Lapsenusko

Lontoosta, kuva Rudolf Scuba, flickr.com

Kotiuduimme kaupunkilomalta Lontoosta. Ymmärrän, että neljä päivää suurkaupungissa 4- ja 6-vuotiaiden lasten kanssa ei välttämättä kuulosta kaikista rentouttavimmalta tavalta matkustaa. Mutta me matkustimme ja reissu oli hyvä. Katkos arjesta, aikaa oman perheen kanssa, jouluvaloja, piparkakun makuista maitokahvia ja joululauluja kauppakeskuksissa.

Haluan jakaa kaksi pientä hetkeä reissusta. Ensimmäisenä aamuna Lontoossa, ennen kaupungille lähtöä, lasten takkien taskuihin laitettiin laput, joissa oli heidän ikänsä, nimensä ja vanhempien puhelinnumerot. Ihan siltä varalta, että eksyvät meistä ihmistungoksessa. Lapset eivät osaa englantia muutamaa sanaa enempää eikä Lontoossa ihan jokainen vastaantulija puhu suomea. Lapsia ohjeistettiin, että jos huomaavat olevansa eksyksissä, voivat taputtaa taskuaan tai antaa lapun jollekin aikuiselle, joka sitten voi soittaa isälle että missä ollaan. Neljävuotias ei paljon lapusta perustanut, mutta kuusivuotiaan silmät kostuivat ja kasvoista näki, että itku kuristi kurkkua. Hän ymmärsi jo sen, että voi eksyä, mennä hukkaan, joutua eroon vanhemmista isossa kaupungissa. Hän ymmärsi, että on olemassa riski. Lasta lohduteltiin, että tottakai hänestä pidetään huolta ja kädestä kiinni, että lappu on vain kaiken varalta taskussa. Hän tuntui ymmärtävän sen, mutta silmistä näki, että maailma oli hänen näkökulmastaan muuttunut taas vähän rosoisemmaksi, suuremmaksi ja pelottavammaksi.

Toinen hetki oli reissun viimeisenä päivänä, illan jo hämärtyessä. Olimme olleet koko päivän valtavassa kauppakeskuksessa ja lapset olivat väsyneitä. Meksikolaisessa ravintolassa pienemmän silmät eivät meinanneet pysyä auki burritolautasen edessä. Otin lapsen syliin, samalla tavalla kuin vauvana, poski rintaa vasten. Meni ehkä kaksi minuuttia ja lapsi nukkui. Olen katellinen siitä luottamuksesta. Hän nukkui siinä, luottaen siihen, että häntä ei jätetä, että hänestä pidetään huolta. Jotain samaa oli itseasiassa koko reissussa. Lapset lähtivät reissuun luottaen siihen, että sielläkin on paikka missä nukkua, ruokaa jota syödä, että heitä ei jätetä yksin, että heitä hoidetaan.

Lapsen ja vanhemman suhdetta verrataan usein myös ihmisen ja Jumalan suhteeseen. Paljon samaa niissä onkin. Se, miten ymmärrämme rakkauden, myös Jumalan rakkauden, on osaltaan lapsuudessa opittua. Monenlaiset mutkat ja ongelmatkin lapsen ja vanhemman suhteessa heijastuvat omalla tavallaan myös suhteessa Jumalaan. Rippikoulussa usein puhutaan siitä, että Jumala ei ole valkopartainen ukkeli pilven reunalla, haetaan jotenkin aikuisempaa näkökulmaa Jumalan olemassaoloon ja uskoon. On jälleen kerran kovin paradoksaalista, että se aikuinen usko on lopulta varsin lapsenomaista. Jos ihmisen ja Jumalan suhde olisi vain kahden aikuisen suhde, olisi se paljon enemmän neuvottelua, tinkaamistakin, määrittelyjä ja erilaisten vaihtoehtojen punnitsemista, keskustelemista, haastamistakin. Jotenkin tasa-arvoista, kahden toimijan välistä. Usko on sitäkin. Mutta se on myös lapsenomaista ymmärrystä siitä että maailmassa on monenlaista, hyvää ja pahaakin, pelkoakin tuntemattoman edessä. Ja se on myös luottamusta siihen, että joku pitää minusta huolta vaikka väsyisin välillä. Jotenkin usko on sitäkin, että saan olla aikuisenakin lapsi, Jumalan lapsi.



Ps. Lapset varmaan teini-iässä arvostavat ihan hirveästi sitä, että äiti kirjoittaa heistä seurakunnan blogiin :D Anteeksi jo nyt!

2. Adventtisunnuntai: Tehdä kunniaa.

Tänään syttyi toinen kynttilä. 

Armeijassa tehdään kunniaa. Lippaanvedoksikin tuota asiaa kutsutaan. Lähteiden mukaan tervehdys on peruja keskiajalta. Tuolloin ritarit nostivat kuninkaansa edessä kypäränsä visiirin auki, jotta kuningas näki ritarin kasvot. Tuosta visiirin nostamisesta on kenties saanut alkunsa nykyäänkin käytettävä tervehdys.

Toista adventtia on sanottu Kunnian adventiksi. Minusta kunnian tekeminen on kaunis ajatus. On asioita, joita on hyvä kunnioittaa. Niitä asioita ei pidä loukata. Keskiajan ritarit kunnioittivat omaa kuningastaan niin paljon, että paljastivat hänelle kasvonsa. 

Itsenäisyyspäivänä Tampereella oli mielenosoittajia, jotka olivat peittäneet kasvonsa naamareilla, jotta heitä ei pystyisi tunnistamaan. Jäin itse miettimään, eivätkö he tunne kunniotusta omia tekoja kohtaan niin paljon, että olisivat toimineet omilla kasvoillaan. Ja kun lapsi jää kiinni pahan teosta, hän usein kääntään kasvonsa tuntiessaan häpeää teostaan. 

Tänään, Kunnian adventtina pyydän, että mietit, mitkä asiat ovat sellaisia, joita haluat kunnioittaa kasvot paljaana tai käsi lipassa? Mitkä asiat ovat sinulle tärkeitä, sydämen asioita? Niitä häpeän hetkiä ei tänään tarvitse miettiä, sillä luulen, että noita ajatuksia me ihmiset olemme jo pyörittäneet mielissämme liian kauan.

Mutta arvokasta olisi, jos voisi aina elämässään toimia niin, että voisi paljain kasvoin seistä omien tekojensa ja sanojensa takana. Ja silloin kun tulee riitaa, voisi selvittää asiat kasvokkain. 

Oi aikoja!

Adventtikalenteri, kuva A ForestFrolic, flickr.com

Joulukuussa aika on toisella tavalla mitattavaa kuin muulloin. Ehkä se johtuu joulukalentereista ja siitä innosta, jolla lapset luukkujen avaamiseen suhtautuvat. Mutta jotenkin se kalenterin avaaminen tekee joulukuisesta ajankulusta tiedostettua. Ensimmäinen päivä, ensimmäinen luukku, sitten itsenäisyyspäivä, Lucian päivä, kohta kolmas adventtisunnuntai. Mutta vaikka yhtä päivää vastaa yksi luukku, ei aika silti tunnu olevan yhteismitallista. Ensimmäiset päivät luukut aukeavat hitaasti mutta jouluaattoa kohti vauhti tuntuu vain kiihtyvän.

Mutta ei aika tunnu muutenkaan olevan mitenkään standardimittaista. En tiedä mitään avaruusfysiikasta, mutta olisin valmis ehdottamaan jotain ajan kiihtyvyyteen liittyvää teoriaa, sillä vuosi vuodelta aika tuntuu kuluvan aina vain nopeammin. Se kuluu nopeammin kun katselee kohti tulevaa ja sitten se vasta nopeasti kuluukin, kun katselee taaksepäin. Vastahan oli vuosi 2000, niin melkein 15 vuotta sitten. Ajan suhteellisuus jotenkin vääristyy. Muistan hyvin syyskuun 2001, New Yorkin kaksoistornien romahtamisen. Se tuntuu olleen vain hetki sitten. Mutta aikaa on kulunut siitä jo 12 vuotta. Enemmän kuin mitä oli aikaa Neuvostoliiton hajoamisen ja tornien romahtamisen välillä. Se tuntuu uskomattomalta. Tai se, miten lähellä toisen maailmansodan päättyminen oli vielä omana syntymävuonnani, 35 vuoden päässä. Jos nyt katselen taaksepäin, reilu 30 vuotta on yksi silmänräpäys, vähän enemmän kuin oman elämäni mitta tähän mennessä. Isossa mittakaavassa ei juuri mitään siis. Ja toisaalta, vuosi 2045 tuntuu olevan ikuisuuden päässä, vaikka sinnekin on se samat reilu 30 vuotta.

En tiedä, mitä psalminkirjoittaja ajatteli kirjoittaessaan näitä rivejä: "Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, mailleen mennyt kuin öinen vartiohetki." ja "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." Mutta en olisi yllättynyt, jos hänkin ihmettelisi ajan ihmeellistä kulkua, sen outoa kiihtymistä ja hidastumista ja kiihtymistä ja lopulta myös omaa pienuuttaan kaiken tämän ajan, menneen ja tulevan, keskellä. Kuitenkin uskallan yhtyä hänen kanssaan samaan toiveeseen siitä, että ymmärtäisin ajan lyhyyden. Ja siihenkin, että joskus saisin viisaan sydämen.

1. adventtisunnuntai: Hoosianna!

Eka adventtikynttilä syttyy tänään.
Kuva Guillaume Baviere, flickr.com

Ekaan adventtiin liittyy kiinteästi kaksi virttä. Virsikirjan ensimmäinen, numero 1 eli perinteinen Hoosianna ja sen vähän tuoreempi versio, virsi numero 15, Tiellä ken vaeltaa. (Matteus Pentti on muuten julkaissut Oisko Tulta? -blogissa ihan mahtavan sarjakuvapiirroksen tästä virrestä, käy katsomassa tästä). Tiellä ken vaeltaa kertoo Jeesuksen tulosta Jerusalemiin. Säkeistöissä kuvaillaan hänen tuloaan ja kertosäkeenä sitten huudetaan hoosiannaa, tervehditään häntä.

Minua alkaa aina nolottaa tätä virttä laulettessa. "Kruunua, valtikkaa, et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa." Onko todella niin? Kun välillä tuntuu, että juuri kirkossa ne kruunut ja valtikat vielä ovat, ihan konkreettisesti. Ikivanhat ja mittaamattoman arvokkaat kristallikruunut ja hopeiset ehtoollisastiat, tuhansien eurojen liturgiset vaatteet ja huippuluokan äänentoistolaitteet löytyvät ihan omasta kirkostammekin. Kun Espooseen vihittiin vuosituhannen alussa ensimmäinen piispa, hänen piispansauvaansa koristivat oikeat timantit. Ei nyt ehkä kruunuja ja valtikoita, mutta aika paljon kaikkea kimaltavaa ja kiiltävää, arvokasta. Monen pienen paikkakunnan suurimmat salit ovat kirkkosali ja seurakuntasali ja koulun jumppasali. Jo vuosikymmeniä sitten tunnettiin vatsakkaat rovastit jotka asuivat vauraita pappiloita, he olivat merkittäviä herroja paikkakunnilla. Enää papit eivät loista jokasyksyisissä verotietoluetteloissa eikä seurakuntatyöllä varsinaisesti rikastu. Kuitenkin varsin kohtuullisen elintason sillä saa.

Vielä enemmän sitten nolottaa seuraavassa säkeistössä. "Nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus." Jumalan vallan salaisuus, ehkä. Kirkon salaisuus, ei. Nöyryys ja hiljaisuus vallankäyttönä on jotain sellaista, mihin pystyy vain Jumala. Inhimillinen nöyryys on usein hurskastelua ja hiljaisuus vastuun välttelyä. Jeesuksella ei ollut kruunuja eikä valtikoita, mutta hänellä oli nöyryys ja hiljaisuus. Jotain sellaista, mitä kenelläkään muulla ei ollut. Se on jotain sellaista, mitä kirkko haluaisi, että sillä olisi, jotain sellaista, mitä kirkko jopa väittää omistavansa. Ja jotain sellaista, mistä tulee myötähäpeän tunne. Tunne siitä, että olemme jääneet kiinni, piispanhiipassa ja timanttisauvassa, suurissa saleissa, housut kintuissa. Olemme unohtaneet sen, miten Jeesus astui esiin. Seimen, aasin ja ristin. Ei kultaa, ei välkettä, ei kimallusta. Ei vallan merkkejä.

Jos me olemme hukanneet Jumalan vallan salaisuuden, nöyryyden ja hiljaisuuden, olemme hukanneet kaiken. Tai oikeastaan: kun olemme hukanneet. Kirkko on kasvanut byrokraattiseksi toimistoksi, virastojen ja sihteerien armeijaksi, lomakkeiden ja pöytäkirjojen luvatuksi maaksi. Nöyryys vilahtelee juhlapuheissa ja laulujen sanoissa, mutta käytäntöön asti se ei aina yllä. Voiko se olla kirkon tämänhetkisen tilanteen syy? Voiko olla niin,  että kirkko voi näyttää oikean voimansa, Jumalan voiman, vasta sitten kun kaikki ylimääräinen kulta on karsittu pois ja vallan merkit viety, vasta sitten kun se on ryvetetty kunnolla, tongittu kaikki nolotkin salaisuudet pohjamutia myöten? Voiko olla niin, että vasta sitten, vasta todelliseen nöyryytyksen jälkeen on mahdollista nousta? Voiko olla niin, että kirkon tie lopulta on sama kuin Jeesuksen tie. Aasin selässä ristille.

Se tarkoittaisi sitä, että monenlaista kriisiä ja epämiellyttävää hetkeä on vielä tulossa. Monta A-Studion teemailtaa, monta herätysliikkeiden penkomista, monta maton alle työnnetyn salaisuuden paljastamista.  Halveksuntaa, kasvoille sylkemistä, julkista häpäisyä. Jeesus suostui siihen muuta suostuuko hänen kirkkonsa? Tänään se huutaa "Hoosianna! Auta, pelasta!" Sitä varmaan huudetaan vielä monta kertaa ja lujaa. Luulen, että käänteentekevä hetki on silloin, kun se jaksetaan enää kuiskata.

Ville Syrjäkarin läheisille ja kavereille

Kymin seurakunnan nuorisotila Boxi, Karhulantie 31, on tänään lauantaina 23.11.2013 auki klo 18.00 alkaen. Paikalla on seurakunnan nuorisotyöntekijöitä valmiina keskustelemaan yhteisestä surusta, ja henkilökohtaisesti.

Huomenna sunnuntaina Kymin kirkossa vietetään suruhartaus klo 18.00. Rukous- ja musiikkihetken jälkeen on mahdollista jäädä keskustelemaan henkilökohtaisesti tai ryhmissä yhdessä työntekijöiden kanssa.

Suru on koskettanut meitä kaikkia. Nyt on tärkeää tukea toinen toisiamme ja pitää huolta.

Pyhäinpäivä

Waiting. Photo by LearningLark, flickr.com

Olin eilen sairaalassa jakamassa ehtoollista. Vanhoja ja hauraita käsiä, harmaita hiuksia, rollaattoreita ja pyörätuoleja päiväsalissa. Yllättävän vahvoja kädenpuristuksia ja iloa silmissä ja yhdessälaulettuja virsiä. Yhdessä luettiin Isä meidän -rukous, käsi kädessä. Ehtoollisleivät tarttuivat kitalakeen ja viini oli makeaa ja väkevää. Lopuksi vielä ristinmerkki, siunauksen merkki otsalle. Auringonsäteet valaisivat huoneen.

Pyhäinpäivä. Pyhien ihmisten päiväkö? Vai pyhien hetkien päivä? Huomenna pyhäinpäivänä muistellaan poisnukkuneita rakkaita. Mutta olivatko he pyhiä?

En usko, että ihmisestä tekee pyhän hänen kuolemansa. Enkä sitäkään, että pyhyys olisi jotain tiettyä pyhien asioiden tekemistä tai vaihtoehtoisesti epäpyhien asioiden tekemättäjättämistä. Jotain sellaista, mitä voisi itse tehdä, ansaita tai saavuttaa.

Silti ihmiset siellä sairaalassa ovat pyhiä. Ja hekin ovat pyhiä, joiden haudoille viedään kynttilöitä, ja hekin joiden haudalla ei käy kukaan. Ja minäkin olen pyhä ja sinä. Jokainen on.

Pyhyys on jotain sellaista, mikä tulee meidän ulkopuoleltamme. Se tulee Jumalasta, hänen armostaan ja rakkaudestaan. Siitä, että hän on luonut meidät, kutsunut meidät, lunastanut meidät. Rakastanut meitä.

Olimme sairaalassa koolla pienen hetken. Minä ja osaston henkilökuntaa, muutama potilas. Meillä oli pyhäinpäivä sinä torstaina.

Savuisia tunnelmia

Teltat Höyterin yläparkkiksella. Huomaa maassa oleva lumi!

Viime viikonloppuna seurakunnan nuoret leireilivät Höyterissä. Syysloman hujakoissa on tavattu pitää nuorten leiriä jo vuosikausia, niin tänäkin vuonna. Mutta siinä missä ennen on majoituttu Alvarissa ja syöty ruokalassa, tänä vuonna olikin vuorossa maastoleiri. Teltat pystytettiin yläparkkipaikalle ja osa ruuista tehtiin itse trangialla. Sää oli varsin vaihteleva, viikonlopun aikana satoi niin vettä, räntää, lunta kuin rakeitakin, aurinko paistoi välillä täydeltä terältä ja välillä taas taivas peittyi pilviin, oli tuulta ja tyyntä vuorotellen, pakkasta ja lämpöasteita peräperää. Olosuhteet olivat lämpimän syksyn jälkeen siis varsin haastavat.

Ruuanlaittohommia

Sunnuntaiaamuna syötiin vielä aamupuuroa ulkona ja ihmeteltiin kulunutta leiriä. Aika väsyneiltä kaikki näyttivät, tukat likaisina ja naamassa nokea. Päälle oli kiskottu kaikki mahdollinen lämmin ja kuiva vaatetus, mitä mukana oli. Siitä huolimatta ajattelen, että siinä nuotion ympärillä olimme kaikki aika paljaina. Ei alastomana niin, että napa olisi näkynyt vaan niin, ettei kukaan oikein voinut peittää itsestään paljoakaan. Kun on viikonloppu nukuttu samassa teltassa, syöty samasta kattilasta, kyyhötetty savuttavan nuotion äärellä ja paleltu yöllä yhdessä on enää kovin vähän jäljellä sellaista cooliutta ja roolia, jota pitää yllä. Mietin, että ehkä meidät on kuitenkin luotu ja tarkoitettu elämään näin. Likaisina ja väsyneinäkin, mutta silti yhdessä, jakaen jotain tärkeää. Sillä tavalla avoimena ja paljaana, ettei voi esittää mitään, ei voi olla muuta kuin se joka oikeasti on. Siinä on kohdattava toinen ihminen ja siinä on kohdattava oma itsensä. Eikä se aina ole ihan helppoa.

Ihan liian helppoa on piiloutua meikkikerroksen alle, trendikkäisiin vaatteisiin, sulkea korvat viimeisimpää teknologiaa edustavilla kuulokkeilla ja siirtyä irl-elämän sijaan someen. Vedota kiireisiin ja palavereihin, juosta paikasta toiseen. Jaksan vielä uskoa siihen, että maailma on yksinkertaisempi nuotion äärellä. Että siinä, tulta tuijottaessa, pakkikahveja juodessa, pysähtyessä, elämä asettuu uomiinsa, asiat saavat oikeat mittasuhteet, perspektiivin. Että siinä ollessa, tähtitaivaan alla ja ystävän kyljessä on helpompi nähdä se, mikä on tärkeintä. Taivas kaartuu korkealla ja mietin, mikä oikein on ihminen? Kuitenkin sinä pidät hänestä huolen. Sinä ja minä ja Jumala, rakkaus, huolenpito, toisen lähellä oleminen, koko maailma ympärillämme. Lämpö ja valo. Mitä muuta me oikeastaan tarvitsemme?

Nuotiolla lämmittelemässä.

Kiitokset vielä leirillä lauantaina vierailleille pelastajakoirille ja Höyterin keittiölle, kaikille leiriläisille ja leirinvetokaverille. Kyllä se vaan niin on, että mikään ei maistu niin hyvälle kuin lämmin kaakao ja makkaravoileipä kylmänä aamuna nuotiolla eikä mikään voita aamusaunaa leirin jälkeen. Jos minusta joskus tulee työyhteisökonsultti (toivottavasti ei tule), aion lanseerata metodikseni telttaleirin. Siellä jos missä asiat saavat oikeat mittasuhteet, siellä on pakko luottaa toiseen ihmiseen ja auttaa toista. Ja siellä myös oma mieli lepää ja kotiintullessa on hyvä ottaa päikkärit.