Suutarin lapset

Terveiset suutarilta? Kuva Allan Henderson, flickr.com

Haluaisin elää niin kuin opetan. Haluaisin rakastaa lähimmäistä, hiljentyä jouluun, lukea ahkerasti Raamattua ja muitakin kirjoja, käydä kirkossa. Haluaisin olla jotenkin pyhä, hengellinen ja henkevä, syvällinenkin. Haluaisin suunnitella, valmistella ja ajatella, kävellä metsässä ja meren rannalla. Elää syvästi läpi kirkkovuotta, hengittää virsien tahtiin. 

Arki on kuitenkin toisenlaista. Kiirettä, aikatauluja, kalenterisulkeisia. Kotitöitä, ja niitä muitakin. Syöksymistä kokouksesta ja tapaamisesta toiseen, aikaisia aamuherätyksiä, kauppareissuja pimeässä illassa. Missä välissä sitä ehtisi lukea, hiljentyä, valmistautua jouluun, pysähtyä? Koska viimeksi hengitin syvään, tunsin talviauringon valo kasvoillani, sytytin kynttilän?

Jos jostain syystä saisin valita, kumman ottaisin? Senkö, mistä haaveilen ja mitä pidän jonkinlaisena ihanteena, vai tämän, tavallisen, vähemmän ylevän räpiköimisen eteenpäin kaiken keskellä? 

Vai voiko saada molemmat? Kristinuskossa moni asia on ristiriitaisesti totta samaan aikaan. Elämä ja kuolema kietoutuvat yhteen, hyvä ja paha ovat olemassa samaan aikaan, ihminen on yhtälailla syntinen ja pelastettu. Voisinko minäkin siis olla samaan aikaan arkinen ja pyhä, ripaus ihannetta ja toinen samanlainen todellisuutta, kolikon kaksi puolta, molemmat totta samaan aikaan? Voisiko suutari kuitenkin tehdä lapselleen kengät, tai edes yhden, toiseen jalkaan?

Kyselyikä

Olen kysymysmerkkiä suurta ja mahtavaa... Kuva: Tsahi Levent-Levi, flickr.com

Äiti, miksi.... Äiti, mitä se tarkoittaa... Tällaisia lauseita kotona kuulee usein. Kysyjä on kohta viisivuotias tiedonjanoaja. Viime viikkoina on kuultu mm. Äiti, mitä se tarkoittaa, kun sydän särkyy? Äiti, mitä on energia? Äiti, miksi me emme puhu englantia? Äiti, missä me olimme sillon kun meitä ei vielä ollut olemassa? Äiti, onko Martti ja Salama oikeasti olemassa? Äiti, miten kaukosäädin toimii? Äiti, miksi tuli on kuumaa? Äiti, mistä ihmiset on tehty?

En osaa vastata viisivuotiaan kysymyksiin. Yritin selittää jotain sellaista, että sydän särkyy jos on oikein surullinen ja että energia on se voima, joka saa sinut liikkumaan ja että Martti ja Salama ovat oikeasti satuolentoja, kun eiväthän autot oikeasti osaa puhua. Omat selitykseni ovat huteria ja hataria, mutta lapsi on onneksi armelias. Hänelle kelpaavat nekin selitykset, jotka omissa korvissani kuulostavat keksityiltä ja epämääräisiltä.

Voi olla, että tilanne tulee muuttumaan. Ei kysymysten osalta, vaan vastausten osalta. Viisitoistavuotiaana hän toivottavasti kyselee edelleen. Pelkään kuitenkin, etteivät vastaukseni enää silloin riitä. Ei minullakaan ole vastauksia niihin kysymyksiin, joita nuoret kysyvät ja joita itsekin kyselen. Miksi maailmassa tapahtuu niin paljon pahaa? Miksi Jumala ei lopeta sotia? Miksi ihminen on itsekäs? Miksen tee itse mitään? Mitä kuoleman jälkeen on? Onko ihminen hyvä vai paha? Mitä tulevaisuus tuo tullessaan? Miksi pitää kuolla? Miksi sydän särkyy? Mikä on elämän tärkein asia? Mitä rakkaus on?

Mitä hyvää on Kymin seurakunnassa?

Kuva: J. & J. Tanska

Amerikkalainen netissä toimiva uutispalvelu ja blogiyhteisö, The Huffington Post, kysyi taannoin lukijoiltaan, mitä he rakastavat uskonnossa. Satojen vastausten perusteella toimitus listasi 50 syytä rakastaa uskontoa. Tässä listan kymmenen ensimmäistä: armo, uskon yhteisö, kukaan ei saarnaa minulle, rauha joka seuraa sen tietämisestä, että Jumalalla on lopullinen hallintavalta, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tärkeys, muistuttaa meitä Jumalan rakkaudesta, rakkautta arvostetaan elämän tärkeimpänä päämääränä, Jeesus, autuaaksijulistukset (Vuorisaarnassa, Matt. 5:3–11), vapaus epäillä.

Kirkkoherran työssä joutuu vastaanottamaan toisinaan kritiikkiä, joka kohdistuu oman seura-kunnan toimintaan, omaan viranhoitoon tai kris-tinuskoon yleensä. Välillä palaute on aiheellista ja auttaa kiinnittämään huomiota korjaamista vaativiin asioihin. Joskus tuntuu, että palaute kertoo enemmän kritisoijan omasta pahoinvoinnista kuin seurakuntatyön ja työntekijöiden puutteista. The Huffington Postin esimerkkiä soveltaen kysyn kuitenkin  tällä kertaa, mitä te lukijat pidätte hyvänä Kymin seurakunnassa. Mitkä seikat saavat teidät hyvillenne siitä, että kuulutte Kymin seurakuntaan. Seurakuntahan olemme lopulta me jokainen kastettu kirkon jäsen. Meissä kirkko on maailmassa läsnä. 

Lounasitkut Valintatalossa

Kuva Geishaboy500, Flickr.com

Kävin tänään nopeasti Karhulan Valintatalossa, hakemassa riisipiirakan ja omenan myöhäiseksi lounaaksi. Puurohiutalehyllyn päähän oli nostettu esille hyasintteja, joista yksi valkoinen oli jo vähän auennut. Oli pakko pysähtyä ja nuuhkaista. Hyasintin tuoksu on yksi niistä hajumuistoista, joka humpsauttaa takuuvarmasti ja samantien lapsuuden jouluihin.

Meillä kotona ei ollut hyasintteja. Isä oli allerginen ja omaankin nenään ne tuoksuivat pikkuisen liian voimakkaasti. Mutta mummolassa niitä oli. Mummola oli kaukana, eikä siellä lapsuudessa kovin montaa joulua vietetty. Mutta ne muutamat ovat kuorruttuneet hyansintin tuoksulla. Muistan, miten ukki nosti hyasinteista tehdyt kukka-asetelmat yöksi kellarin hyllylle (kellari itsessään on jo toinen tuoksumuisto, ja näkömuistokin perunalaareineen, hiirenloukkuineen ja rappusilla olevine limsapulloineen), muistan miten ihmettelin miten voi olla tällaisia vaaleanpunaisia ja vaaleansinisiä kukkia. Muistan, miten pieni olohuone (joka tuntui silloin tietysti suurelta) lämpesi niin kuumaksi, että posket hehkuivat punaisina kun sukulaiset istuivat avaamassa lahjoja, muistan miten sohvapöydälle avattiin suklaarasia ja miten mummolan joulukuusi oli aina se kaikista kaunein kuusi.

Valintatalossa tuli ikävä. Tuli ikävä lapsuuteen, ikävä jouluun. Ikävä ukkia, joka ei enää moneen vuoteen ole ollut tuoksutelemassa hyasintteja ja nostamassa niitä yöksi kellarin hyllylle. Ikävä mummolaa, jossa oli aina herkkuja tarjolla ja jossa ukki ja mummo odottivat kylään. Tuli ikävä jotain sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Mummola on, mutta mummo on jo vanha ja väsynyt ja kiukkuinenkin, itse aikuisena aistii ja tietää toisella tavalla riidat, riittämättömyyden tunteet, suvun omat kiemurat, taakat ja rasitteet. Ukin siunasin haudan lepoon kuusi vuotta sitten.

Yhtenä niistä jouluista kävin ukin kanssa joulukirkossa. Ukilla oli musta villakangastakki, karvahattu ja nahkaiset hanskat, taskussa tupakat ja sokeriton leijona-aski. Ei ukki muuten paljon Jumalasta puhunut, mutta jouluaamun kirkossa hän nousi laulamaan Enkeli taivaan viimeisen säkeistön. Muistan, että ukki lauloi, ei ehkä lujaa, mutta vakaasti, tasaisesti, omalla äänellään. Äänessä oli kunnioitusta, luottamusta, toivoa.

Lapsuuden mummolajouluina oli aina lunta ja pakkasta. Ja hyasintteja. Niin sinäkin vuonna.

Sadonkorjuun aikaan

Taas on alkamassa uusi toimintakausi ja moni vanhempi on miettinyt lapselleen paikkaa, jossa voi tavata samanikäisiä lapsia ja saada itsekin vertaistukea muista aikuisista.

Vanhemmat tietenkin toivovat, että lapset saavat olla turvallisten aikuisten seurassa. Seurakunnan perhepiiristä löytyy monenlaista toimintaa. Voit tulla lapsen kanssa mukaan tai löytyy meiltä myös kerhoja johon lapsen voi jättää yksin.

Vanhempi joutuu tekemään isoja päätöksiä, kun miettii kerhopaikkaa lapselleen. Luottaako niihin ammattitaitoisiin aikuisiin joita seurakunnan työntekijät ovat vai haluaako olla mukana itse ja seurata lapsensa edistymistä - kasvua juuri nyt.

Kyse on oikeastaan myös kasvusta ja sadonkorjuusta. Meillä seurakunnan työntekijöillä on etuoikeus saada seurata lapsen kasvua hetken aikaa. Lapsen ollessa pieni vanhemmat antavat myös meille osan siitä vastuusta miten lapsi kehittyy ja kasvaa.

Me saamme kulkea vierellä ja jakaa omaa erityisosaamista Jumalan sanan äärellä. Opettaa rakastavasta Jeesuksesta. Muspyhiksessä ja Helmikirkossa saamme laulaa ja tanssia. Omalla tavallamme lauluissa ja tanssissa ylistämme Jumalaa.

Minkälaista viljaa me kasvatamme ja minkälaista satoa korjaamme? Loppujen lopuksi taitaa olla niin, että näemme vasta vuosien päästä miten onnistuimme.
Itse toivon, että nyt ryhmissämme olevat lapset muistavat meidät vielä vuosien päästä. Muistavat meidät siitä, minkälaisia elämän eväitä saivat reppuunsa meiltä seurakunnasta.

Tässä kohtaa jokainen voi katsoa sydämeensä ja miettiä teinkö parhaani juuri tämän lapsen eteen
jonka kohtasin.

Siunausta ja voimia kaikille ja antoisaa työvuotta ihmisten parissa.

Luomakunnan sunnuntain omenahillo

Omppuja tulee tänä vuonna rutkasti. Meidän pihassamme on vain yksi omenapuu, mutta silti hedelmiä riittää. Keitin ekoista maahanpudonneista hilloa. Tässä resepti:

n. 2, 5 kg omenoita
sitruuna
vajaa kilo hillosokeria
2 vaniljatankoa
3 kanelitankoa
4 dl vettä

Paloittele omenat kattilaan ja keitä soseeksi pienen vesitilkan kanssa. Kun omenat ovat pehmenneet kunnolla, lisää sitruunan mehu (ja raastettua kuorta, jos haluat). Avaa vaniljatanko veitsellä ja kaavi mustat siemenet omenoiden joukkoon. Voit laittaa vaniljatangot vielä maustamaan omenasosetta. Lisää myös kanelitangot joukkoon.

Lisää sokeri ja vesi ja anna kiehua miedolla lämmöllä n. 10 minuuttia. Poista kaneli- ja vaniljatangot. Purkita puhtaisiin ja kuumiin lasipurkkeihin.

Nauti viilin tai jugurtin kanssa, erityisen herkullista hillo on paahtoleivän tai pannarin päällä. Hillo sopii myös pullan päälle kirkkokahvilla tulevana sunnuntaina! Tervetuloa siis luomakunnan sunnuntain messuun ja kahville! Nähdään kirkossa!

Esirukousongelma

Oliskohan tällaisille rukousasemille käyttöä? Kuva: Zach Alexander. 

Tunnustan, että minulla on otsikon mukainen ongelma. Esirukous on siis se jumalanpalveluksen rukous, missä koko seurakunta rukoilee yhdessä toinen toistensa puolesta. Esirukoukseen kuuluvat kastetut ja avioliitton aikovat ja poisnukkuneet, rukoukset erilaisten ihmisryhmien puolesta, ajankohtaiset rukousaiheet ja ylipäätään kaikki, mitä seurakunta nyt tahtookin Jumalalle tuoda ja kertoa.  Esirukous on usein pitkä ja monipolvinen, pitäähän siihen mahtua niin paljon kaikkea. Mutta ei se pituus nyt kuitenkaan ole se syy, miksi esirukous herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia.

Ensinnäkin ovat ne avioliittoon kuulutetut. Miten rukoilen kauniisti aviopuolisojen puolesta, kun tiedän, että kirkonpenkissä istuu parisuhteensa rekisteröinyt pari? Miksi heidän puolestaan ei rukoilla? (No siksi, kun he eivät ole menneet kirkossa naimisiin, mutta silti.) Toiseksi ne kuolleet. Miksi heidän kohdallaan mainitaan ikä? Eihän kastettujenkaan ikää sanota. (No kun se on vanha tapa, ja olisihan se hassua sanoa lähes jokaisen kastetun kohdalla että kahden kuukauden iässä, mutta silti.)

Esirukous jatkuu usein rukouksella sairaiden, yksinäisten ja köyhien puolesta. On tietysti arvokasta, että kirkossa muistetaan niitä, joilla on vaikeaa ja jotka tarvitsevat Jumalan läsnäoloa ja apua tilanteeseensa. Mutta silti välillä mietin, että miksi pyydämme heille vain Jumalan apua. Eikö meidän pitäisi itsekin auttaa niitä, joilla on vaikeaa, eikä vain jättää sitä Jumalan tehtäväksi? Emmekö me olekaan ne Jumalan kädet tässä maailmassa? Pitäisikö kuitenkin pyytää sitä Jumalan apua ja voimaa meille, jotta me jaksaisimme auttaa, rakastaa ja hoitaa?

Esirukouksessa pyydetään Jumalan siunausta lapsille, nuorille, aikuisille, vanhuksille, töissäkäyville, työttömille, terveille, sairaille, you name it. Joskus mietin, että eikö kaikkivaltias Jumala jo tiedä kaikki ne, joille siunausta rukoillaan. Miksi meidän pitää luetella heidät kirkossa? Entä jos joku unohtuu? Onko kyseessä rukous heidän puolestaan vai pelkästään yleinen muistutus heidän olemassaolostaan?

Viime keväänä lapsityönohjaajien neuvottelupäivillä piispa Irja Askola puhui uskon äidinkielestä ja juuri esirukouksen kielestä. Kenen puolesta oikein rukoilemme? Mitä käyttämämme kieli kertoo meistä, kirkostamme ja uskostamme? Sitä kysymystä voi tarkastella ainakin kahdella tavalla. Onko käyttämämme kieli selvää ja selkeää, sellaista että se on helppoa ymmärtää vai onko se byrokraattista kapulakieltä, jossa brassaillaan hienoilla lauserakenteilla ja ammattitermeillä? Toinen tapa lähestyä kysymystä on miettiä, mitä käyttämämme sanat sisältävät? Mitä esirukous sisältää? Kenen puolesta siinä rukoillaan, kenet siinä kannetaan Jumalan eteen? Rukoilemmeko vain avioliiton solmivien puolesta, vai yltääkö rukous ja pyyntö siunata myös samaa sukupuolta oleville pareille, sinkuille, niille, jotka vasta etsivät puolisoaan, niille, jotka elävät ihmisssuhteissa, jotka mainitaan facebookissa sanoilla it´s complicated ja niille, jotka miettivät avioeroa?

Ihan liian usein ne esirukoukset, jotka itse laadin, ovat listoja niistä, joille pyydetään siunausta, listoja kiitoksista siitä kaikesta hyvästä mitä olen saanut (ja sitten hävettää tämä oma hyväosaisuus) ja erilaisia pyyntölistoja. Kuitenkin esirukouksen pitäisi olla enemmän koko seurakunnan yhteinen huuto Jumalan puoleen. Sen pitäisi olla rukous, jossa ajankohtaiset ja mieltäpainavat asiat saa saattaa Pyhän Jumalan hoitoon, rukous jossa ei ole kiellettyjä asioita ja rukous, jossa asiat voidaan sanoa niin kuin ne ovat. Ei lista tai suoritus tai velvollisuuskaan, vaan mahdollisuus ja oikeus, rukous, jossa jokaisen ääni saa kuulua.