Rakkain terveisin

Entä jos tässä olisikin vähän eri-ikäisiä kasvoja...

Torstain Kymen Sanomissa on lasten synttärionnittelupalsta. Koko sivullinen onnellisena hymyileviä lapsenkasvoja ja alla pari riviä onnentoivotuksia. Kovin montaa sanaa ei niille riveille mahdu, runomittakin on usein vähän niin ja näin, riimit ontuvat ja loppusoinnut katkeavat. Vaikka palsta on syntymäpäiväonnitteluja varten, eivät ne ehkä silti ole ilmoitusten tärkein asia. Niin paljon rakkautta ja hellyyttä ja ylpeyttä omasta lapsesta sisältyy niihin muutamiin riveihin, jotka torstain lehdestä saa lukea. Niin paljon onnentoivotuksia ja salaisia huokauksia siitä, että kaikki edelleen sujuisi elämässä hyvin. Niin paljon kiitollisuutta näistä lapsista, Jumalan lahjoista ja ihmeistä.

On vaan epäreilua, että samanlaista palstaa ei ole teineille eikä aikuisille. Miten eri tavalla päivä alkaisikaan, jos aamulla näkisi lehdestä kuvansa ja alla pari riviä siitä, miten onnellisiksi juuri minun olemassaoloni jonkun tekee. Muutama sana, vain muutama, mutta sitäkin tärkeämpi ja arvokkaampi. Haluaisin nähdä lehdessä itsestään epävarman teinin kasvot ja alla sanat: isä ja äiti rakastavat sinua, olet tärkeä ja arvokas. Tai nuoren aikuisen kasvot ja alla rivit: hei siellä, minä rakastavan sinua, olen ylpeä sinusta. Tai keski-ikäiset kasvot ja sanat: hei sinä, olet rakas, olet tärkeä. Tietysti joku teini olisi nolona ja häpeissään tästä kunniasta, nuorta aikuista ehkä ärsyttäisi ja keski-ikäinen saattaisi tuhahdella mokomaa medianäkyvyyttä. Mutta silti, ei meille koskaan liian usein sanota sitä, miten meitä rakastetaan, miten meistä ollaan ylpeitä, miten meidän elämäämme toivotaan kaikkea hyvää. Tietysti lapset tarvitsevat sitä, mutta eivät vain he. Miksi se olisi vain heidän etuoikeutensa? Miksi aikuista muistetaan rakkaudella lehdessä vain kuolinilmoituksessa?

Ajattele, jos ensi torstain lehdessä olisivat sinun kasvosi. Alla ne muutamat rivit täynnä rakkautta, kiitollisuutta, ylpeyttä. Millä mielellä lähtisit sen jälkeen töihin, kouluun, asioille? Nousisiko jalka kevyemmin? Uskoisitko enemmän itseesi, olisiko katseessasi valoa, tuntisitko olevasi tärkeä? En oikein jaksa uskoa, että Kymäri kuitenkaan ottaisi tästä juttuvinkkiä tai uutta palstaa. Sen puutteessa voit katsoa peiliin ja sanoa itsellesi ja Jumalalle: Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Se viesti niissä lasten syntymäpäiväonnittelukuvissakin on.

Mikä auttaa jaksamaan?

Kohta se on tätä... Kuva: Zest-pk, flickr.com

Pitkä syksy on edessä. Vielä on valoisaa, aurinkoista ja lämmintä, mutta koko ajan takaraivossa jyskyttää: nämä ovat viimeiset lämpimät päivät, viimeiset teepaitakelit, viimeiset aurinkoiset illat. Kohta, ihan kohta, on syksy, pimeä ja tuulinen, sumusta märkä. Miten jaksaa kaiken sen läpi, jaksaa hämärät aamut ja pimenevät illat, arjen työt, lasten harrastukset, koulun, kotityöt, kaiken sen tavallisen? Mistä ammentaa voimaa, virkistystä ja iloakin? Mistä saada rohkaisua, uutta intoa ja kannustusta?

Itselleni syksy on aina uuden alku, enemmänkin kuin uusi vuosi tai uusi kirkkovuosi. Syksy on täynnä lupauksia, aikomuksia, uuden etsintää. Tänä syksynä aion etsiä niitä asioita, mitkä auttavat jaksamaan.

Tänä syksynä aion olla tietoinen. Tietoinen jaksamisen rajoista, mutta myös siitä, miten paljon mahdollisuuksia elämä tarjoaa. Aion olla tietoinen, avata aistit. Haistella tuulta, koskettaa märkää maata, kuulla meren kohinaa. Unohtaa välillä huolet, muistaa miten ainutlaatuinen hetki usein on. Muistan sanoa kiitos, en siksi että se on kohteliasta vaan siksi, että minulla on syytä olla kiitollinen.

Aion lukea kirjoja. Aion juoda teetä. Aion haravoida lehdet ajoissa tai sitten vain jättää ne maahan.

Tänä syksynä kaipaan myös kirkkoon. Kaipaan kynttilöitä ja musiikkia, tuttuja lauluja vuosien varrelta. Kovaa penkkiä, jossa ei meinaa löytyä hyvää asentoa. Sydämestä nousevaa rukousta, ehtoollisviinin tuoksua, Herran siunauksen sanoja. Ehtoollisleipää, joka murtuu kämmenen pohjaan. Yhteyttä ihmisiin, joita en tunne mutta joiden kanssa olen samaa joukkoa. Kotimatkaa pimeässä illassa.

Kolmanteen ja neljänteen polveen

Luin kesälomalla kirjan, pitkästä aikaa. Harmittaa ja vähän nolottaakin, että tulee luettua niin vähän. Unelmissani ja kuvitelmissanihan luen paljon laadukasta kirjallisuutta, tosielämässä aikaa ja kärsivällisyyttä on usein vähänlaisesti. Mutta siis, jotain sain luettua, nimittäin Riikka Pulkkisen kirjan Totta. Kirjan tarina ei sinänsä ollut mielestäni kovin ihmeellinen. Varsin pian pystyi arvaamaan, mitä oli tapahtunut, mikä Marttia, Eevaa ja Elsaa yhdistävä salaisuus oli. Mutta vähän laimean tarinan keskellä oli kuitenkin jotain joka sai miettimään. Kirjassa eri sukupolvien naiset saavat kantaakseen samankaltaisen kohtalon. Jokainen heistä on omalla tavallaan osallinen tapahtumaketjussa, jonka ainekset ovat samankaltaiset. Heidän elämänsä tarinoissa toteutuvat samanlaiset vaiheet. Tietämättään he jakavat kipuja, heidän salaisuutensa kietoutuvat yhteen. Ehkä he ymmärtäisivät toisiaan, jos he tietäisivät. Heillä on jaettu salaisuus, jota he eivät tiedä jakavansa.

Raamatussa, viidennessä Mooseksen kirjassa (5. Moos.10:8) puhutaan siitä, miten kiivas Jumala vaatii meidät tilille isiemme teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Vanhassa käännöksessä puhuttiin reilusti kostamisesta aina seuraaville sukupolville. Mietin, että oliko Pulkkisen kirjassa kyse siitä? Jotenkin siitä, miten isien (tai äitien mutta kuitenkin) teot seuraavat meitä, jotenkin kulkevat meissä monen sukupolven verran eteenpäin. Meistä on tullut tällaisia, koska edelliset sukupolvet ovat toimineet jotenkin, ja he taas ovat toimineet miten ovat toimineet siksi, että heidän edeltäjänsä ovat tehneet mitä ovat tehneet. Ehkä se on Jumalan rangaistusta ja kostoa tai ehkä me ihmiset itse kostamme toisillemme, toimimme oppimamme mallin mukaan.

Toinen ajatus, jota usein pyörittelin lukiessani, oli vähän lohdullisempi. Voisiko kostamisen sijaan olla niin, että kolmessa, neljässä sukupolvessa ehtii tapahtumaan se kaikki tärkeä ja tähdellinen, mitä ihmiselämään kuuluu. Neljän sukupolven elämään mahtuvat rakkaus ja viha, pettymykset ja menestykset, epäonnistumiset ja voitot, kaikki se mikä inhimillisesti on mahdollista. Neljän sukupolven aikana suku ehtii kokea kaiken sen, mitä elämä ja Jumala meille antavat. Inhimillisen elämän kaikki puolet elämästä kuolemaan toteutuvat muutaman sukupolven aikana. Luulemme, että elämämme on ainutlaatuista, ennenkokematonta, mutta todellisuudessa samat ilot on iloittu, samat surut on surtu, samat kaunat kannettu, samat onnet jaettu jo monta kertaa ennen meitä, ja toivottavasti vielä monta kertaa meidän jälkeemme, meistä lukien kolmanteen ja neljänteen polveen, aina eteenpäin ja eteenpäin. Ehkä se onkin yhteinen salaisuutemme, jota mekään emme tiedä jakavamme.


Matka salaisuuden äärelle. Kuva Jeremy Atkinson, flickr.com

PS. Olisipa mahtavaa, jos olisi lukupiiri, jossa luettaisiin yhdessä ja sitten keskusteltaisiin kirjoista ja niiden herättämistä ajatuksista ja juotaisiin teetä yhdessä. Olisko tulijoita?

Kirkkovaellus - mielessä pyhät matkat

Jo ennen nykyiaikaista matkailuteollisuutta ihmiset matkustivat muustakin kuin välttämättömyydestä. Pyhiinvaellukset kristinuskon historian ja myöhempien tapahtumien keskeisille paikoille olivat hengellisten syiden lisäksi myös entisajan turismia. Pyhiinvaeltajien mukana liikkuivat uutiset, tarinat ja kulttuurivaikutteet.

Pyhiinvaeltamisen ytimessä on hidas matkanteko. Kävellessä (tai pyöräillessä) riittävän pitkään, jotain tärkeää tapahtuu mielessä ja sydämessä. Aistit herkistyvät, tavoittaa hetkittäin syvempää itseään, ehkä sydämestä alkaa nousta rukousta, yllätyksenä itsellekin.

Pyhiinvaellusperinnettä voi harjoittaa yksin, arjessa, lähellä. Mutta perinteisesti vaeltamiseen on kuulunut myös yhteys toisiin kulkijoihin, yhteinen rukous, ateriointi ja lepo. Viisi kertaa menneinä kesinä olemme vaeltaneet pääasiassa vanhoja kirkkopolkuja ja kyläteitä pitkin Etelä-Kymenlaakson rannikkoa, kolme-neljä päivää, kirkolta kirkolle. Tämän kesän 2013 vaellukselle on vielä muutama paikka vapaana.

Kesän 2013 kirkkovaellukselle Ruotsinpyhtäältä San Damianoon (http://www.sandamiano.fi/) Porlammille pe-aamusta su-iltap. 16.-18.8.2013 on vielä muttama paikka vapaana. Matka tehdään jalkaisin (tai polkupyörällä). Hintaan 140 € sisältyy maatilamajoitus Lapinjärvellä, ruokailut, ohjelma ja majoitus San Damianossa sekä bussikuljetus Karhulasta Ruotsinpyhtäälle ja San Damianosta Karhulaan.
Lisätietoja ja ilmoittautuminen Juha Tanska, 044 752 9468 tai s-posti: juha.t.tanska(at)evl.fi

Hetki pionipenkin äärellä

Kesän paras hetki. Pionit kukkivat.

En ole juurikaan puutarhaihminen, siksi iloitsen siitä, että talomme aikaisemmat omistajat ovat rakentaneet pihan helppohoitoiseksi ja kauniiksi. Keväällä vähän rapsuttelua ja tietysti syystyöt, mutta kesällä, siinä välissä, saa vain nauttia. Villiviini varjostaa terassin pöytää, ruusut kiipeävät vanhan maakellarin päälle ja omenapuu suojaa koko pihaa naapureiden katseilta. Koko piha itsessään oli yllätys kun muutimme. Lunta oli toista metriä ja vaikka syksyllä kävimmekin taloa katsomassa, ei pihasta ollut jäänyt mitään mieleen. Ensimmäinen kevät oli hämmentävä. Vihreää alkoi puskea tontin joka laidalta, naapuritalot hävisivät näkyvistä syreeniaidan taakse, omenapuu kukki valkoisena pilvenä. Ja sitten ne pionit. Ne alkoivat puskea maasta pensasistutuksen laidalla.

Pionit ovat jotain hämmentävää luksusta elämässä. Ne ovat jotenkin niin röyhkeän kauniita ja näyttäviä, huumaavan tuoksuisia, jotenkin ylenpalttisia. Niin isoja kukkia, että varret eivät jaksa kannatella niitä ja joudun kietomaan pakettinarua puskan ympärille, jotta kukat eivät taipuisi maahan asti. Isoin kukka on reilusti isompi kuin nyrkkini. Näissä pioneissa ei ole mitään vaatimatonta tai nöyrää. Ne ampaisevat maasta reilun metrin korkeuteen, kasvattavat valtavat kukkanuput ja lopulta antautuvat täyteen loistoonsa. Kaikki tämä muutamassa kuukaudessa, lumisohjon keskeltä ponnistavista punertavista aluista tähän kesäkuun täyteen loistoon. Joskus mietin, voisiko kasvun nähdä silmillä?  Jos parkkeeraisi päiväksi tuijottamaan pioneita, voisiko nähdä niiden kasvavan? Ainakin ne näyttävät kasvaneen työpäivän aikana ja yölläkin. Viime yönä puhkesi kukkaan ensimmäinen vaaleanpunainen pioni.

Pionit ovat arkinen ihmeeni. En tee niille mitään, mutta joka kevät (ainakin tähän asti) ne nousevat penkistä, kasvavat ja kukkivat. En ymmärrä, miten olen ansainnut nämä tuoksuvat ihmeet pihallani. En osaa hoitaa niitä, niinpä vain ihailen. Yritän oppia jotain kasvun ihmeestä ja mahdollisuudesta, iloita kauneudesta. Ehkä sekin on sitä armoa.

Olen aina ajatellut, että tämän virren sanoissa lauletaan ruususta. Mutta voihan se olla varmaan pionikin.

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä...

Iltahartaus Kasinonrannassa, kuvan otti kai Marko

Töissä aina joskus yllättyy. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Se, että olin menossa riparille ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että riparilla on yleensä kivaa ja että vaikka loppuviikosta väsyttääkin, konfirmaatiosunnuntain onnelliset hymyt ja ilmeet yleensä kuittaavat ainakin osan leiriväsymyksestä. Mutta siitä aina yllättyy, miten kaiken sen leiritohinan keskellä välähtää jotain. Se saattaa olla terävä kommentti kesken työskentelyn tai ehkä oppimispäiväkirjaan kirjoitettuna, se saattaa olla yllättävä kikatus joka tulee juuri siitä kämpästä, missä aikaisemmin päivällä riideltiin. Tai se yllätys voi olla iltahartaus, jossa sanat ja sävel ja rukous ja oleminen ja tulen katseleminen ja kesäilta sulautuvat kaikki yhteen, niin ettei voi enää erottaa missä mikäkin alkaa ja loppuu. Kun leirejä on takana jo monta, niitä yllätyksiä osaa jo odottaa. Mutta koskaan ei varmaksi tiedä, tuleeko niitä ja jos tulee, niin koska.

Konfirmaatiosunnuntaina meillä oli tarjota yllätys koko kirkkoväelle. Konfirmaatiolauluna nimittäin laulettiin laulu, joka syntyi riparilla perjantai-iltana. Sesan ryhmän loppukoevastausrunosta löytyi lauluun kertosäe ja leirimuusikkomme sitten sanoitti pari säkeistöä ja sävelsi koko homman. Ja niin sitten kirkossa kuultiin laulun ensimmäinen julkinen esitys, kantaesitys siis. Näin sen kertsi kulki:

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä,
Pyhä Henki minut valtaa kokonaan.
Liittää minut seurakuntaan, sitten taivaan valtakuntaan,
kummitkin mua hellii aivan omanaan.

Konfirmaatiolaulu oli hieno hetki kirkossa, oma isoin yllärini oli kuitenkin jo hetki ennen sitä. Uskontunnustuksen jälkeen nuoret tulivat alttarille siunattavaksi, samalla tavalla kuin kastepäivänään. Yllätyin siitä lämmöstä ja ylpeydestä ja ilosta, jota tunsin heitä kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna sen kaiken määrästä. Aikaisemmin kirjoitin, että kastejuhlassa katselin ihmettä, pienen vauvan luottamusta ja uteliaisuutta kasteen salaisuuden edessä. Jotenkin kummallisesti se ihme toistui siinä, kun 24 valkoisiin puettua nuorta seisoi edessäni, katsoi yhtä suoraan, yhtä uteliaasti, iloisena ja onnellisena. Silloin tunsin, että se taisin olla minä itse, joka tässä rippikoulussa (jälleen!) oppi elämästä, toisista ihmisistä, itsestään ja Jumalasta paljon enemmän kuin osasi arvatakaan.



Tässä ollaan laulutreeneissä, tosin tässä vaiheessa ei vielä tästä konfislaulusta tiedetty. Tämänkin kuvan taisi ottaa Marko.

Roskaaja rysän päältä?

Edelläni kylätietä ajaa ruskea Toyota. Se hinaa perässään kärryä, jonka tiukasti pingotetun kuormapeiton alta pilkistää polkupyörän ohjaustanko, vanhoja maalipöniköitä ja muuta romulta näyttävää. Mutta pienjäteasema on ihan toisessa suunnassa. Mieleen tulee ikävä ajatus: se on menossa kippaamaan roskansa metsään.

Minullakin on pieni metsäpalsta. Joka kevät palstalle ilmestyy vähintään yksi kuorma jonkun jätteitä. Olen toisinaan miettinyt, millainen tyyppi se on, joka kippaa roskansa toisen maalle. Ajanpa tämän roskakuskin perässä ja katson, mitä tapahtuu.

Kun edellä ajava huomaa, että perässä tulee auto, hän hiljentää, mutta jatkaa matkaa. Kohta tulemme risteykseen, josta erkanee tie Ruokosuon lakkautetulle kaatopaikalle. Paikka on ollut suljettuna kymmenen vuotta, mutta lähimaastoon ilmestyy edelleen jätekasoja.  Siellä omakin metsäpalsta sijaitsee. Auto kääntyy kuormineen kaatopaikan tielle. Käännyn jäljessä. Edellä ajava pysähtyy, niin minäkin. Mieleen tulee lapsuuden seuraa johtajaa -leikki. Hetken päästä auto kuormineen jatkaa matkaa, pysähtyy vähän matkaa ajettuaan suljetun romuliikkeen aidan viereen ja peruuttaa kuormansa metsätielle. Autosta nousee ikäiseni  mies ja teini-ikäinen poika. He käyvät tarkistamaan kuormapeiton siteitä, vaikka mitään korjattavaa ei oikeastaan ole; kiinnitysnarut ovat kireät.

Mies lähtee kävelemään minua kohti. Mitä kaikkea ehtii tulla mieleen, kun mies kävelee kohti?  Ärtymystä ja kiukkua; tässäkö on aito metsänroskaaja, tavallinen keski-ikäinen, autosta päätellen keskiluokkainen perheenisä. Nouseeko sanaharkka? Ettei vain tappelu? Mies on minua pienempi, eikä näytä kovin vahvalta. Mutta niitä on kaksi. Mitä minä sanon? Epäilyni siitä, että hän aikoo kipata roskansa metsään? Puran kiukkuni, kun vihdoin näen elävänä yhden, joka aivan ilmeisesti kärrää keskellä päivää jätteitään toisten maille. Mutta ketään ei saa käydä syyttämään aiheetta, järki sanoo. Avaan auton ikkunan.

– Etsitkö jotain…, ajatko…? mies on tullut vierelle ja takeltelee?

­– En,  minä vastaan ja katson häntä tuikeasti.

– Onkohan Heinsuon pienjäteasema lähellä?

–  Sinne on pitkä matka. Se on Kotkassa. Teidän kannattaa mennä Salmenkylän pienjäteasemalle, se on lähempänä (olemme Haminassa).

Mies kääntyy, nousevat autoonsa ja lähtevät takaisin samaa tietä, jota tulivat. Tunnen kiukkua sisälläni edelleen, mutta se alkaa laantua. Iltapäivällä ajan metsäpalstalleni. Ei näy vanhaa polkupyörää ja maalipöniköitä, mutta jonkun rojukuorma lojuu maassa. Luultavasti joku toinen keski-ikäinen, keskiluokkainen, purkanut pojan tai tyttären kirjoituspöydän, tehnyt vähän pintaremonttia ja kipannut rojunsa metsään.

Kun ajattelen laajemmin – emmekö ole kaikki mukana tässä jätteiden kärräämisessä toisten maille, luokkaan ja ikään katsomatta, globaalisti. Hankimme uraanin, öljyn ja elektroniikkaamme, tablettiemme ja kännyköidemme raaka-aineet ja valmistuksen sieltä, mistä ne halvimmalla saamme, ja jätämme jätteet ja kurjat työolot köyhien pulmaksi.  

No, onhan meilläkin Talvivaaramme.