Luomakunnan sunnuntain omenahillo

Omppuja tulee tänä vuonna rutkasti. Meidän pihassamme on vain yksi omenapuu, mutta silti hedelmiä riittää. Keitin ekoista maahanpudonneista hilloa. Tässä resepti:

n. 2, 5 kg omenoita
sitruuna
vajaa kilo hillosokeria
2 vaniljatankoa
3 kanelitankoa
4 dl vettä

Paloittele omenat kattilaan ja keitä soseeksi pienen vesitilkan kanssa. Kun omenat ovat pehmenneet kunnolla, lisää sitruunan mehu (ja raastettua kuorta, jos haluat). Avaa vaniljatanko veitsellä ja kaavi mustat siemenet omenoiden joukkoon. Voit laittaa vaniljatangot vielä maustamaan omenasosetta. Lisää myös kanelitangot joukkoon.

Lisää sokeri ja vesi ja anna kiehua miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia. Poista kaneli- ja vaniljatangot. Purkita puhtaisiin ja kuumiin lasipurkkeihin.

Nauti viilin tai jugurtin kanssa, erityisen herkullista hillo on paahtoleivän tai pannarin päällä. Hillo sopii myös pullan päälle kirkkokahvilla tulevana sunnuntaina! Tervetuloa siis luomakunnan sunnuntain messuun ja kahville! Nähdään kirkossa!

Esirukousongelma

Oliskohan tällaisille rukousasemille käyttöä? Kuva: Zach Alexander. 

Tunnustan, että minulla on otsikon mukainen ongelma. Esirukous on siis se jumalanpalveluksen rukous, missä koko seurakunta rukoilee yhdessä toinen toistensa puolesta. Esirukoukseen kuuluvat kastetut ja avioliitton aikovat ja poisnukkuneet, rukoukset erilaisten ihmisryhmien puolesta, ajankohtaiset rukousaiheet ja ylipäätään kaikki, mitä seurakunta nyt tahtookin Jumalalle tuoda ja kertoa.  Esirukous on usein pitkä ja monipolvinen, pitäähän siihen mahtua niin paljon kaikkea. Mutta ei se pituus nyt kuitenkaan ole se syy, miksi esirukous herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Ensinnäkin ovat ne avioliittoon kuulutetut. Miten rukoilen kauniisti aviopuolisojen puolesta, kun tiedän, että kirkonpenkissä istuu parisuhteensa rekisteröinyt pari? Miksi heidän puolestaan ei rukoilla? (No siksi, kun he eivät ole menneet kirkossa naimisiin, mutta silti.) Toiseksi ne kuolleet. Miksi heidän kohdallaan mainitaan ikä? Eihän kastettujenkaan ikää sanota. (No kun se on vanha tapa, ja olisihan se hassua sanoa lähes jokaisen kastetun kohdalla että kahden kuukauden iässä, mutta silti.)

Esirukous jatkuu usein rukouksella sairaiden, yksinäisten ja köyhien puolesta. On tietysti arvokasta, että kirkossa muistetaan niitä, joilla on vaikeaa ja jotka tarvitsevat Jumalan läsnäoloa ja apua tilanteeseensa. Mutta silti välillä mietin, että miksi pyydämme heille vain Jumalan apua. Eikö meidän pitäisi itsekin auttaa niitä, joilla on vaikeaa, eikä vain jättää sitä Jumalan tehtäväksi? Emmekö me olekaan ne Jumalan kädet tässä maailmassa? Pitäisikö kuitenkin pyytää sitä Jumalan apua ja voimaa meille, jotta me jaksaisimme auttaa, rakastaa ja hoitaa?

Esirukouksessa pyydetään Jumalan siunausta lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, töissäkäyville, työttömille, terveille, sairaille, you name it. Joskus mietin, että eikö kaikkivaltias Jumala jo tiedä kaikki ne, joille siunausta rukoillaan. Miksi meidän pitää luetella heidät kirkossa? Entä jos joku unohtuu? Onko kyseessä rukous heidän puolestaan vai pelkästään yleinen muistutus heidän olemassaolostaan?

Viime keväänä lapsityönohjaajien neuvottelupäivillä piispa Irja Askola puhui uskon äidinkielestä ja juuri esirukouksen kielestä. Kenen puolesta oikein rukoilemme? Mitä käyttämämme kieli kertoo meistä, kirkostamme ja uskostamme? Sitä kysymystä voi tarkastella ainakin kahdella tavalla. Onko käyttämämme kieli selvää ja selkeää, sellaista että se on helppoa ymmärtää vai onko se byrokraattista kapulakieltä, jossa brassaillaan hienoilla lauserakenteilla ja ammattitermeillä? Toinen tapa lähestyä kysymystä on miettiä, mitä käyttämämme sanat sisältävät? Mitä esirukous sisältää? Kenen puolesta siinä rukoillaan, kenet siinä kannetaan Jumalan eteen? Rukoilemmeko vain avioliiton solmivien puolesta, vai yltääkö rukous ja pyyntö siunata myös samaa sukupuolta oleville pareille, sinkuille, niille, jotka vasta etsivät puolisoaan, niille, jotka elävät ihmisssuhteissa, jotka mainitaan facebookissa sanoilla it´s complicated ja niille, jotka miettivät avioeroa?

Ihan liian usein ne esirukoukset, jotka itse laadin, ovat listoja niistä, joille pyydetään siunausta, listoja kiitoksista siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut (ja sitten hävettää tämä oma hyväosaisuus) ja erilaisia pyyntölistoja. Kuitenkin esirukouksen pitäisi olla enemmän koko seurakunnan yhteinen huuto Jumalan puoleen. Sen pitäisi olla rukous, jossa ajankohtaiset ja mieltäpainavat asiat saa saattaa Pyhän Jumalan hoitoon, rukous jossa ei ole kiellettyjä asioita ja rukous, jossa asiat voidaan sanoa niin kuin ne ovat. Ei lista tai suoritus tai velvollisuuskaan, vaan mahdollisuus ja oikeus, rukous, jossa jokaisen ääni saa kuulua.

Jeesus remontin keskellä

Kymin väliaikaisen seurakuntakeskuksen Jeesus-lapsi on sitten tehnyt sinapit kapaloonsa. Tässä tallissa on myös sammutin siltä varalta, jos joku päre loimuaa liian suurella liekillä.

Nina Eskoli, vs. kirkkoherra

First world problems

- torilta ostetut kirsikat eivät olleet makeita
- seurakuntakeskukseen muuttavan nuorisotoimiston hyllyssä on liikaa vanhoja kirjoja
- töissä tarvittavan tietokoneohjelman salasana on unohtunut
- telkkarista ei tule mitään hyvää ohjelmaa
- puhelimen laturi on hukassa
- kaupungissa on vain s-ryhmän ravintoloita
- jätskitahrat eivät lähteneet lapsen paidasta
- en osaa päättää, mitä leipää kaupasta ostaisin
- ilmastointi ei toimi
- kuntosalin seniorisali on varattu juuri silloin, kun minulla olisi aikaa mennä sinne

Enkä näköjään ole yksin näiden ongelmieni kanssa.


Asioiden paljous
usein näköalat peittää,
anna silloin rohkeus
syrjään kaikki turha heittää.
Anna nähdä olennainen,
siitä olla riippuvainen.

Virsi 443:4

Jukka sen sanoi

Kuva: NoiseCollusion/Matthew Robinson

Jukka Relander kirjoittaa: "Lähinnä rippijuhliin, häihin ja hautajaisiin perustuvan jumalanpalveluskokemukseni mukaan kirkon perusoletus tuntuisi olevan tämä: ihminen on heikko, turvaton ja avun tarpeessa. Elämänsä ja ikuisuuden edessä vapisevalle kirkko tarjoaa lohtua, rohkaisua ja terapiaa. Vaikka olen pätkätyöläinen pahimmasta päästä, ja kaikkea muuta kuin turvalliselle oksalleni asemani vakiinnuttanut, en tunnista itsessäni niitä pelkoja, joita kirkko koettaa lääkitä. Viestin mielekkyyden olen kokenut vain pariin kertaan, pitäessäni kuolevaa kädestä. Mutta kuoleman lisäksi kirkko voisi valmistaa myös elämään. "(kirjassa Uskon sanat, Jukka Relander ja Tuomas Nevanlinna, s. 23-24)

Voi Jukka, miksi olet niin oikeassa tässä? Miksi sinä huomaat sen, mikä on kalvanut minua, mietityttänyt, mutta jota en ole osannut pukea sanoiksi. Eikä kai tarvise olla mikään huipputason looginen päättelijä, kun ymmärtää, että juuri tässä kirkon kriisissä ja ongelmissa ja jäsenkadossa on kysymys. Ihmiset eivät ole heikkoja ja turvattomia, ainakaan pärjäävät kolmekymppiset ja menevät viisikymppiset eivät ole. Kirkossa puhutaan synnistä, keskeneräisyydestä, lohdusta, rikkinäisyydestä, mutta ketä se kiinnostaa? Ei kai tänne ole synnytty vain kuolemaa odottamaan ja pahimmassa tapauksessa vielä pelkäämään sitä? Kuka tavallinen, terve ja pärjäävä ihminen edes jatkuvasti ajattelee kuolemaansa? Ei juuri kukaan. On hienoa ja kunnioitettavaa, että jossain on paikka, missä niistäkin asioita voidaan puhua. Kirkolla on hieno asema ja mahdollisuus muistuttaa ihmisiä siitä, että jonakin päivänä me kaikki kuolemme. Kaiken diakonian ja hyväntekeväisyyden kautta kirkolla on mahdollisuus muistuttaa siitäkin, että kaikilla ei mene hyvin, monet tarvitsevat apua. Mutta mitä annettavaa kirkolla on niille, joilla menee hyvin ja vähän liiankin lujaa?

Osmo Tiililähän sen jo totesi, että kirkko on olemassa siksi, että me kuolemme. Mutta voisiko kirkko kuitenkin olla olemassa myös siksi, että me elämme ja siksi, että elämää on jo ennen kuolemaankin. Mutta siitä kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä on paljon helpompi puhua kuin siitä, miten usko ja kirkko ja Jumala voisivat olla osa meidän tätä nykyistä, arkista, maanpäällistä elämäämme. Ero on siinä, että kuolemasta ja iankaikkisuudesta ei kukaan tiedä, niistä voi vain puhua. Elämästä tietää jokainen, eikä siinä puhuminen riitä. On elettävä, elettävä todeksi ja arjeksi Jumalan kohtaaminen, Jeesuksen ja lähimmäisen rakastaminen ja Pyhän Hengen voimasta eläminen. Sitä ei voi lukea paperilta, eikä sitä voi esittää ulkopuolisena tai laulaa liturgisin sävelin.

On väärin ja yksinkertaistavaa ajatella, että ihmiset olisivat vain heikkoja, rikkinäisiä ja keskeneräisiä, vapisevia ja horjuvia, turvattomia. Mutta on myös ihan liian yltiöpositiivinen ajatus, että ihmiset olisivat vain vahvoja, voimakkaita, itseriittoisia, pärjääviä, onnistujia. Jos kristinusko keskittyy vain kuolemaan ja iankaikkisuuteen, nuo ääripäät nousevat esiin ja lopulta ketään ei kiinnosta. Elämässä on aina läsnä enemmän kuin vain ääripäät, enemmän kuin musta ja valkoinen. Siksi kirkonkin pitää elää, olla mukana elämässä, tavoittaa reunat mutta myös kaikki se harmaa siinä keskellä. Kirkon pitää muistuttaa siitä, että kuolemaa ei tarvise pelätä - mutta ei tarvitse elämääkään.
Jukka hyvä, sinä annoit minulle ison tehtävän. Lupaan yrittää, mutta en lupaa onnistua. Mutta lupaan yrittää, että meidän kirkkomme ja meidän seurakuntamme valmistaisi meitä kuoleman ja sen jälkeisen elämän lisäksi myös tähän elämään.

Se koira älähti johon kalikka ja sitä rataa.

Lomalla

Omalta takapihalta löytyy paikka rauhoittumiseen

Loma on mielestäni tarkoitettu siihen, että on aikaa ladata akkuja ja muutenkin hengähtää. Se on ikään kuin palkkio siitä, että olemme ahkeroineet pitkän työvuoden.

Tiedän kuitenkin myös sen, että moni meistä on ohjelmoinut lomansa jopa kellon tarkkuudella. Minne mennä, missä olla tai mitä tehdä tiettynä hetkenä vuorokaudesta. Kauheinta on se, että muut ohjelmoivat loman puolestasi. Pitää tulla käymään siellä ja täällä ja vielä vähän tuollakin. Tuntuu kamalalta. Kuulun itsekin siihen ryhmään, joka tietää melko tarkasti miten viikko etenee lomalla.

Lapsuudessani lomalla piti pestä ikkunat, matot, puunata koti tehdä sitä ja tätä.Vieraita varten piti olla siistiä, sillä heitä tulee takuu varmasti käymään. Tuo malli on tullut lapsuuden kodista. Ahkera piti olla lomallakin.

Nykyään teen noita asioita jo ennen lomaa ja siivota ei kannata kauheasti vieraita varten. Ne puhtaat matotkin jätän laittamatta lattialle.Lattiat on helppo lakaista, kun matot eivät ole tiellä. Ainakin meidän vieraissa on lapsia, koiria, mummeleita  (jotka pitäisi mielellään kengät jaloissa). Mummeleiden on mukavempi liikkua kengät jalassa ja se heille suotakoon. Siistiä voi olla vaikka ei desinfioisikaan koko huushollia katosta lattiaan. Ikkunoita ei muuten kannata pestä ennen lomaakaan. Hetken näyttää kirkkaalta, mutta sitten tulee siitepöly ja sateet. Omat ikkunat ovat ainakin taas pesua vailla. Siis turhaan stressasin tuostakin!

Kaikki vieraat ovat meille tervetulleita, jos kestävät sen, että meidän koiran karvoja pyörii aina lattioilla ja tuohan  Roope hiekkaakin karvoissaan.

Roope grillikatoksessa herkkuja odottamassa

Loma on oikeasti tarkoitettu lepäämistä varten ja ajatusten nollaamiseen ja grillaamiseen, itsensä hemmotteluun. On lupa vaan olla tai tehdä jotakin sellaista mistä tulee itselle hyvä mieli. Itse en tee enää kovin tarkkoja suunnitelmia lomalle. Lomalla tapaan rakkaita opiskelukavereita, muita ystäviä ja rakkaita sopivaan tahtiin. Lomalla ollaan merellä ja mennään minne nokka ja kokka näyttää.

Heittäydytään kesään ja otetaan vastaan se lepohetki, joka meille on tarkoitettu. Nautitaan ja kerätään voimia Jumalan luomistyöstä. (Matt. 11:28)


Oikein mukavia ja lämpimiä lomapäiviä teille kaikille! T.Kirsi

Terveiset riparilta!

Jeesus-päivän satoa. Keneköhän ryhmän työ tämä oli?

Kesä, kärpäset, konfirmaatio ja kastekoulu kuuluvat lujasti yhteen. Tällä viikolla kesän riparikausi aloitettiin Höyterissä. Ensimmäinen annos viisitoistavuotiaita on tutustumassa toisiinsa, itseensä ja Jumalaan, pohtimassa elämää, kuolemaa ja kaikkea niiden väliltä ja sitäkin vielä, mitä niiden jälkeen vielä on tulossa.

Rippikouluryhmä on porukka nuoria, jotka eivät yleensä tunne toisiaan kovinkaan hyvin. Ensimmäinen tapaaminen tammikuussa on täynnä jännitystä ja ennakkoluulojakin. Kevään mittaan tutustutaan, mutta se varsinainen toisten tunteminen ja ryhmän muodostuminen tapahtuu vasta leirillä. Se varmaan voidaan selittää jotenkin sosiaalipsykologian termein, mutta jotain ihmeellistä siinä on, miten lauma nuoria muodostaa lopulta tiiviin ryhmän, jossa jokaisella on oma paikkansa ja oma roolinsa. Uskon kyllä, että sosiaalipsykologia osaa kuvata olemassaolevaa maailmaa, mutta vielä enemmän uskon ja toivon, että ryhmän muodostuminen, positiivisen palautteen kehä, yhteinen nauru, ystävyys ja välittäminen ovat Jumalan Hengen tekosia. Se on ihme, jota jokaisen rippikoululeirin puolenvälin jälkeen ihmettelen. Niin myös tänään, kun ollaan menossa torstaissa ja kotiinlähtö häämöttää jo kahden yön päässä.

Tätä leiriä on leimannut samaan aikaan Höyterissä leireilevä kehitysvammaisten ryhmä. Yhteiset lauluhetket, olympialaiset ja työskentely arvoista ja unelmista ovat olleet tärkeitä kaikille leiriläisille. Yhdessä on heitetty pingispalloa, tikkaa ja frisbeetä mutta myös jaettu ajatuksia siitä, mikä elämässä on tärkeää ja mistä me kaikki unelmoimme.

Ryhmädynamiikan ja siihen liittyvien asioiden lisäksi riparin tärkeimpiä ja hienoimpia hetkiä ovat ne oivalluksen hetket. Kun muovailuvahasta syntyy kuva suhteesta Jumalaan - ja se kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Tai kun iltapäivälehden lööppiin löytyy slogan, joka kasvaa alkuperäisiä sanoja suuremmaksi ja puhuttelevammaksi. Tai kun rippikoululaisista ja kehitysvammaisista koostuva ryhmä kannustaa toisiaan olympialaisten tiimellyksessä. Tai kun nuoren silmissä syttyy ilo, toivo ja luottamus.

Olen etuoikeutettu, kun saan tehdä näitä töitä ja kokea näitä hetkiä näiden nuorten kanssa.

Muovailutyö by Tuomo