Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä...

Iltahartaus Kasinonrannassa, kuvan otti kai Marko

Töissä aina joskus yllättyy. Kuten esimerkiksi viime viikolla. Se, että olin menossa riparille ei ollut mikään yllätys, eikä sekään, että riparilla on yleensä kivaa ja että vaikka loppuviikosta väsyttääkin, konfirmaatiosunnuntain onnelliset hymyt ja ilmeet yleensä kuittaavat ainakin osan leiriväsymyksestä. Mutta siitä aina yllättyy, miten kaiken sen leiritohinan keskellä välähtää jotain. Se saattaa olla terävä kommentti kesken työskentelyn tai ehkä oppimispäiväkirjaan kirjoitettuna, se saattaa olla yllättävä kikatus joka tulee juuri siitä kämpästä, missä aikaisemmin päivällä riideltiin. Tai se yllätys voi olla iltahartaus, jossa sanat ja sävel ja rukous ja oleminen ja tulen katseleminen ja kesäilta sulautuvat kaikki yhteen, niin ettei voi enää erottaa missä mikäkin alkaa ja loppuu. Kun leirejä on takana jo monta, niitä yllätyksiä osaa jo odottaa. Mutta koskaan ei varmaksi tiedä, tuleeko niitä ja jos tulee, niin koska.

Konfirmaatiosunnuntaina meillä oli tarjota yllätys koko kirkkoväelle. Konfirmaatiolauluna nimittäin laulettiin laulu, joka syntyi riparilla perjantai-iltana. Sesan ryhmän loppukoevastausrunosta löytyi lauluun kertosäe ja leirimuusikkomme sitten sanoitti pari säkeistöä ja sävelsi koko homman. Ja niin sitten kirkossa kuultiin laulun ensimmäinen julkinen esitys, kantaesitys siis. Näin sen kertsi kulki:

Mut on kastettu vedessä, siksi seison taivaan edessä,
Pyhä Henki minut valtaa kokonaan.
Liittää minut seurakuntaan, sitten taivaan valtakuntaan,
kummitkin mua hellii aivan omanaan.

Konfirmaatiolaulu oli hieno hetki kirkossa, oma isoin yllärini oli kuitenkin jo hetki ennen sitä. Uskontunnustuksen jälkeen nuoret tulivat alttarille siunattavaksi, samalla tavalla kuin kastepäivänään. Yllätyin siitä lämmöstä ja ylpeydestä ja ilosta, jota tunsin heitä kohtaan. Tai tarkemmin sanottuna sen kaiken määrästä. Aikaisemmin kirjoitin, että kastejuhlassa katselin ihmettä, pienen vauvan luottamusta ja uteliaisuutta kasteen salaisuuden edessä. Jotenkin kummallisesti se ihme toistui siinä, kun 24 valkoisiin puettua nuorta seisoi edessäni, katsoi yhtä suoraan, yhtä uteliaasti, iloisena ja onnellisena. Silloin tunsin, että se taisin olla minä itse, joka tässä rippikoulussa (jälleen!) oppi elämästä, toisista ihmisistä, itsestään ja Jumalasta paljon enemmän kuin osasi arvatakaan.



Tässä ollaan laulutreeneissä, tosin tässä vaiheessa ei vielä tästä konfislaulusta tiedetty. Tämänkin kuvan taisi ottaa Marko.