Edelläni kylätietä ajaa ruskea Toyota. Se hinaa perässään
kärryä, jonka tiukasti pingotetun kuormapeiton alta pilkistää polkupyörän
ohjaustanko, vanhoja maalipöniköitä ja muuta romulta näyttävää. Mutta
pienjäteasema on ihan toisessa suunnassa. Mieleen tulee ikävä ajatus: se on
menossa kippaamaan roskansa metsään.
Minullakin on pieni metsäpalsta. Joka kevät palstalle
ilmestyy vähintään yksi kuorma jonkun jätteitä. Olen toisinaan miettinyt,
millainen tyyppi se on, joka kippaa roskansa toisen maalle. Ajanpa tämän
roskakuskin perässä ja katson, mitä tapahtuu.
Kun edellä ajava huomaa, että perässä tulee auto, hän
hiljentää, mutta jatkaa matkaa. Kohta tulemme risteykseen, josta erkanee tie
Ruokosuon lakkautetulle kaatopaikalle. Paikka on ollut suljettuna kymmenen vuotta,
mutta lähimaastoon ilmestyy edelleen jätekasoja. Siellä omakin metsäpalsta sijaitsee. Auto
kääntyy kuormineen kaatopaikan tielle. Käännyn jäljessä. Edellä ajava pysähtyy,
niin minäkin. Mieleen tulee lapsuuden seuraa johtajaa -leikki. Hetken päästä
auto kuormineen jatkaa matkaa, pysähtyy vähän matkaa ajettuaan suljetun
romuliikkeen aidan viereen ja peruuttaa kuormansa metsätielle. Autosta nousee
ikäiseni mies ja teini-ikäinen poika. He
käyvät tarkistamaan kuormapeiton siteitä, vaikka mitään korjattavaa ei oikeastaan
ole; kiinnitysnarut ovat kireät.
Mies lähtee kävelemään minua kohti. Mitä kaikkea ehtii tulla mieleen, kun mies
kävelee kohti? Ärtymystä ja kiukkua;
tässäkö on aito metsänroskaaja, tavallinen keski-ikäinen, autosta päätellen
keskiluokkainen perheenisä. Nouseeko sanaharkka? Ettei vain tappelu? Mies on
minua pienempi, eikä näytä kovin vahvalta. Mutta niitä on kaksi. Mitä minä
sanon? Epäilyni siitä, että hän aikoo kipata roskansa metsään? Puran kiukkuni,
kun vihdoin näen elävänä yhden, joka aivan ilmeisesti kärrää keskellä päivää
jätteitään toisten maille. Mutta ketään ei saa käydä syyttämään aiheetta, järki
sanoo. Avaan auton ikkunan.
– Etsitkö jotain…, ajatko…? mies on tullut vierelle ja
takeltelee?
– En, minä vastaan
ja katson häntä tuikeasti.
– Onkohan Heinsuon pienjäteasema lähellä?
– Sinne on pitkä
matka. Se on Kotkassa. Teidän kannattaa mennä Salmenkylän pienjäteasemalle, se
on lähempänä (olemme Haminassa).
Mies kääntyy, nousevat autoonsa ja lähtevät takaisin samaa
tietä, jota tulivat. Tunnen kiukkua sisälläni edelleen, mutta se alkaa laantua. Iltapäivällä ajan metsäpalstalleni. Ei näy vanhaa polkupyörää
ja maalipöniköitä, mutta jonkun rojukuorma lojuu maassa. Luultavasti joku toinen
keski-ikäinen, keskiluokkainen, purkanut pojan tai tyttären kirjoituspöydän,
tehnyt vähän pintaremonttia ja kipannut rojunsa metsään.
Kun ajattelen laajemmin – emmekö ole kaikki
mukana tässä jätteiden kärräämisessä toisten maille, luokkaan ja ikään
katsomatta, globaalisti. Hankimme uraanin, öljyn ja elektroniikkaamme,
tablettiemme ja kännyköidemme raaka-aineet ja valmistuksen sieltä, mistä ne
halvimmalla saamme, ja jätämme jätteet ja kurjat työolot köyhien pulmaksi.
No, onhan meilläkin Talvivaaramme.
Täyttä asiaa! Ei voi kuin ihmetellä, kuinka kehnosti tämän päivän "sivistyneistö" kohtelee yhteistä omaisuuttamme, luontoa. Kuinka kukaan voi kohottaa itsensä muiden yläpuolelle ajattelemalla, että juuri hänellä on oikeus viedä jätteet metsään?!Todennäköisesti nämä samat luomakunnan kruunut ovat sitä porukkaa, joiden ei myöskään tarvitse noudattaa liikennesääntöjä, lajitella jätteitä, jonottaa kaupassa omaa vuoroaan jne. Kyllä meillä kaikilla olisi elämä edes jonkin verran helpompaa, kun tämä törppövähemmistö käyttäytyisi niin, kuin he toivoisivat muiden käyttäytyvään heitä itseään kohtaan...
VastaaPoista