Hetki pionipenkin äärellä

Kesän paras hetki. Pionit kukkivat.

En ole juurikaan puutarhaihminen, siksi iloitsen siitä, että talomme aikaisemmat omistajat ovat rakentaneet pihan helppohoitoiseksi ja kauniiksi. Keväällä vähän rapsuttelua ja tietysti syystyöt, mutta kesällä, siinä välissä, saa vain nauttia. Villiviini varjostaa terassin pöytää, ruusut kiipeävät vanhan maakellarin päälle ja omenapuu suojaa koko pihaa naapureiden katseilta. Koko piha itsessään oli yllätys kun muutimme. Lunta oli toista metriä ja vaikka syksyllä kävimmekin taloa katsomassa, ei pihasta ollut jäänyt mitään mieleen. Ensimmäinen kevät oli hämmentävä. Vihreää alkoi puskea tontin joka laidalta, naapuritalot hävisivät näkyvistä syreeniaidan taakse, omenapuu kukki valkoisena pilvenä. Ja sitten ne pionit. Ne alkoivat puskea maasta pensasistutuksen laidalla.

Pionit ovat jotain hämmentävää luksusta elämässä. Ne ovat jotenkin niin röyhkeän kauniita ja näyttäviä, huumaavan tuoksuisia, jotenkin ylenpalttisia. Niin isoja kukkia, että varret eivät jaksa kannatella niitä ja joudun kietomaan pakettinarua puskan ympärille, jotta kukat eivät taipuisi maahan asti. Isoin kukka on reilusti isompi kuin nyrkkini. Näissä pioneissa ei ole mitään vaatimatonta tai nöyrää. Ne ampaisevat maasta reilun metrin korkeuteen, kasvattavat valtavat kukkanuput ja lopulta antautuvat täyteen loistoonsa. Kaikki tämä muutamassa kuukaudessa, lumisohjon keskeltä ponnistavista punertavista aluista tähän kesäkuun täyteen loistoon. Joskus mietin, voisiko kasvun nähdä silmillä?  Jos parkkeeraisi päiväksi tuijottamaan pioneita, voisiko nähdä niiden kasvavan? Ainakin ne näyttävät kasvaneen työpäivän aikana ja yölläkin. Viime yönä puhkesi kukkaan ensimmäinen vaaleanpunainen pioni.

Pionit ovat arkinen ihmeeni. En tee niille mitään, mutta joka kevät (ainakin tähän asti) ne nousevat penkistä, kasvavat ja kukkivat. En ymmärrä, miten olen ansainnut nämä tuoksuvat ihmeet pihallani. En osaa hoitaa niitä, niinpä vain ihailen. Yritän oppia jotain kasvun ihmeestä ja mahdollisuudesta, iloita kauneudesta. Ehkä sekin on sitä armoa.

Olen aina ajatellut, että tämän virren sanoissa lauletaan ruususta. Mutta voihan se olla varmaan pionikin.

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä...

Iltahartaus Kasinonrannassa, kuvan otti kai Marko

Töissä aina joskus yllättyy. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Se, että olin menossa riparille ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että riparilla on yleensä kivaa ja että vaikka loppuviikosta väsyttääkin, konfirmaatiosunnuntain onnelliset hymyt ja ilmeet yleensä kuittaavat ainakin osan leiriväsymyksestä. Mutta siitä aina yllättyy, miten kaiken sen leiritohinan keskellä välähtää jotain. Se saattaa olla terävä kommentti kesken työskentelyn tai ehkä oppimispäiväkirjaan kirjoitettuna, se saattaa olla yllättävä kikatus joka tulee juuri siitä kämpästä, missä aikaisemmin päivällä riideltiin. Tai se yllätys voi olla iltahartaus, jossa sanat ja sävel ja rukous ja oleminen ja tulen katseleminen ja kesäilta sulautuvat kaikki yhteen, niin ettei voi enää erottaa missä mikäkin alkaa ja loppuu. Kun leirejä on takana jo monta, niitä yllätyksiä osaa jo odottaa. Mutta koskaan ei varmaksi tiedä, tuleeko niitä ja jos tulee, niin koska.

Konfirmaatiosunnuntaina meillä oli tarjota yllätys koko kirkkoväelle. Konfirmaatiolauluna nimittäin laulettiin laulu, joka syntyi riparilla perjantai-iltana. Sesan ryhmän loppukoevastausrunosta löytyi lauluun kertosäe ja leirimuusikkomme sitten sanoitti pari säkeistöä ja sävelsi koko homman. Ja niin sitten kirkossa kuultiin laulun ensimmäinen julkinen esitys, kantaesitys siis. Näin sen kertsi kulki:

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä,
Pyhä Henki minut valtaa kokonaan.
Liittää minut seurakuntaan, sitten taivaan valtakuntaan,
kummitkin mua hellii aivan omanaan.

Konfirmaatiolaulu oli hieno hetki kirkossa, oma isoin yllärini oli kuitenkin jo hetki ennen sitä. Uskontunnustuksen jälkeen nuoret tulivat alttarille siunattavaksi, samalla tavalla kuin kastepäivänään. Yllätyin siitä lämmöstä ja ylpeydestä ja ilosta, jota tunsin heitä kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna sen kaiken määrästä. Aikaisemmin kirjoitin, että kastejuhlassa katselin ihmettä, pienen vauvan luottamusta ja uteliaisuutta kasteen salaisuuden edessä. Jotenkin kummallisesti se ihme toistui siinä, kun 24 valkoisiin puettua nuorta seisoi edessäni, katsoi yhtä suoraan, yhtä uteliaasti, iloisena ja onnellisena. Silloin tunsin, että se taisin olla minä itse, joka tässä rippikoulussa (jälleen!) oppi elämästä, toisista ihmisistä, itsestään ja Jumalasta paljon enemmän kuin osasi arvatakaan.



Tässä ollaan laulutreeneissä, tosin tässä vaiheessa ei vielä tästä konfislaulusta tiedetty. Tämänkin kuvan taisi ottaa Marko.

Roskaaja rysän päältä?

Edelläni kylätietä ajaa ruskea Toyota. Se hinaa perässään kärryä, jonka tiukasti pingotetun kuormapeiton alta pilkistää polkupyörän ohjaustanko, vanhoja maalipöniköitä ja muuta romulta näyttävää. Mutta pienjäteasema on ihan toisessa suunnassa. Mieleen tulee ikävä ajatus: se on menossa kippaamaan roskansa metsään.

Minullakin on pieni metsäpalsta. Joka kevät palstalle ilmestyy vähintään yksi kuorma jonkun jätteitä. Olen toisinaan miettinyt, millainen tyyppi se on, joka kippaa roskansa toisen maalle. Ajanpa tämän roskakuskin perässä ja katson, mitä tapahtuu.

Kun edellä ajava huomaa, että perässä tulee auto, hän hiljentää, mutta jatkaa matkaa. Kohta tulemme risteykseen, josta erkanee tie Ruokosuon lakkautetulle kaatopaikalle. Paikka on ollut suljettuna kymmenen vuotta, mutta lähimaastoon ilmestyy edelleen jätekasoja.  Siellä omakin metsäpalsta sijaitsee. Auto kääntyy kuormineen kaatopaikan tielle. Käännyn jäljessä. Edellä ajava pysähtyy, niin minäkin. Mieleen tulee lapsuuden seuraa johtajaa -leikki. Hetken päästä auto kuormineen jatkaa matkaa, pysähtyy vähän matkaa ajettuaan suljetun romuliikkeen aidan viereen ja peruuttaa kuormansa metsätielle. Autosta nousee ikäiseni  mies ja teini-ikäinen poika. He käyvät tarkistamaan kuormapeiton siteitä, vaikka mitään korjattavaa ei oikeastaan ole; kiinnitysnarut ovat kireät.

Mies lähtee kävelemään minua kohti. Mitä kaikkea ehtii tulla mieleen, kun mies kävelee kohti?  Ärtymystä ja kiukkua; tässäkö on aito metsänroskaaja, tavallinen keski-ikäinen, autosta päätellen keskiluokkainen perheenisä. Nouseeko sanaharkka? Ettei vain tappelu? Mies on minua pienempi, eikä näytä kovin vahvalta. Mutta niitä on kaksi. Mitä minä sanon? Epäilyni siitä, että hän aikoo kipata roskansa metsään? Puran kiukkuni, kun vihdoin näen elävänä yhden, joka aivan ilmeisesti kärrää keskellä päivää jätteitään toisten maille. Mutta ketään ei saa käydä syyttämään aiheetta, järki sanoo. Avaan auton ikkunan.

– Etsitkö jotain…, ajatko…? mies on tullut vierelle ja takeltelee?

­– En,  minä vastaan ja katson häntä tuikeasti.

– Onkohan Heinsuon pienjäteasema lähellä?

–  Sinne on pitkä matka. Se on Kotkassa. Teidän kannattaa mennä Salmenkylän pienjäteasemalle, se on lähempänä (olemme Haminassa).

Mies kääntyy, nousevat autoonsa ja lähtevät takaisin samaa tietä, jota tulivat. Tunnen kiukkua sisälläni edelleen, mutta se alkaa laantua. Iltapäivällä ajan metsäpalstalleni. Ei näy vanhaa polkupyörää ja maalipöniköitä, mutta jonkun rojukuorma lojuu maassa. Luultavasti joku toinen keski-ikäinen, keskiluokkainen, purkanut pojan tai tyttären kirjoituspöydän, tehnyt vähän pintaremonttia ja kipannut rojunsa metsään.

Kun ajattelen laajemmin – emmekö ole kaikki mukana tässä jätteiden kärräämisessä toisten maille, luokkaan ja ikään katsomatta, globaalisti. Hankimme uraanin, öljyn ja elektroniikkaamme, tablettiemme ja kännyköidemme raaka-aineet ja valmistuksen sieltä, mistä ne halvimmalla saamme, ja jätämme jätteet ja kurjat työolot köyhien pulmaksi.  

No, onhan meilläkin Talvivaaramme. 

Kaikki on hetken tässä

Joskus jossain joku (mahtava lähdeviite) pyöritteli ajatusta siitä, että otettaisiin valokuvia pyhästä. Tai Pyhästä, miten sitten kukin tehtävänannon ymmärtäisi. Ehkä jonakin vuonna järjestän seurakunnan nuorille valokuvamaratonin, jossa tehtävänä on kuvata juuri niitä asioita ja niitä hetkiä, jotka liian helposti jäisivät unohduksiin, huomaamatta, pyyhkiytyisivät mielestä. Ne ovat niitä hetkiä, kun jotenkin aavistaa, että oma ymmärrykseni ei tässä hetkessä riitä kuin murto-osaan siitä, mitä kaikkea siinä silmänräpäyksessä tapahtuu.

En osaa itse ottaa kuvia. Siksi niitä ei nyt ole. Yritän siis kuvata niitä muuten.

Hetki yksi. Olemme autossa, viisivuotias on päässyt etupenkille ja se on maailman hienoin juttu sillä hetkellä. Hän valitsee lastenlaululevyn ja niin me sitten ajamme kotiinpäin, musiikit pauhaten ja laulamme yhteen ääneen Teippileikistä ja Mehudiscosta. En uskalla katsoa viereiselle penkille montaa kertaa, mutta tiedän, että lapsi katsoo minuun, hymyilee, ihmettelee, laulaa. Siinä hetkessä laulaa joku muukin kuin me kaksi.

Hetki kaksi. Omenapuun kukat ovat puhjenneet, lopulta, pitkän odotuksen jälkeen. Niissä on jotain niin herkkää, niin kaunista, niin ihmeellistä. Miten ne hennot lehdet ovat mahtuneet silmuun odottamaan tätä päivää, tätä kevättä vai pitäisikö sanoa tätä kesää? Lehdet ovat lupaus. Ne ovat lupaus kesästä, kasvusta ja toivosta, mutta ne ovat myös lupaus syksystä, omenoiden kyljistä, syksyn hehkuvista väreistä. Kuka teki tämän kaiken, ja miten? Tänä aamuna ne vain olivat siinä.

Hetki kolme. Ollaan kirkossa, soitan pianoa ja vieressä soi kaksi kitaraa. Pekka Simojoesta ja hänen lauluistaan voi olla montaa mieltä mutta juuri silloin ne soivat. Kaksi tavallista kättä ja kaksi tavallista jalkaa lähetetään työhön, Jumalan työhön, laulamme yhdessä. Kaksi tavallista kättä siunaavat isosia ensi kesän tehtäviin. 80 tavallista kättä lähtee alttarilta kohti kesää, kohti riparia, kohti elämää. Ne kädet ovat ainoa tavallinen asia siinä hetkessä.

Hetki neljä. Kastejuhla. Kastemekkoon puettu lapsi on kumminsa sylissä ja tuijottaa. Lapsi uskaltaa katsoa suoraan kohti ja pitkään. Hän katsoo minua, kun luen psalmia, hän katsoo minua kun teen ristinmerkkiä, hän katsoo minua, kun kehotan väkeä rukoilemaan. Sitten hän nukahtaa. Mikä uskallus, mikä luottamus! Hän ei herää edes kasteveteen hiuksillaan eikä pienen isosiskon kuivatessa hänen päätään. Aurinko paistaa ikkunasta ja juhlaväki ja minä katselemme ihmettä. Korjaan: ihmeitä.

Verkkoon!

Tässä välineitä tämän päivän ihmisten kalastajille (ja vähän terveisiä leiriltä)!

Terveiset vielä viime viikonlopun nuorten leiriltä! Höyterissä vietettin Kymin, Langinkosken ja Haminan seurakuntien yhteistä leiriä, jossa ohjelman punaisena lankana kulki meri. Viikonlopun aikana istutettiin pieniä siikoja mereen, tutustuttiin merivartiostoon, opeteltiin solmuja, kuultiin merimieskirkosta ja ihailtiin ja ihmeteltiiin merta. Sunnuntaina vielä sukellettiin Jeesuksen ajan kalastustapohin, mietittiin heittoverkon ja riimuverkon eroa ja sitäkin, miten paljon kalaa nuotalla voi saada.

Raamattutyöskentelyn pointti ei kuitenkaan ollut pelkästään kerätä tietoa opetuslasten erilaisista verkoista. Jeesushan sanoi tekevänsä heistä ihmisten kalastajia. Yhdessä mietimme myös sitä, millaisia verkkoja ja kalastusvälineitä tämän päivän ihmisten kalastajilla on. Kuva kertokoon puolestaan: facebook, you tube, twitter, nettisivut, skype. Verkossa ihan kirjaimellisesti! Kirkkokahvit kirkolla (jossa on ilman w-lan), tuki, apu, rohkaisu, Raamattu, erilaiset kohtaamiset. Siinä nuorten näkemyksiä siihen, millaisilla välineillä tänä päivänä tavoitetaan ihmiset. Evankeliumissa Jeesus käski Pietaria kalastamaan syvemmillä vesillä. Ehkä ihan samat sanat koskevat meitäkin. Menkää syvemmälle, tuntemattomiin vesiin, virittäkää verkkonne sinne, missä ihmiset ovat. Opetuslapsille heidän verkkonsa olivat varmasti tuttuja, ammatit kulkivat isältä pojalle, työ opittiin kädestä pitäen. Meille uudet verkot ovat vieraampia, arastelemme niiden käyttöä, helposti ne tuntuvat vähäpätöisiltä, "nykyajan höpötyksiltä" ja lisätyönä kaiken muun päälle. Mutta ei kai koskaan ole väärin mennä sinne, missä ihmisetkin ovat? Kalastuslupahan on myönnetty jo kasteessa.

Ajattelen, että haaste on heitetty. Kirkon (ja kirkon uskon) pitää näkyä Facebookissa ja muualla sosiaalisessa mediassa. Ennen ehkä luettiin aamulla Päivän tunnussanaa, tämän päivän aamuhartaus on kuva tai raamatunjae facebookin uutisvirrassa, ajatuksiaherättävä blogikirjoitus tai rukous verkkokirkossa. Ne kulkevat mukana älypuhelimien sovelluksissa, kotona tai töissä tietokoneen ruudun äärellä, eri puolilla maailmaa, mihin aikaan tahansa.

Pietarin jalanjäljissä ei siis oikeastaan edes ole vaihtoehtoja. On lähdettävä virittämään verkkoja.

---

Ainakin nämä verkot ovat jo vesillä:

Verkkokirkko eli kirkko verkossa
Lilyssä bloggaavat kirkon työntekijät
Katseltavaa, kuunneltavaa, luettavaa
Lisää luettavaa
Kuvia ja raamatunjakeita
Facebookin Kirkko Suomessa -sivu
Facebookin Kirkko Kymissä -sivu

Käy tutustumassa, tykkäämässä ja liittymässä mukaan!

Muistaa vai unohtaa?

Muistan toivoneeni valkoisia ruusuja yo-juhlissani :) Kuva: Rojer, flickr.com

Muistan omista ylioppilasjuhlistani (ihan muutaman vuoden takaa :) ) erityisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että ranskanopettaja lauloi kovalla äänellä Gaudeamus Igituria. Muistan miettineeni, että olikohan hän ainoa, joka sen osasi vai ainoa, joka sitä uskalsi ääneen laulaa. Toinen asia liittyi silloisen kotikuntani kirkkoherran pitämään puheeseen. Siitä muistan yhden lauseen: Unohtaminen on Jumalan antamista lahjoista suurimpia.

Katselin eilen telkkarista amerikkalaista sairaalasarja Housea. Siinä oli nainen, joka muisti liikaa. Itseasiassa hän muisti kaiken, erityisesti kaiken ikävän. Se oli tietysti erityistä ja hienoa, mutta sen kääntöpuoli oli ikävä. Nainen ei pystynyt antamaan anteeksi. Hän muisti liikaa, ihan liikaa niitä kertoja, kun häntä oli satutettu, kun hänelle oli valehdeltu, kun hän oli joutunut alistetuksi. Vuosien kuluminen ei auttanut, asiat eivät painuneet mielen perukoille, mitkään hyvittävät teot eivät riittäneet, sillä niitä ei koskaan ollut enemmän kuin niitä toisia, niitä, joista hän muisti jokaikisen.

Mietin, onko anteeksiantaminen lopulta unohtamista? Siinä mielessä kyllä, että kun asia on annettu anteeksi, sen voi yrittää deletoida mielestään, tai ainakin sitä pitäisi olla ajattelematta, siinä mielessä unohtaa. Mutta eihän se ihan niinkään voi mennä, että vain unohtamalla voi antaa anteeksi. On kuitenkin sellaisiakin asioita, jotka on antanut anteeksi, mutta joita ei silti voi kokonaan unohtaa. Ehkä anteeksiantaminen on enemmän irti päästämistä, tietoista ponnistelua, unohtamistakin kyllä, mutta myös päätös siitä, että olen antanut tämän asian anteeksi, en aio enää takertua tähän.

Ihminen ja Jumala eivät varmaankaan toimi ihan samalla tavalla. Vaikka itse yritän antaa anteeksi, en silti aina unohda, en ainakaan niitä kipeimpiä. Vaikka itse yritän päästää irti, painaa pois mielestä, unohtaakin, ei se aina onnistu, ei vaikka haluaisin antaa anteeksi ja unohtaa. En yhtään muista, miten silloinen kirkkoherra-nykyinen arkkipiispa puhettaan jatkoi. Mutta tänään muistelen sitä lausetta ja toivon, että unohtaminen ei ole vain lahja aivokapasiteettini säästämiseksi vaan myös lahja, jossa Jumalakin unohtaa, pyyhkii pois ja deletoi. Antaa anteeksi.

Häpeätkö?

Kuva: Anthony Easton http://www.flickr.com/photos/pinkmoose/2611293086/

Onko maailmassa enää häpeää?  Sanakirjamääritelmä häpeästä kuuluu seuraavasti:

1. ( ks. erikseen) sopimattoman teon, huonommuuden tms. aiheuttama mielipahan, nolouden, katumuksen tunne tai tila
2. arvonannon tai kunnian menetys tai sen aiheuttanut seikka. esim. Tuntea häpeää jostakin. Häpeän puna poskilla. Häpeä sanoa, etten tiedä. Häpeäkseni minun on tunnustettava, että - -. Olla häpeäksi, tuottaa häpeää jllek. Saattaa jku häpeään. Joutua häpeään. Työttömyys on kansallinen häpeä. Ei ole mikään häpeä tunnustaa tietämättömyyttään. On synti ja häpeä, ettei asiaa ole ajoissa hoidettu. Se on minun häpeäni vikani, murheeni tms. (lähde: suomisanakirja.fi)

Iltalehden kolumnissa Ulla Appelsin kirjoittaa, että yksi syy koulujen rauhattomuuteen on se, että olemme ulkoistaneet häpeän. Huonosti käyttäytyvät nuori ei koe häpeää käyttäytymistään eikä kotona vanhemmat häpeä nuorensa huonoa käyttäytymistä. 

Appelsin kirjoittaa: "Hyvä häpeä voi olla oikeasti hyödyllistä. Se ennaltaehkäisee huonoa käytöstä ja ohjaa toimimaan oikein. Se voi opettaa meitä kuuntelemaan herkemmin muiden tarpeita ja saada meidät haluamaan parantaa ympäröivää kulttuuria - omasta toiminnastamme puhumattakaan. Jos käyttäytyy typerästi ja häpeää sitä, ehkä häpeän muisto saa ensi kerralla toimimaan oikein."




Appelsin toki kirjoittaa, että kaikki häpeä ei ole hyvästä. Hän kirjoittaa: "Ei tietenkään pidä kieltää sitä, että on olemassa myös huonoa häpeää. Moni on lapsena joutunut kantamaan häpeän taakkaa sellaisistakin asioista, joille ei ole mahtanut mitään: ulkonäöstä, koulumenestyksestä, perheen varallisuudesta..."

Ulla Appelsin arvelee, että olemme siirtyneet vääränlaisesta häpeämisestä siihen, että enää mikään ei hävetä. Saa käyttäytyä miten vaan ja jäädä siitä kiinni, mutta siitä ei seuraa häpeää. 

Mutta tarvitaanko siihen, että käyttäytyy asiallisesti, toisia kunnioittavasti ja ystävällisesti häpeää? Eikö oikein käyttäytymiseen tarvita enemmän tuntoa siitä, mikä on oikein? Joku kutsuisi sitä omaksitunnoksi, toinen moraaliksi. Ajattelen, että jos oma kuva siitä, mikä on oikein tai väärin on hämärtynyt, ei väärästä teosta voi häpeääkään tuntea. 

Ajatus siitä, että häpeän välttäminen saa meidät toimimaan oikein, tuo mieleen Herra Pavlovin ja hänen koiransa. Toki opimme asioita mallioppimisen kautta, mutta mielummin itse oppisin myöteinteisen vahvistamisen kautta kuin häpeämällä. Ja jos esimerkkejä eläinmaailmasta haetaan, koulutetaanhan koiriakin myöteisen vahvistamisen avulla.

Mutta mitä jos tarvitsemmekin sitä, että opimme, että on asioita, joita tarvitsee hävetä? Minä häpeän monia asioita. Ainakin sitä, että puhuu rumasti toiselle ihmiselle. Ja sitä, että ei aina tunnista omia sokeita pisteitä, asioita joihin tökkimällä hermostuu silmittömästi. Mitä mieltä sinä olet? Tarvitsemmeko me häpeää vai pitäisikö häpeän sijasta vaikkapa moraalista?