Tuoksujen seurakunta (hajuja vol. 2)

Täällä tuoksui puhdas ilma. Kuva Kitkajoelta Kuusamosta.

Kirjoitin aikaisemmassa blogissa, ettei kirkko minusta haise miltään. Mutta seurakunta tuoksuu monenlaiselta. Seurakunta muodostuu jäsenistään ja jokainen jäsen tuo tullessaan seurakuntaan oman hajunsa.

Kastejuhlissa tuoksuu vauva. Minusta vauvantuoksu muodostuu viattomuudesta, odotuksista, unelmista, vanhempien peloista ja hämmennyksestä. Siihen tuo oman osansa hössöttävät isovanhemmat, huolehtivaiset, mutta kenties vähän mustasukkaiset sisarukset ja viisaasti elämää katsovat isoisovanhemmat.

Häissä tuoksuvat hääkimppu ja vieheet. Hyvät juhlat ja elämän ilo. Mutta läsnä on myös paineet täydellisestä päivästä, kiiltokuvamaiset odotukset ja paineet liiton onnistumisesta. Tai kenties morsian tai sulhanen on jo aikaisemmin ollut papin edessä tahtomassa ja läsnä on vivahdus huoltajuuskiistoista, uusperhearjesta ja odotukset uuden onnistumisesta. Kenties jo pastorin poistuttua hääjuhlasta ilman täyttää toisenlaiset hajut ja tuoksut.

Kallat, liljat ja ruusut tuoksuvat ja tuovat lohdutusta hautajaisiin. Sanotaahan suositussa Eino Leinon runossakin: "Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin. Kaikk' on niin hellää ja hyvää. Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin ja tuoksuvat rauhaa syvää." Rauhan lisäksi hautajaisissa on läsnä myös kaipaus, ikävä ja suuri suru. Myös rakkaus, kiitos ja kiitollisuus ovat mukana. Kenties itsesyytökset ja syyllisyyskin on jonkun sydämessä. Miksi en käynyt katsomassa häntä useammin? Miksi en huomannut sairauden oireita? Miksi en ollut enemmän läsnä? Ihmismieli on siitä kummallinen, että vaikka syyllisyyteen ei olisi mitään syytä, sitä usein kokee silti.

Seurakunnassa on myös muita tuoksuja. Monasti seurakunnan tilaisuuksissa tuoksuu kahvi, kiitos vahtimestarien ja vapaaehtoisten kahvittajien. Nuorten illoissa haisee joskus teinien uho, itsevarmuus ja tahto valloittaa maailma. Välillä jostakin päin Suomea nenään pistää palaneen käry tai ummehtunut löyhkä.

Näiden kaikkien tuoksujen keskellä voisi kirkossa tuoksua raikkaus, tuoreus ja elämän arki, mitään siitä poistamatta ja mitään siihen lisäämättä.

Nyrkkiä pöytään!

kuva: vyassaurabh411, flickr.com

Kotimaa24-sivustolla on varsin vilkas blogiosasto. Tällä viikolla Juhani Huttunen kirjoitti (tarkoituksellisen?) provosoivastikin siitä, miten kirkon ja uskonnon ongelma on erityisesti vaikeus käsitellä aggressiota ja vihaa. Hän perusteli väitettään viimeaikaisilla keskustelulla Lähetyshiippakunnan syntymysestä, joka ei suinkaan suututa, v***ta eikä edes harmita piispaa, vaan häntä lähinnä surettaa. On tietysti (kirkko)poliittisesti korrektia olla osoittamatta suuttumusta, vihaa, aggressiota, pettymystä, katkeruutta ja kaikki niitä muita negatiiviseksi koettuja tunteita. Hautajaistilanteissa kirkko on profiloitunut surun ammattilaisena, ehkä siksi piispakin saa julkisesti olla surullinen. Mutta aavistelen, että piispan suru tässä Lähetyshiippakunta-tapauksessa on kovin erilaista kuin suru omaisen haudalla. Tai mistä minä tiedän, kunhan tässä tulkitsen.

Mutta sinänsä Huttunen osui minusta naulan kantaan. Kirkossa pelätään tunteita, paitsi ehkä sitä surua. Mistä erotat iloisen ja surullisen jumalanpalveluksen? Viimeisen virren sävellajistako? Saako messussa nauraa? Entä kertoa vitsin? En tarkoita, että pappien pitäisi olla sivutoimisia stand up -koomikkoja, mutta missä meidän kirkossamme on huumori, ilo, nauru? Koska olette kuulleet piispan kikattavan, nauraa rätkättävän, hihittävän tai hohottavan julkisesti? Vielä vaikeammaksi menee, kun aletaan puhua niistä toisenlaisista tunteista, niistä, joihin pitää suhtautua varovaisesti ja ymmärtäväisesti, hetkellisinä purkauksina joilla aina varmasti on jokin psykologinen selitys. Missä meidän kirkossamme on tilaa vihalle, käsien puristamiselle nyrkkiin, itkulle joka ei puhdista vaan joka huudetaan ulos? Kipu, tuska, rikkinäisyys ja keskeneräisyyskin puetaan helposti kauniiseen pakettiin, jota on helppo ymmärtää, helppo olla empaattinen, helpompi käsitellä. Voisiko joku kirjoittaa hartauskirjan vihaisille ja aggressiivisille? Ostaisin heti. Väsyneille, surullisille, masentuneille, kiireisille ja vaikka kenelle on kyllä jo omansa. Joskus tuntuu, että meillä on kaksi pakettia: se kaunis ja ihana, harras ja hiljentävä ja sitten se toinen, ymmärrettäväksi tehty suru, kärsimys, rikkinäisyys ja keskeneräisyys. Molemmat kauniita ja hauraita paketteja, molemmat pehmeitä, eteerisiäkin.

Tiedän kyllä, että viha on pelottavaa. Se syö ihmistä sisältäpäin, aggressiossa pelottaa kontrollin menettäminen, itsehillinnän pettäminen. Mutta toisaalta aggressiossa on myös voimaa. Siinä on energiaa, alkukantaista raivoa, jotain minkä voimalla mennä eteenpäin, muodostaa jotain uutta, rikkoa rajoja. Huttunen kirjoittaa itse, että aggressio pitäisi nähdä hyvänä asiana, josta ei edes tarvitse pyrkiä eroon. Itse ajattelen, että voimakkaiden tunteiden pelko ja poispyyhkiminen kertoo myös luottamuksen puutteesta. Ei luoteta siihen, että tunteenpurkaus menee kyllä ohi, että kerran kiukkuisesti sanominen ei tarkoita välien katkaisemista loppuelämäksi. Ollaan korrekteja, mutta samalla kovin hajuttomia ja mauttomia. Piiloudutaan hiljaisuuteen ja ymmärretään. Pahimmassa tapauksessa vaietaan kuoliaaksi.

Kaipaan kirkoltamme voimaa. Sitä samaa voimaa, joka murtaa jään, joka pudottaa lumet jymisten katolta. Voimaa joka pakottaa talven väistymään ja kuoleman nöyrtymään. Kaipaan veren kohinaa suonissa (huomaa: en veren makua suussa), tunnetta siitä, että minä ja Jumalani, minä ja kirkkomme, me elämme, hengitämme samaan tahtiin: välillä kiivaammin, välilä hiljaisemmin, seilaamme tunteiden vuoristoradassa, jossa saa tuntea kaiken sen, mikä ihmisen elämään kuuluu ja että kaikessa siinä ja kaiken sen keskellä Jumala on siinä ihan lähellä, minussa ja minä Hänessä. Ilman sitä voimaa ei ole mitään.

Tuhannen taalan kysymys

tunnistatko, missä kuva on otettu?

Oliko Jeesus Jumalan poika? Miten Maria oikein tuli raskaaksi? Kuka Joosef oikein oli?

Rippikoulussa ehkä hienointa on se, kun rippikoululaiset yhtäkkiä tajuavat, että heille opetetaan täysin käsittämättömiä asioita. Yleensä havahtuminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun aletaan puhua Jeesuksen vanhemmista. Silloin syttyy lamppu: miten Maria voi tulla raskaaksi Pyhästä Hengestä? Nuorena olemiseen kai kuuluu jotenkin sekin, että ajattelee olevansa ensimmäinen, joka tämän maailmanhistorian kummallisuuden havaitsee.

Omista opiskeluajoistani muistan kahtalaisen tunteen kysymysten keskellä. Toisaalta tuntui rohkaisevalta, että joku muukin oli miettinyt samoja kysymyksiä mitä itsekin pyöritteli. Toisaalta taas tuntui että kaikki kysymykset on jo kysytty, mitä uutta kysyttävää tai edes sanottavaa voisi enää olla. Miksi näitä enää miettimään, eikö kaikki kivet ole jo käännetty?

Ehkä siinä ristitulessa tiivistyy jotain olennaista. Miten puhua asioista, joista on puhuttu ja kirjoitettu tuhansia kirjoja, miljoonia puheita, hyllymetreittäin tutkimuksia? Miten puhua asioista, jotka ovat käsittämättömiä, ymmärryksenkin tuolla puolen? Miten kääntää ikiaikaiset kertomukset tämän päivän kielelle kadottamatta silti alkuperäistä asiaa? Puhua siitä, mistä ei voi puhua, kertoa siitä, mitä ei itsekään kokonaan ymmärrä, uskoa sellaiseen, minkä omakin järki sanoo uskomattomaksi.

-----

Vuosia sitten, ollessani kesätöissä rippikoulussa eräs poika ei ymmärtänyt lainkaan ihmettelyäni Jeesuksen perhesuhteiden keskellä. Hän näki Jumalan Jeesuksen isänä ja Joosefin Jeesuksen huoltajana.. Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä tai epäselvää.

Kehto laupeuden

Ensi sunnuntaina on Marian ilmestyspäivä. Sen sanoma on syvällinen. Sanoma on myös ajankohtainen. Kirkkomme elää suuren muutoksen aikaa. Kirkko on haastettu ja haavoitettu. Me ihmiset muodostamme kirkon. Muutos ei ole ulkopuolellamme. On tärkeää pohtia, miksi kirkko on olemassa. Mitä kirkko merkitsee Sinulle? Miksi rakastat kirkkoasi?

Liitän tähän ajatuksia virrestä 52. Mitä ne herättävät Sinussa?

Maria, Herran äiti, ei nähnyt eteenpäin,

Jumalan suuren kutsun hän otti vastaan näin:
Sinua palvelen, ja vaikken tiestä tiedä,
saat minne tahdot viedä, ääntäsi kuuntelen.

Maria, Herran äiti, uskollisuudessaan

myös suuren tuskan alla uskalsi Jumalaan.
Hänessä kasvoi näin vain lupauksen sana,
vain armon kantamana hän kulki eteenpäin.

Ja niin kuin Herran äiti myös kirkko Kristuksen

voimaa ja valtaa vailla on kehto laupeuden.
Se tehdään köyhäksi.
Kun siltä kaikki puuttuu, sen voimattomuus muuttuu ylistysvirreksi.
 
Virsi 52. Ranskassa 1557. Anna-Maija Raittila 1976. Virsikirjaan 1986.

Rippikoulusyndrooma

Olivia 03/2013

Maaliskuun Olivia-lehti hymyilytti tänään. Sivun laidan pikkupalstalla määriteltiin rippikoulusyndrooma, eli merkityksettömyyden tunne ja alakulo, joka syntyy kun irtiotto arjesta on ohi. Mietin, että mulla taitaa olla ensi viikolla tämä kyseinen syndrooma. Tällä viikolla olen ollut mukana hiihtoloman päivärippikoulussa. Päivät ovat täyttyneet yhteisistä hetkistä, naurusta ja laulusta, ulkoläksyistä ja oppitunneista. Erityisen hienoa on ollut se, että ei ole ollut kiire minnekään, ruoka on ollut valmiina pöydässä, iltapäivällä on saatu pullakahvitkin. On jotenkin saanut keskittyä yhteen asiaan, olla vaan. Vaikka olen ollut töissä monta päivää, olo tuntuu virkeältä ja levänneeltä. Ensi viikko ei näytä yhtä kivalta. Ensi viikolla säntäilen palaverista toiseen, syön lennossa mitä ennätän, hukun paperitöihin. Tämän viikon rippikoulu, irtiotto tavallisesta työarjesta on todella silloin ohitse. Voi olla, että ilmassa on merkityksettömyyden tunnetta ja alakuloakin.

Minulle rippikoulu on töissä se, mikä auttaa jaksamaan. Ei meidän päivärippikoulussamme ole tapahtunut mitään erityistä, ihan tavallisia nuoria siellä on, ihan samat oppitunnit siellä pidetään kuin ennenkin, samat väännöt siitä, koska tauko loppuu ja että pitäisi jaksaa keskittyä vielä hetki. Mutta jotain erityistä näissä päivissä on ollut. Ehkä se on sitä, kun kasvot sulavat pikkuhiljaa hymyyn, kun Boksin kahvioon kantautuu pingispallon pompintaa, uskontunnustuksen harjoittelua ja kitaran säveliä.

Se, että Olivia-lehti on määritellyt rippikoulusyndrooman uutena sanana ja terminä kertoo omaa kieltään siitä, miten rippikoulu on monen elämään vaikuttanut. Onhan siinä tietysti huumoria, mutta totta silti toinen puoli. Kymin seurakunta on ollut ensimmäisten joukossa järjestämässä leiririppikouluja. Ensimmäiset niistä pidettiin Höyterissä tasan 50 vuotta sitten, kesällä 1963. Rippikoulua on tietysti pidetty jo kauan ennen sitäkin, mutta aika monta sukupolvea on jo leireillyt Höyterin maisemissa ja ehkä kärsinyt rippikoulusyndroomastakin leirin jälkeen. Höyteri juhlii 50-vuotista rippikoululeiritaivaltaan tänä kesänä työn ja riparien merkeissä. Tänäkin vuonna uusi polvi nuoria pääsee viikoksi hirsihuvilaan merenrantamaisemiin tutustumaan uusiin kavereihin, omaan itseensä ja kolmiyhteiseen Jumalaan.

Kohta vuosi täynnä!

synttärikakku, kuva DaGoaty, flickr.com

Maaliskuussa tulee vuosi täyteen siitä, kun tässä Kymin kirkonmäellä -blogissa julkaistiin ensimmäiset kirjoitukset. Mutta näin helmikuussa vuosi sitten käytiin jo keskustelua siitä, voisiko seurakunnalla olla oma blogi, paikka virtuaalisessa maailmassa. Kymin seurakunnan vuoteen on mahtunut monenlaista. On ollut remonttia ja paluumuuttoa Karhulan seurakuntakeskukseen, aika monet hautajaiset ja kastejuhlat ja häät, kirkkovuoden kierto paastonajasta pääsiäiseen, helluntaihin ja sen jälkeiseen aikaan ja lopulta uuteen kirkkovuoteen, adventtiin. Blogissakin on tapahtunut vuodessa monenlaista. On ollut alun innostusta, turnausväsymystä ja kirjoitustaukoa, uutta alkua. Näitä blogipostauksia on käyty vuoden aikana lukemassa kohta 5000 kertaa. Se on hurja luku, enemmän kuin olisin uskonut, enemmän kuin olisin edes toivonut.

On silti vielä paljon sellaista, mistä tämän blogin suhteen haaveilen. Haaveiden blogissa käydään keskustelua ja kommentoidaan, postauksia ilmestyy säännöllisesti, tai ainakin kerran viikossa. Kirjoittajajoukko on iso, jokainen saa kirjoittaa omalta paikaltaan, omalla äänellään ja tyylillään. Unelmien blogissa kommentoidaan ajankohtaisia asioita, Kotimaa24:n kärkeviä väitteitä ja niitä ihan tavallisia pieniä asioita, joita Kymin seurakunnassa tapahtuu joka päivä ja joka viikko. Ehkä ensi vuonna, tai seuraavana tai joskus tämäkin blogi näyttää sellaiselta. Tai sitten ei, voivathan unelmat, toiveet ja ihanteetkin vaihtua, muuttuakin. Aikakin muuttuu, joskus tulevaisuudessa nämä blogitkin ovat muinaisjäänteitä, jotain mitä sen aikaiset sukupolvet sitten ihmettelevät ja yrittävät ymmärtää. En tiedä, miten kauan blogeja tarvitaan, kuinka kauan niitä luetaan, miten pitkään ne jaksavat kiinnostaa. Mutta ajattelen, että vielä kannattaa jatkaa. Sekä kirjoittamista että unelmointia.

Matrilineaarinen linja

Sain viime sunnuntaina kasaan pitkään ja hartaasti tehdyn pastoraalikurssin. Pastoraalikurssi on kirkon papeilleen tarjoamaa koulutusta, jossa perehdytään varsin monipuolisesti eri seurakuntatyön osa-alueisiin. Ja kun pastoraalikurssi on suoritettu, voi hakea ns. vakituista papinvirkaa eli käytännössä kappalaisen paikkoja. Elän toivossa, että oma  seurakuntapastorin virkani on edes suunnilleen vakituinen virka, vaikka kappalainen en olekaan.

Tämän suuren päivän kunniaksi sain omalta äidiltäni lahjan. Muistan, miten vuosia sitten mummolan vintiltä löytyivät vanhat virsikirja ja kirkkokäsikirja. Nyt sunnuntaina, eilen, äiti antoi ne minulle. Eivät ne kirjat itsessään mitään ikivanhoja ole, sodan jälkeisinä vuosina painettuja molemmat. Kirjaimet ovat ihan tavallisen näköisiä ja kielikin on ymmärrettävää. Kirjat olivat kuuluneet isomummoni äidille, eli siis  äidinäidinäidin äidille. Oma muistini kantaa isomummoon asti, mutta hänen äidistään ei oikeastaan muista edes koskaan kuulleeni. Ja nyt sitten hänen virsikirjansa ja rukouskirjansa lepäävät pöydälläni.

Ei varmaan isoisomummo olisi uskonut tyttärentyttärentyttärentyttärensä olevan pappi. Joskus puhutaan pappissuvuista, missä papin ammatti periytyy sukupolvelta toiselle. Luonnollisesti vielä muutama sukupolvi sitten se tapahtui isältä pojalle. Meidän suvussamme ei ole pappeja, ei juuri edes ylioppilaita. Ilmeisesti tämä isoisomummo osasi lukea, mutta tuskin hän rippikoulun lisäksi kauheasti muita kouluja oli käynyt. Mutta jotenkin olen silti salaa nyt ylpeä. Jotain meidän suvussamme on periytynyt äidiltä tyttärelle ja taas äidiltä tyttärelle ja kai sitten taas ja taas. Jokainen sukupolvi sen kai joutuu omalla tavallaan etsimään ja löytämään, elämään todeksi uskon ja toivon ja rakkauden. Mutta kyllä siinä joku siemen itää, sellainen, joka on kylvetty jo sukupolvia sitten. Liityn ketjuun, traditioon, matrilineaariseen linjaan toisaalta ahdistuneena ja toisaalta helpottuneena. Suku on pahin, mutta toisaalta myös rakkain. Se asettaa paineet ja odotukset, mutta myös kantaa, sellaisellakin tavalla, jota ei osannut edes arvata, isoisomummoja myöten.