä, olen hyvä ystävä, autan kun joku tarvitsee apua, olen loukkaamatta ketään, olen uskollinen puolisolleni jne. Kaiken tämän ja paljon muutakin hyvää voi tehdä ilman kirkkoakin." vauva.fi 19.12.2012

Tunnistan nuo kaikki. Eripurat ja syrjinnän, ilmapiiriongelmat. Senkin, miten me seurakuntalaiset, kirkon jäsenet, emme pääse loistamaan hyvinä ihmisenä. Mutta eikö kirkkoon kuuluta ihan muista syistä kuin siksi, että saataisiin kiillottaa omaa sädekehää ja elää hyvien ihmisten oikeaa ja täydellistä elämää? Eikö kuitenkin kirkko ja seurakunta ole olemassa siksi, että elämän ryvettämät (ja elämän silittämätkin) ihmiset saisivat yhdessä lähestyä Jumalaa ilojensa ja surujensa kanssa? Hyvän tekeminen toisille ihmisille on tärkeää ja arvokasta, mutta ei lopulta se syy, miksi kirkko on olemassa. Kuten tuonkin sitaatin kirjoittaja todistaa, hyvää (tai ehkä jopa moraalisesti parempaakin) elämää voi aivan hyvin elää seurakuntayhteyden ulkopuolella, ja jopa ilman yhteyttä Jumalaan.

Ehkä kirkko on lopulta se viimeinen paikka, minne saavat tulla nekin, jotka riitelevät ja syrjivät toisia, ne, jotka eivät osaa käyttäytyä kunnolla ja ne, jotka eivät jaksa tai osaa elää sitä hyvää elämää.  Kirkko avaa ovet niille, jotka eivät ole ystäviä kenellekään, jotka eivät auta toisia, niille, jotka valehtelevat, pettävät, loukkaavat. On ihan selvää, että se näkyy ulospäinkin. Sellainen kirkko, johon kelpuutettaisiin vain hyvin elävät, olisi kovin erinäköinen. Kirkko tai seurakunta ei voi tehdä mitään muuttaakseen meitä paremmiksi ihmisiksi. Se voi vain tarjota Jumalan rakkautta ja syntien anteeksiantoa.  Ja toivoa ja rukoilla, että siitä rakkaudesta versoo jotain uutta, parempaa, jonakin päivänä, jonakin vuonna....

Lupauksia

Uudenvuoden ilotulitus Lontoossa 1.1.2011

Vuoden vaihtuessa on tapana tehdä lupauksia siitä, miten aikoo muuttaa elämäänsä seuraavan vuoden aikana. Usein nämä lupaukset ovat hurskaita toiveita siitä, kuinka seuraavana vuonna on parempi ihminen.

Olen tehnyt tällaisia lupauksia useampana vuonna. Usein niiden teho kestää hätäisesti tammikuun puoleen väliin. Olen ajatellut, että tämä on vahva merkki siitä, ettei ylpistyminen kävisi. En ole sen parempi ihminen kuin muutkaan, kun hyvät aikeet eivät pidä.

Kaikesta huolimatta ajattelin vuoden 2013 alusta taas yrittää. Vuoden 2013 hieno lupaus kuuluu seuraavasti: Pidän parempaa huolta itsestäni. Nukun tarpeeksi, syön aamupalaa, kuntoilen sopivasti ja käyn kasvohoidossa. Lähden ajoissa pois töistä, käyn hyvillä keikoilla ja soitan sopivasti kitaraa.

Eikö kuulosta hyvältä? Niin minustakin. Tosin toinen ajatukseni oli, että mitä itsekeskeistä potaskaa tämä on. Mitä ihmeellistä siinä on, että tekee asioita, jotka ovat kivoja ja mukavia? Eikö pitäisi luvata olla oikeudenmukainen, tehdä kaikkensa ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja pyrkiä poistamaan nälänhätä?

Hyviä ja kannatettavia aikeita nämäkin, todella. Nämä ovat tavoitteita, joiden saavuttamiseksi meidän kaikkien on yhdessä tehtävä töitä. Mutta siihen, että minulla on hyvä olla itseni kanssa vaikuttaa vain se,  mitä itse teen omassa elämässäni. Ja minusta tuo lista kuulostaa siihen nähden hyvältä. Jotta voisin olla hyvä ja rakastava lähimmäinen, täytyy minun tulla toimeen myös itseni kanssa. Väsyneenä, nälkäisenä ja töiden stressaamana en ainakaan minä pysty kohtaamaan toista ihmistä parhaalla mahdollisella tavalla.

Toki elämässä on hetkiä, että työpäivät venyvät pitkiksi, on kiire ja unet jäävät lyhyiksi. Aina ei itse pysty vaikuttamaan omaan aikatauluunsa, mutta usein voi.

Tämä on minun uudenvuodenlupaukseni. Mikä on sinun?

Jouluyllärit : )

Onhan se totta, että joulu on erityisesti lasten juhla. Toki näin, mutta on se myös meidän aikuisten oikeus päästä kokemaan joulun suurta yllätystä ja salaisuutta. Miksi rohkenen sanoa näin?
Tämä johtunee siitä, minun ja mieheni elämä mullistui täysin vuonna 2009 ja jouluaattona tietenkin.

Olin mieheni kanssa jouluaaton hartaushetkessä Haminassa Marian kirkossa. Kirkko oli täynnä ja istumapaikkoja oli vaikea löytää. Melko takaa löytyi paikat meille ja meidän eteemme tuli äiti kahden pienen poikansa kanssa.

Pojat seurasivat tarkkaan, mitä kirkossa tapahtui. He kuuntelivat jouluevankeliumia ja seurasivat myös meitä. Kuuntelivat lauluja ja leikkivät hiljaa kirkon penkissä. Ajattelin tuolloin, että joskus mekin tulemme pienten lapsenlasten kanssa yhdessä kirkkoon kuuntelemaan joulun sanomaa.

Herkistyin ajatuksissani ja vilkaisin viereeni. Mieheni oli myös ajatuksissaan. Mitä lie mielessä liikkunut tuolla hetkellä?

Kirkkohetki päättyi aikanaan ja mekin lähdimme kotiin odottamaan meidän Miikaa saapuvaksi. Hän oli luvannut tulla jouluksi kotiin. Hän saapui illan tullen ja kävimme syömään jouluateriaa.
Miika vaikutti kovin vaisulta ja kysyin , että mikä on hätänä? Kerro, se helpottaa.

Hän alkoi kertoa, seurustelevansa pari vuotta vanhemman tytön kanssa. Sanoin hänelle, että onpa mukava kuulla. Hieno juttu, mutta eihän se ole surun aihe vaan suuri ilon aihe.
Jatkoimme ruokailua ja hän vaikutti edelleenkin mietteliäältä. Kysyin jälleen kerran hänen mietteistään. Mikä vielä askarruttaa?

Hän jatkoi kertomustaan. Tyttöystävällä on kaksi pientä poikaa. Voitte varmaankin arvata Miikan
tuntemukset ja sen jännityksen. Mitä me ajattelisimme asiasta?
Katsoin poikaani ja sanoin:"Voi, onpa ihana asia". Halasin häntä ja niin teki myös isä. Miikan hartioilta otettiin pois iso painolasti. Helpotus olikin suuri, kun hän ymmärsi,että emme olleet asiasta pahoillamme.                                                                                                                                   
Sanoin hänelle, että Jumala oli jo valmistellut meitä tätä yllätystä varten. Miika katsoi kummissaan ja kerroin hänelle äidistä ja pojista kirkossa ja omasta tovieestani yhteisestä kirkkohetkestä.

Miikan isä katsoi minua ja sanoi ajatelleensa samoin kirkossa. On se ihmeellistä, miten toiveisiin vastataan. Vieläpä samana päivänä. Jumalan tiet ovat merkillisiä. Me saimme suuren joululahjan. Emme yhtä poikalasta vaan kaksi ja lisäksi äiti Emilian.

Joulu on todellakin lasten juhla, mutta me aikuisetkin saimme osamme siitä ilosta, mitä lapsi tuo tullessaan.

                    Rauhaisaa ja Siunattua joulua teille kaikille!

                               T.Kirsi

Kansa, joka pimeydessä vaeltaa

just a candle in the dark. kuva Marcus Vinicius, flick.com

Niinhän sitä Raamatussakin sanotaan. Ihmiset kulkevat pimeässä, tähän vuodenaikaan ihan konkreettisesti. Vaikka lumi valaiseekin maiseman, on silti pimeää, kun aamulla lähtee ja on pimeää, kun iltapäivästä palailee kotiin. Mutta pimeää ei ole vain auringonvalon puuttuminen. On jotain muutakin pimeää, jonka keskellä kuljemme, halusimme sitä tai emme.

Tämä syksy on ollut pimeä monella tavalla. Vettä satoi kyllä ja oli harmaata. Mutta sitten oli sitä muutakin: oli pikkutytön sieppaus, pahoinpitely linja-autoasemalla, julma murha, päiväkodin ovet lukossa epämääräisen hiippailijan takia, onnettomuuksia, liian aikaisia kuolemia, surua, pelkoa, järkytystä. Kaikki tämä on tapahtunut ihan lähellä meitä, tässä kaupungissa, meidän keskellämme. Ei ole mikään ihme, että pelottaa.

Me olemme joutuneet kipeästikin kokemaan, että maailma ei ole pelkästään hyvä, kaunis ja valoisa. Samaan aikaan kaiken hyvän ja onnellisen kanssa maailmassa on myös paljon pahaa, sellaista mikä pelottaa ja ahdistaa. Hyvä ja paha, ilo ja suru, rakkaus ja viha ovat kaikki totta samaan aikaan. Ei ole niin, että voisi valita vain toisen maailman. Ei, on otettava molemmat, vastakohdat yhtäaikaa. On tasapainoteltava niiden välissä, on yritettävä lisätä hyvää ja vähentää pahaa, rakastaa enemmän ja vihata vähemmän. Mutta silti uutisia lukiessa välillä puistattaa. Paha on olemassa, se on meidän keskellämme, liiankin lähellä.

Pimeän keskellä pitäisi jaksaa uskoa valoon. Pitäisi jaksaa uskoa talven lopulta taittuvan kevään kirkkauteen, rakkauden kukistavan vihan ja hyvän lopulta voittavan pahan. Hyvän voittoon uskominen on välillä vaikeaa, pimeä kietoutuu ympärillemme niin tiukasti, ottaa syleilyynsä niin ettei melkein voi enää hengittää. Jos olet joskus sytyttänyt tulitikun tai kynttilän säkkipimeässä, tiedät, miten kirkas pienikin valo voi olla. Pienikin valonsäde voi karkottaa pimeyden. Viime vuonna joulukuun ainoa kirkas päivä oli talvipäivänseisaus, vuoden pimein päivä. Valo voitti kuitenkin, tuli esiin juuri silloin, kun sitä vähiten odotti. Pimeän keskellä me saamme sytyttää kynttiöitä, etsiä valonsäteitä, luottaa siihen, että Jumalan kirkkaus voittaa tämän maailman pimeyden. Ehkä sekin tapahtuu juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa.



"Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman.
Niin että uuden virren sävelillä,
kuulemme kansasi jo laulavan.

Suo, Herra, toivon kynttiöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa,
jää keskellemme, Kristus, rauha tuo." (virsi 600)